Somessa on pelottavaa olla aito

Syksy. Ensin ajattelin, että ei, en ole valmis. Sitten tuumasin, ettei minulta taideta lupaa kysyä. Niin kuin ei kysellä puiltakaan, jotka vain karusti riisutaan lehdistään joka vuosi.

Viime aikoina on tuntunut vaikealta kirjoittaa blogiin. On oikeastaan ollut aika ähky koko somesta, ja tuntunut tosi vahvasti siltä, että en vahingossakaan haluaisi olla osana luomassa sitä sellaista vääristynyttä kuvaa, että kaikilla on kaikki aina hyvin. Että elämä on vain niitä kauniisti aseteltuja kahvikuppeja ja vaaleanpunaisia auringonlaskuja. Ei sillä – onhan elämä aika usein niitäkin myös, onneksi.

Kuitenkin etenkin kirjoittamisen suhteen ajattelen, ettei ole mitään mieltä kirjoittaa, jos se mitä kirjoitan, ei ole aitoa. Miten aitoa tai totta olisi vaikkapa se, jos itken ahdistuneena ensin silmät päästäni ja jaan sitten hattaraisen tekstin siitä, miten syksy onkin niin kaunis? Tai jos olen viettänyt viikon ajan yöt painajaisten kanssa peiton alla pyörien ja runoilisin someen aurinkoisen aamupala-asetelman kera, että kylläpä heräsinkin tänään pirteänä?

Syvyyden ei tarvitse olla aina synkistelyä. Aitoa iloa ja kepeyttä kaivataan ihan yhtä lailla. Silti, mitä enemmän totta jokin asia on, sitä pelottavampaa siitä on kirjoittaa. Huomasin, että jossain vaiheessa jokainen julkaistu tekstinpätkä johti lievään kriisiin, että ymmärtääkö joku nyt jotain väärin tai antaako tämä nyt jotenkin vääränlaisen (tai toisaalta liian oikean) kuvan minusta tai elämästäni.

Se on saanut harkitsemaan enemmän, miten henkilökohtaisia asioita edes haluan jakaa. Olen esimerkiksi aloittanut varmaan viisi kertaa postauksen kertomalla siitä, että olen käynyt nyt yli vuoden psykoterapiassa. Ajatuksenani on ollut halu vähentää edes ihan himpun verran osaltani mielenterveysongelmiin liittyvää häpeää ja yksinäisyyden kokemusta. Ja sitten olen kuitenkin joka kerta perääntynyt ja muka unohtanut tekstin luonnoksiin. En ehkä siksi, että hävettäisi. Enemmän olen ajatellut, että ehkä joku ajattelisi minusta jotenkin toisin sen luettuaan.

Vähän samoin, kun joskus kirjoitin olevani herkkä. ”Julkaise”-nappia painaessani pelkäsin salaa, että tekstin luettuaan joku pitäisi minua nyt jotenkin hauraana tai heikkona. Tai vähintäänkin outona. Vastaanotto oli todellisuudessa hyvinkin erilainen.

Syy, miksi alunperin aloitin kirjoittamaan blogia, pääsee helposti livahtamaan karkuun. Luin pitkään blogeja, jotka saivat ajattelemaan, kyseenalaistamaan, tuntemaan jotain. Yksinkertaisesti rakastan kirjoitettuja sanoja ja lauseita. Parhaimmillaan ne liikuttaa ja koskettaa kuin hyvän biisin melodia. Välillä sitä vain miettii liikaa. Kai sitä, mitä muut ajattelevat. Ja sitä, että onko tämä, mitä teen, jotenkin riittävää tai oikeanlaista.

Tavallaan hassua, koska toisaalta se, lukeeko kukaan tekstiäni, ei merkitse loppujen lopuksi hirveästi. Luki tekstin yksi tai sata ihmistä, minulle on enemmän väliä sillä, onko kirjoittamissani sanoissa mitään tarttumapintaa tai merkitystä. Ja jos niissä on sitä edes yhdelle, olen onnistunut.

Ja palatakseni vielä postauksen alussa sivuamiini syksyfiiliksiin: mun syksyyn kuuluu päällisin puolin ihan hyvää. Syksyisin usein minuun tarttuva hurja motivaatio- ja energiapuuska on tosin ollut vielä vähän piilosilla. Pikku hiljaa näihin pimeneviin iltoihin kuitenkin tottuu, ja kylmät aamut alkavat hymyilyttää jo vähän enemmän.

Toivottavasti sinuakin!

<3

Saara

hyvinvointi ajattelin-tanaan mieli hyva-olo
Kommentit (4)
  1. vilhelmiina hellstén
    18.9.2019, 23:30

    <3

  2. Esko Piippo
    18.9.2019, 21:28

    Hei
    Kiitos Saara blogiteksteistäsi. Ehkä kannattaa muistaa, että usein yksityisin kokemus/yksityisin ….. on juuri hyvinkin yleistä. Taiteessa usein juuri yksityisin nousee yleiseksi. Kirjoitat hyvin edelleen, kuten aina.
    Hyvää syksyn jatkoa!

    1. Kiitos, kun luet, Esko!
      Ihanaa syksyä!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *