Tarvitsin matkadokumenttia varten kopion passistani, joten lätkäisin sen kopiokoneeseen ja ulos putkahti versio, jossa erityisesti pärstäni on erinomaisen perkeleellinen versio alkuperäisestä.

Vahingossa syntyneen xerox-grungen innoittamana kaivelin netistä lisää tietoa kopiokoneiden käytöstä taiteessa. Ja löytyihän sitä.

Vasta 50-luvulla laajemmin myyntiin tulleet kopiokoneet kohauttivat taideskenessä niinkin varhain kuin 60-luvulla, kun Bruno Munari toimitti valokopiokoneita näyttelyidensä yhteyteen – mukaanlukien Venetsian biennaalin pääpaviljonkiin vuonna 1970.

Munarin keskeisenä ajatuksena oli, että kuka tahansa voi tuottaa esteettisesti arvokkaita esineitä, kunhan vain tekniset edellytykset täyttyvät. Ja kopiokonehan vastaa tähän tarpeeseen erinomaisesti.

Tiettävästi ensimmäinen kopiotaiteen näyttely järjestettiin Rochesterissa Yhdysvalloissa vuonna 1979 ja vuotta myöhemmin San Franciscoon avattiin ”elektrotaiteen” galleriatila, jossa paikalliset kopiokonetaiteilijat pääsivät esittelemään töitään.

Nykyään kopiokoneet ja skannerit ovat toimistojen ja kirjastojen vakiovarusteita. Kuka tahansa pääsee helposti käsiksi kopiokoneeseen, ja koska koneet eivät toimiakseen vaadi käyttäjältä erityisempää kokemusta tai taitoa, kopiokoneita voi helposti nimittää aika demokraattisiksi kuvan tuottamisen välineiksi.

Kopiokoneet ovat taiteen tekemisessä sikäli velmuja laitteita, että ne mahdollistavat sekä yhden ja saman alkuperäiskappaleen massamonistuksen että loputtoman määrän uniikkeja teoksia. Yhtä ja samaa kuvaa voi vaivatta monistaa, mutta aivan yhtä helposti käyttäjä voi liikutella kopiotavaa esinettä, tehdä kollaaseja ja hyödyntää kopiokoneiden asetuksia kuin instagramin filttereitä ikään. Kopiokoneet toimivat siis samaan aikaan teollisen massataiteen ja ainutlaatuisten taide-esineiden minitehtaina.

Hiukan harmillisesti tuntuu (näin 80-luvulla kasvaneen näkökulmasta), että digiteknologia on osittain vähentänyt tuulta kopiotaiteen purjeissa. Vaikka kopiokone on sekä teknisesti että ideologisesti kutkuttava laite, avantgarde on karannut tuoreemmille apajille ja tilalle on tullut retroa ja nostalgiaa. Kopiokoneesta on tullut se hassu huriseva laatikko toimiston nurkassa, jolla voi tehdä ironista retrohöpöä tai tietoisia viittauksia teknologian historiaan.

Lumon haihduttua kopiokone on vakiintunut taiteen ja työnteon sijaan erityisesti toimistojen pikkujouluviihteeksi. Kopiokoneet ovat jopa siinä määrin toimistobileklassikoita, että Kiasmassa käynyt kopiokonekorjaaja naureskeli, miten pikkujoulukausi on kovin kiireistä aikaa korjaajille. Hänen mukaansa kopiotasolle istuminen on vaarallista sekä itselle että koneelle, vaikka populaarikulttuurissa takapuolta ahkerasti aina muistetaankin kopioida. (Ja selvennetään nyt, että korjaaja oli asentamassa uusia koneita Kiasmaan – Emme istuneet vanhoja rikki, vaikka pikkujoulusesonki olikin!)

Vaikka taika olisikin kopiokoneista kadonnut, suosittelen silti joskus kokeilemaan, miltä oma lärvi näyttää kopioituna. Kunhan muistaa välttää pomon katsetta ja nenänjälkien jättämistä lasille, lopputuloksesta voi saada vaikka millaista horroria!

Taiteen avantgardesta toimistotolloilun aallonharjalle!

(Näiden yrmynaamojen sijaan oikeaa kopiotaidetta voi ihmetellä vaikkapa tässä blogissa tai tässä Flickr-ryhmässä.)