Minä vai tarina minusta

Olen kirjoittanut blogiini siitä, että olen herkkä. Kertonut, että jännitän paljon ja usein. Että olen himpun verran enemmän introvertti kuin ekstrovertti. Ja että opiskelen journalismia. Olen naputellut tekstiä tekemisistäni, onnistumisistani ja epäonnistumisistani. Kertonut pitäväni irtokarkeista aamulla, pitkistä keskusteluista, joogasta, kasvisruuasta ja heinäkuusta.

Olen rehellinen, mutta siltikin tämä kaikki, mitä kirjoitan, on vain jonkinlaista tarinaa minusta. Samanlaista tarinaa, mitä muutenkin kerromme päivittäin. Kysyttäessä kuulumisia sanotaan että ”ihan jees”, ja perään luetellaan muutama tärkeältä kuulostava asia viimeajoilta: ”Olen tehnyt paljon töitä, ollut kiireinen ja käynyt salilla.”

Tai kun meitä pyydetään esittelemään itsemme tuntemattomille ihmisille, koostamme itsestämme pikaisen luettelon. Tai emme edes itsestämme ihmisinä. Listalla ovat oikeastaan vain saavutukset, tehdyt työt, koulutukset, asuinpaikat, siviilisäätymme. Kertovatko ne todella meistä mitään ihmisinä?

Parhaimmillaankin vain pintaraapaisun. Ammatti tai opiskelupaikka voi ilmaista kiinnostuksen kohteista, haaveista tai vahvuuksista. Asuinpaikka korkeintaan elämäntyylistä. Siviilisääty tuskin mitään.

Minulla on aina kai ollut suuri tarve määritellä kaikkea. Rakennella itsestäni ja muista tarinoita. Olen luonnehtinut itseni tietynlaiseksi, profiloinut jonkinlaiseen muottiin: että tällainen mä nyt sitten olen. Tein tätä varsinkin lapsena. Olin määritelmissäni ujo, herkkä, yksin viihtyvä, haaveilija. Samalla tavoin oppi näkemään itsensä tekemisen kautta. Osaan nämä asiat tosi hyvin ja näissä muissa taas olen vähän huono. Aivan kuin jokin olisi estänyt minua oppimasta lisää tai muuttumasta millään tavalla.

Ehkä nyt ymmärrän vähän enemmän. Eihän itseään tarvitse sulloa mihinkään raameihin väkisin ja pysytellä sitten visusti siellä peläten kuitenkin jatkuvasti luistahtavansa sieltä ulos, ja kohtaavansa ympäriltä tulevaa ihmettelyä ja pään pyörittelyä: kukas tuo oikein on? Ei tuo ennen tuollainen ole ollut.

Tällaiset näkymättömät itse piirretyt rajat keksivät vain turhia sääntöjä ja pelottelevat. Ne estelevät olemaan paljaasti omia itseämme. Ne voivat pahimmillaan kieltää tekemästä asioita, joista haaveilemme tai täyttämästä omia tarpeitamme. Kuljettavat kauemmaksi todellisesta itsestämme. Ja samalla luonnollisestikin myös muista.

Tarinat joita itsestä kerromme, ovat oikeastaan melko tylsiä. Meillä koulussa oli juuri vastikään alkamassa uusi opintojakso, jonka opettajaa emme vielä ennestään tunteneet. Hän pyysi meitä kertomaan vuorotellen oman nimemme ja jonkin asian, joka liittyy jollain tavalla meihin, muttei keneenkään muuhun samassa ryhmässä. Istuin paikallani hämmentyneenä. Mitä muka kertoisin? Mitä sellaista edes voisin kertoa, mikä oikeasti kertoisi minusta itsestäni jotain? Luovuin ajattelusta ja tyydyin vain vastaamaan harrastavani tanssia. Kuuntelin muiden vastauksia synnyinkaupungeista, työpaikoista ja vapaa-ajan viettotavoista. Samaan aikaan mietin, että miten paljon arvoa me annammekaan menneisyydelle, omille harrastuksille tai vaikkapa kotipaikkakunnalle oman identiteetin ja minuuden rakentamisessa.

Kohtaamme toisiamme mieluummin tarinoina.

Hassua oikeastaan, sillä kyllähän niin paljon kiinnostavampaa on ihminen itse. Se, miten hän ajattelee ja tuntee – ja miksi. Uskon näiden kertovan meistä loppujen lopuksi paljon enemmän, kuin mitkään urasaavutukset, historia tai itse rajaamamme luettelo ominaisuuksia, taitoja ja vahvuuksia.

<3

Saara  

Kommentit (2)
  1. Voi mä niin tunnistan nämä ajatukset! Oon yrittänyt pohtia, että miten olisi mahdollista jotenkin noissa tilanteissa sanoa jotain relevantimpaa ja aidompaa [vaikka toki aitojahan ne harrastukset ja muutkin on, en vähättele niitä, mutta ne on välillä tosiaan vaan sitä täytettä]. Ja oon tullut siihen tulokseen, että jos kyseessä ei ole joku todella läheinen, se aitous saattaa olla jotain, joka pistää sen toisen vaan hämmentyneeksi ja lukkoon. Tokihan tätä ei siis ole edes kovin usein tapahtunut, koska ne omat ennakkopelot sosiaalisen tilanteen mutkalle vetämisestä on niin isot ettei oikein uskalla edes yrittää.

    1. Moi! Kiva kuulla, että joku pystyy samaistumaan 🙂
      Tuohon olen itsekin törmännyt, että joissain tilanteissa aitoutta tai rehellisiä tunteita ei oikein osatakaan kohdata. Ehkä ollaan niin tottuneita jutustelemaan asioista vain pintapuolisesti. Tai ei olla itse kohdattu omia tunteita ja ajatuksia ihan täysin rehellisesti, niin niiden kohtaaminen jonkun toisen kautta tuntuu vaikealta. Ja ihan varmasti on ollut myös tilanteita, joissa itsekään en ole osannut kohdata toista jotenkin oikealla tavalla!
      Kiitti kommentista ja ihanaa uutta viikkoa sulle <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *