Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Yhtäkkiä huomaan olleeni masentunut jo kauan. Miten pienet vihjeet kuten väsymys ja kasvava itsekritiikki tulevat elämääni niin huomaamatta? Kuinka en huomaa, että näen ystäviäni harvemmin? Välttelen. Istun illat kotona pyöritellen kysymyksiä, joita kysyin itseltäni jo kymmenen vuotta sitten! Miksi huomaan tilanteen vasta, kun olen jo tosi syvällä ikävissä oloissani? Miksi vuosien kokemukset eivät jo ole opettaneet? Toivoisin näkeväni vihjeet: pienet muutokset tavassani ajatella, olla ja elää... jos silloin pystyisin pysäyttämään negatiivisen suunnan. Vai onko tämäkin ihan turhaa itsensä syyttelyä? Kun vaan osaisin lopettaa liiallisen ajattelemisen ja vatvomisen. SE EI HYÖDYTÄ.

Minä olen varmaan lopun elämääni aina joskus masentunut ja sitten taas en. En usko, että paranen siitä koskaan kokonaan, voin vain olla lempeä itselleni ja pyrkiä keskittymään tähän hetkeen. En ajatella liikaa, koska jonkin tietyn pisteen jälkeen ajatukset eivät vie kuin taaksepäin. Vaikka tietysti ajattelen nytkin. Missä menee terveen ja ei terveen ajattelun raja? Saatana :)

Okei. Tänä syksynä olen väsynyt, se pitää hyväksyä. En tiedä vieläkään mitä aion tehdä elämässäni. Yritän elää päivän kerrallaan ja olla armollinen itselleni. Olen tärkeä. Olen merkityksellinen. Olen yhtä tärkeä kuin sinä.

Elämässä tuntuisi olevan tärkeintä se, että on mielekästä tekemistä sekä ihmisiä joille jutella (ja joita juttusi kiinnostavat). Sellainen hieno juttu tapahtui, että palasin työhuoneelle neljän kuukauden tauon jälkeen. Eilen vaihdoin siellä järjestystä uuden alun kunniaksi ja tänään maalasin yhden kuvan. Olen ymmärtänyt sen, että menen huonompaan kuntoon jos en pakota itseäni työhuoneelle. En halua alkaa puurtamaan minkään ison projektin ympärillä, vaan todellakin ensimmäistä kertaa elmässäni aion tehdä kuvia, jotka eivät liity toisiinsa ja joilla ei ole mitään yhtenäistä tarinaa. Minulle kuvien tekeminen on nyt mielekästä kunhan en pyri johonkin suurempaan teoskokonaisuuteen. On aika harrastaa ja ottaa kevyemmin tämä ammatti.

Elän omituisia aikoja. Asiat on hyvin, mutta masennushan ei tiedosta sitä, koska se tulee sisältä eikä ulkopuolelta. Urani ei ehkä olekaan loppumassa vaan jonkin uuden upean alussa. Ihan niinkuin kaikessa mitä nyt teen tai ketä vain tapaan, on omituista kuplintaa. On kasvua ja kipuilua, rauhaa ja tasapainoa.  Sotaa ja rakkautta. Jokin sisälläni on muutoksessa, mutta ennen kaikkea olen tosi herkkä ja minun tulisikin kohdella itseäni kuin kohtelisin särkynyttä ystävääni. Miksi itseään on (joskus) niin vaikea rakastaa?

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Olen toiminut ammatissani 9 vuotta ja varmaan jokaisena vuonna läpikäynyt sellaisia ajatuksia, että onko minusta tähän ammattiin? Yleisintä kyseenalaistaminen on ollut apurahakauden loputtua tai näyttelyn päätyttyä. Kuitenkaan koskaan aikaisemmin en ole kokenut näin pahaa kriisiä kuin nyt. Olen kokenut toimivani ammatissa jossa olen hyvä ja oikeastaan siinä ainoassa ammatissa, johon minusta on. Tämä on ollut minussa siitä asti kun synnyin, vaikkakin aloitin opiskelun vasta 25-vuotiaana. Ikäänkuin tämä olisi kohtaloni, antanut minulle niin paljon iloa ja itsevarmuutta. Antanut merkityksellisyyden tunnetta. Opettanut ja suorastaan pelastanut. 

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että tämä ammatti kuluttaa minua enemmän kuin mitä antaa. Eikä tämä enää tunnu kiinnostavan tarpeeksi! Mutta jotain mielekästä työtä tulisi kuitenkin tehdä enkä todellakaan tiedä mitä se sitten olisi? Minuahan kiinnostaisi esimerkiksi jollakin varastolla laatikoiden pinoaminen, mutta lähes kaikki työ on tällä selkävammalla poissa laskuista. Asiakaspalvelutyötä en enää halua tehdä. Myöskin homevamma ja melu/valo/hajuherkkyys ovat rajoittavia tekijöitä. Nyt kun en ole käynyt työhuoneella kuukausiin olen tehnyt vähän musiikkia ja "harrastanut" maalaamista, mutta huomaan masentuvani pikkuhiljaa kun on liikaa aikaa asioiden pyörittelyyn. Tiedostan kyllä, että olen taas myös masentunut. Lähiviikkoina olen ajatellut itsestäni negatiivisesti ja vähätellyt kaikkea mitä teen. Saatana kun tämä on aina tällaista.

Olen miettinyt vähän opiskelua. Jos hankkisin opettajan pätevyyden? Mutta koska hoen itselleni olevani tyhmä, tuskin pääsisin sinne kouluun: aivoissa on vaan tyhjää. Tai kuvitushommia (pitäisi tehdä kuvitus-portfolio!). Ei vaan tunnu olevan energiaa asioiden edistämiseksi. Myöskin tämä blogi kiinnostaa, mutta pelkään kaupallistumista ja täälläkin vapauteni menettämistä. Ja olen niin itsekriittinen etten ikinä kirjoita mistään, koska kaikki tuntuu itsestäänselvältä. Yhä häpeän ja vähättelen itseäni, vaikka näitä vastaan olen taistellut koko ikäni. Tämäkään sota ei lopu koskaan.

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Olen miettinyt paljon kuvien tekemistä. Olen aina maalannut valmiiden kuvien pohjalta, koska "päästä maalaaminen" saa aikaan kökköjä tuloksia. Tuli kuitenkin sellainen olo, että tekemiseni kaipaa muutosta.

Yhtenä ensimmäisistä syksyn illoista kävelimme kotikatuani Filemonin ja Katjan kanssa. Halusin ottaa teistä kuvan, mutta puhelimet eivät olleet mukana. Lainasin sytkääsi ja ottaessani sillä kuvaa teistä, yritin painaa kaiken mieleeni. Tästä on jo kohta kuukausi mutta näin minä sen hetken muistan.

Jos yrittäisin painaa mieleeni kaikki minulle tärkeät hetket kuvan tarkasti ja maalaisin nämä myöhemmin, syntyisiköhän siitä mielenkiintoinen teos? Saisinko enemmän iloa ja rentoutta tekemiseeni? Ehkä vapautta, syvyyttä ja yllätyksellisyyttä? Oppisinko olemaan enemmän läsnä ja näkemään kaiken paremmin, niin etten koskaan unohtaisi?

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Mikä raha? Ihminen on menestynyt, jos hän nousee aamulla, menee nukkumaan illalla ja tekee siinä välissä haluamiaan asioita.Bob Dylan

#onkopakkojaksaa tekstejä on tullut aikalailla vastaan. Itsekin olen usein kirjoittanut työuupumuksesta. Uuvuin totaalisesti vuonna 2014 valmistaessani yksityisnäyttelyäni ja työskennellessäni taidetarvikemyyjänä. Sen jälkeen olen tietoisesti pyrkinyt arvottamaan itseäni muunkin kuin luovan työni kautta ja pyrkinyt tekemään vähemmän. Myöskin terveydentilani (masennus, ahdistus ja fyysiset vammat) ovat siihen minua ajaneet.

Tällä hetkellä tilanteeni on se, ettei ole kuin yksi näyttely tiedossa reilun vuoden kuluttua. Mietin ylipäänsä haluanko toimia tässä kuvataiteilija-ammatissani? Kesän näyttelyiden jäljiltä en ole löytänyt motivaatiota uuden teoksen parissa. Tekeminenhän on kivaa, mutta vuodesta toiseen suurimman osan ajasta ilman palkkaa työskentely ei välttämättä enää kiinnosta. Kovinkaan monessa ammatissa ei tarvitse vielä erikseen hakea työllensä palkkaa eikä minulla ole nyt voimia siihen. Mietin, miksi olen niin uupunut ja ahdistun niin helposti?

Mietin, että elämäni olisi hyvää, jos pystyisin hyväksymään sen, että en ole rahaa tuottava yksilö. Koen huonoa omaatuntoa JOKAPÄIVÄ siitä, että olen työtön työnhakija. Koen huonoa omaatuntoa, etten pysty elättämään itseäni kuin 30% ajasta omalla taiteellani. Ahdistaa aktiivimalli ja se, kuinka hankalaa on olla taiteilija tässä uupumattomassa rahakeskeisessä yhteiskunnassa. Ahdistaa oma fyysinen vajavaisuus, joka rajoittaa myös paljon tekemistä.

Kun pystyn keskittymään tähän hetkeen. Kun minulla on kamala flunssa mutta voin vähän paremmin kuin eilen. Kun puen päälleni lämpimästi ja lähden ulos Katja-koiran kanssa. Kun aurinko ja raikas ilma tuntuu niin ihanalta. Kun jaksan mennä pienen lähimetsän ympäri, emmekä näe tänään peuroja. Kun syksyn lehdet kiinnostaa! Kunhan paranen haluan haravoida. Kun kotona juon kahvia ja viimeistelen koskettavimman, karmean ja parhaan kirjan: Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Kun haluan jäädä vielä tähän kirjaan, en halua sen koskaan loppuvan. Kun hyvän kirjan jälkeen on haikeaa. Kun on tehtävä tallennuslupahakemus, joka vaaditaan kun levyni julkaistaan. Kun olen jo usean viikon ajan miettinyt yhtä muistoa jonka haluan illalla maalata. 

Niin silloin näen elämäni ihana ja mielekkäänä, tärkeänä ja merkityksellisenä. 

 

 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Vuoden 2017 aikana näin yli 60 livekeikkaa. Käyn lähes viikottain keikoilla. Suurin syy tähän on se, miten musiikki parhaassa tapauksessa helpottaa oloani. Livemusiikki eroaa kotona levyltä kuunnellusta musiikista siten, että silloin musiikkiin tulee keskityttyä sataprosenttisesti: kulkee matkan keikkapaikkaan, istuu kuuntelemaan ja vain kuuntelee. Keikan loputtua muu elämä saa taas jatkua. Tietenkään en pidä kaikesta kuulemastani musiikista, mutta ottaen huomioon Tampereen aktiivisen keikkaskenen, pääsen liikuttumaan usein. Jos mietin ylipäänsä kulttuuria ja sen kulutusta omassa elämässäni, vaikkakin ammattini onkin kuvien tekemisessä, koen musiikin vaikutuksen itseeni suurimpana. Tämä on myös ehkä se syy, miksi itsellänikin on tarve esittää musiikkia. Kuvia tehdessä olen yksin enkä ole kovin usein itse näkemässä näyttelyvieraiden reaktiota teoksiini. Kun taas soitan yleisölle, näen ihmisten reaktiot heti. Musiikin kuuntelu parantaa minua ja toivon myös oman musiikkini toimivan toisille samoin.

Aloitin oman sooloprojektini Sanni the Kid viime maaliskuussa. Kesän aikana on tullut keikkailtua aika paljon, esimerkiksi Haiharan taidekeskuksessa järjestettävässä Haihara Jytäässä (kuva: Elina knuutinen). Haiharan kartano ympäristöineen on tullut minulle tutuksi viimevuosina työn sekä vapaa-ajan kautta. Muutamana vuotena teoksiani on ollut siellä esillä Jarno Vesalan kuratoimassa vuosittaisessa teemanäyttelyssä. Haiharan kartanoa ympäröivä luonto on kulunut jalkojeni alla siellä lenkkeillessä Katja-koiran kanssa. Olen syönyt vegaanista keittoa ja herkutellut erilaisia leivonnaisia lukuisia kertoa alueen kesäkahvilassa. Haiharan nukketeatterikin on tullut tutuksi muutaman esityksen kautta. Nyt kuitenkin Tampereen kaupunki suunnittelee Haiharan taidekeskuksesta luopumista. Tänään järjestetty Haihara kaikille- tukikonsertti sai itseni ymmärtämään, miten ainutlaatuisen ja tärkeän taide- ja kulttuurielämän keskuksen saatamme menettää. Haiharan taidekeskus rikastuttaa elämääni ja toivoisin, että näin olisi vielä jatkossakin. Kohta tässä kaupungissa ei ole kuin Ratinan kauppakeskuksen "Shopping Festival" kaltaisia ahdistavia kulutustapahtumia.

Haiharan taidekeskuksen toiminta on turvattava myös tulevaisuudessa- adressin voit käydä allekirjoittamassa täällä.

Tähän loppuun vielä ihana Laura Moisio, joka oli yksi tukikonsertin artisteista. En saanut keikalta videolle kokonaista laulua, niin Laura sitten vielä soitti tämän yhden sateenropinan kanssa. Kiitos siitä! Ja kiitos kaikille, jotka tekevät musiikkia, kuvia, teatteria, tanssia ja muuta mieltämme rikastuttavaa! Ilman teitä kaupunki olisi kuollut.

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Sunnuntaina kävin purkamassa näyttelyni galleria Katariinassa. Nyt on hyvä aika palata miettimään kuluneen kesän näyttelyäni Elän tässä talossa, joka oli ensin esillä Berliinissä galerie Pleikussa ja heti perään Helsingissä galleria Katariinassa. Näyttely koostuu 132 maalauksesta jotka kuvaavat esineitä ja elämää kodissani yhden vuoden ajan. 

Galerie Pleiku sijaitsee Berliinin Prenzlauerbergissä ja se esittää Suomalaista nykytaidetta. Kyseessä on galleria-residenssi. Tilaan voi hakea näyttelyä kahdeksi tai kolmeksi viikoksi. Gallerian yhteydessä on yhden huoneen asunto, joka on myös taiteilijan käytössä näyttelyn ajan. Näyttelyä valvotaan itse sen ollessa auki. Minulla oli siellä kolmen viikon näyttelyaika, josta maksoin 1729,80€. Tämän kulun lisäksi lennot lisämatkalaukulla 250€, julisteet 50€ sekä teosten vakuutus kuljetuksen ja näyttelyn ajaksi 300€. Yhteensä 2329,80€.

Galleria Katariina on Helsingin taiteilijaseuran galleria Kalevankadulla. Kolmen viikon galleriavuokra on 2990 €. Tämän lisäksi muita kuluja: avajaistarjoilut 65€ sekä kutsujen postitus 750€. Yhteensä 3805€. Myynneistä galleria perii lisäksi 35% välityspalkkion. Taiteilijan ei tarvitse itse valvoa näyttelyään.

Ennen Berliinin matkaani olin kuullut, että Pleiku on tosi hiljainen. Yksi kollega kertoi, että hiljaisimpana päivänä saattaa käydä vain kaksi ihmistä. Lähdin sinne siis sellaisella asenteella, ettei kovin moni tule katsomaan näyttelyäni. Tämän kyllä kuulin vasta, kun olin jo saanut sinne näyttelyajan, joten tähän tietoon oli myös asennoiduttava itselleen lempeällä tavalla. Itse galleria ja asunto olivat ihania. Galleristi asuu ulkomailla eikä ilmeisesti käy paikalla kovinkaan usein. Tämän vuoksi taiteilijalla on vastuu siitä, että lähtiessä tila on seuraavaa taiteilijaa ajatellen siivottu. Mutta kuten tiedämme ihmiset ovat usein laiskoja siivoojia ja ainakin itseäni edeltävä taiteilija oli "unohtanut" imuroida ja luututa galleriatilan. Oli ärsyttävää joutua heti itse siivoushommiin. Tämän on sellainen asia josta galleristin tulisi pitää huolta niin, että jokainen taiteilija joutuisi maksamaan ns takuusumman ja jos siivousta ei ole hoidettu, saa sen takuusumman seuraava taiteilija korvauksena. On muutenkin raskasta nakutella nauloilla 132 maalausta seinälle suoraan riviin, sitä ennen ei huvita vielä siivotakin! 

Pleikusta ei juurikaan ole mitään ikävää kerrottavaa, paitsi se, ettei siellä todellakaan käy juuri ketään. Ensimmäisenä kolmena päivänä kävi 0. Onneksi valvontaa oli vain 4h/pvä, muuten olisi saattanut olla todella turhauttavaa. Mukanani oli ukulele ja kirjoja, sekä ystävät kävivät viihdyttämässä. Silti olisin mieluummin pyörinyt vapaana tutkien kaupunkia, kuin odottaen yleisöä, jota ei ollut. Oli aikaa ajatella ja kieltämättä mielessä kävi, kuinka galleria on galleristille helppoa rahaa.  Ikäänkuin galleria pyörii kuin itsestään taiteilijoiden sitä pyörittäessä, eikä galleristi tee juurikaan näyttelyn näkyvyyden eteen. Facebookkiin tapahtuma johon ei kutsuta ketään, se vain postataan gallerian sivuille. Lisäksi on olemassa postituslista johon sähköinen kutsu lähtee. Galleria myös sijaitsee vähän sivummalla kaikesta vilinästä eivätkä satunnaiset ohikulkijat uskalla sisälle. Taiteilija käyttää näyttelynsä aikana itse gallerian istagram-tiliä. Avajaisissani kävi 40 ihmistä ja kolmen viikon aikana näyttelyssä 38 (näistä puolet tuttujani) ihmistä ja yksi koira. Aikamoisen työn sitä tekee ja summan maksaa saadakseen yhden uuden rivin ansioluetteloonsa- muuta ammatillista hyötyä tästä näyttelystä ei minulle ollut. Tulee sellainen tunne, että onko tälle gallerialle ylipäänsä mitään tarvetta? 

Galleria Katariina tuntui todella kalliilta. Vaikka olen aikaisemminkin pitänyt näyttelyn Helsingissä ns hyvässä galleriassa, ei vuokra ole koskaan ollut näin korkea. Kuitenkin nyt näyttelyn jälkeen maksamani hinta ei harmita, koska galleristi hoiti työnsä niin hyvin. Katariina on aktiivinen instagramissa ja sillä on vakituinen ja laaja asiakaskunta aina taiteen harrastajista museon johtajiin. Pelkästään avajaisissa kävi melkein 200 ihmistä. Myös taiteiden yö, jossa sain järjestää Parasta musaa! illan, veti puoleensa satoja ihmisiä. Koko näyttelyssä kävi 900 vierasta. Sain myös paljon ihania ja kannustavia viestejä tuntemattomilta! Somenäkyvyys (lähinnä instagram) oli kanssa aika suuri kun tyypit laittoivat sinne näyttelystäni kuvia, myös tosi hauska ja kuuluisa Asikaine-blogi kirjoitti näyttelystäni. Hesari ei noteerannut näyttelyä, mutta se nyt ei ollut mikään yllätys. Tämä näyttely saattaa poikia minulle jotakin myöhemminkin. Tähän olen tosi tyytyväinen.

Näyttelyiden kulut olivat yhteensä 6134,80 €. Molempia näyttelyitä tuki Taiteen edistämiskeskus yhteensä 4000€:lla, joten minulle jäi maksettavaksi 2134,30€. Tämän lisäksi työstin teosta yhden vuoden ajan ilman palkkaa. On kyllä outoa, kuinka itsellekin tuntuu jo ihan normaalilta se, ettei työstään saa palkkaa (paitsi silloin harvoin kun on apurahalla/ myy jotakin) ja joutuu vielä maksamaan saadakseen teoksensa esille. Välillä sitä tulee mietittyä että oonko tyhmä kun suostun tällaiseen? Jokaisen näyttelyn jälkeen on krapula ja kriisi. Sitten taas tulee uus idea ja taas sama alkaa huomaamatta alusta. Täysin ihme ammatti, josta en selkeesti koskaan pääse eroon!

Pages