Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Kaksi kuukautta sitten kirjoitin siitä, kuinka en koe saavani takaisin ns oikeanlaista rakkautta rakkauteni kohteilta. Etenkin viimeisen kahden vuoden aikana olen tuntenut (ehkä jopa pohjatonta) yksinäisyyttä, koska en ole seurustelusuhteessa. Olen kokenut elämäni merkityksettömäksi ilman sellaista rakkautta, jossa olen toiselle kaikkein tärkein ja ns korvaamaton. Meidät on kasvatettu uskomaan niin vahvasti siihen, että olemme yksinäisiä ja epäonnistuneita sekä vajavaisia, jos emme löydä elämämme rakkautta. Näin oletuksena on, että myös kuolemme yksinäisinä. Tämä pelko on pesinyt minussa hyvin voimakkaana, varmaankin läpi elämäni. Silti kaikkialla toitotetaan sitä, kuinka tulee olla itsenäinen ja muista riippumaton. Että ensin pitää osata rakastaa itseään! Näiden opastusten välimaastossa sitten pitäisi elää itsenäisenä, mutta ei kuitenkaan epäonnistuneena sutena.

Mutta minä en pelkää enää koska olen vapautunut. Tämä muutos vaati sen, että luulin menettäväni yhden rakkaan. Kunnes todella ymmärsin, ettei ole vain sitä yhtä tapaa olla merkittävässä suhteessa. Olinhan vaatinut itseltänikin taas jotakin sellaista, mikä sairastuttaisi minut jatkossa. Minun kuului käydä se ero läpi jotta ymmärtäisin ihmissuhteiden monimuotoisuuden. Olen löytänyt sen, millainen minä olen, mitä minä tarvitsen! Olen päässyt pelosta, joka ei ole ollut koskaan omani. Heti kun vapauduin siitä yksinolemisen surusta, näin kuinka paljon erilaista rakkautta ympärilläni on. Kun en enää yritä kahlita ketään, enkä vaatia keneltäkään mitään, näen ja hyväksyn muiden rakkauden sellaisena millaisena se heissä on. Näin ne oikeasti rakkaat ihmiset jäävät ja haluavat jäädä ja vaikka eivät jäisikään niin sekin on tosi ok. Me muutumme ja kasvamme kokoajan ja jos näin ei olisi, olisin huolissani.

Suurin oppini viimeisen parin vuoden aikana on ollut taito keskustella ja kuunnella, taito olla syyttelemättä. Nähdä toinen mahdollisesti yhtä herkkänä mitä itse on. Arvostaa toista niin kuin toivoo toisen arvostavan itseään. Helppoa se ei ole, mutta aivan mahdollista. Minä olen kuitenkin ollut se hullu, joka on lyönyt ja satuttanut sanoin rakkaitaan. On aivan mielettömän hienoa puhua näistäkin asioista avoimesti ja olla itse todiste siitä, kuinka ihminen voi muuttua. 

En enää kaipaa sitä yhtä ihmistä jota ei ole olemassa, ei ainakaan minulle. On kavereita, tuttuja ja ystäviä, on rakkaita ja rakastajia. On aina joku jolle soittaa tai jonka kainaloon käpertyä. En ole yksin enkä halua olla yksin eikä kenenkään tarvitse olla yksin. Yhdessä nämä kaikki elämäni ihmiset ja eläimet tekevät elämästäni turvallisen.

Lue myös:

Olisipa siellä joku

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Monet tekstit ovat jääneet kirjoittamatta: tärkeät oivallukset, kokemukset, kohtaamiset ja se, kuinka auki olen ollut. Kuinka olen miettinyt missä minun kuuluu asua ja mitä minun kuuluu tehdä? Mitä minä haluan? Kuka minä olen? Mitä minä jaksan? (ja voi miksi tätä miettii vielä 38-vuotiaana ja aina vaan...)

Vaikka ajat ovat olleet levottomia ja olen tuntenut turhautumista suurimman osan elossa oloani, tunnen silti olevani tasapainoisempi kuin koskaan. Kestän myös sen epämääräisen ainaisen kaipauksen, jota kannan mukanani. Ehkä se kaipaus juuri vie eteenpäin, pakottaa hitaasti muutokseen, pitää elossa. 

Yksi päivä kerroin ystävälle kuinka pelkään syrjäytymistä. Tämä syrjäytymis-ajatus liittyy ehkä siihen, etten ole käynyt työhuoneella melkein kolmeen kuukauteen. Ei tee töitä->syrjäytyy. Olen kuntouttanut itseäni ja keskittynyt ystäviin, siinä sivussa vähän tehnyt pakollisia töitä. Siinä sitten ymmärsin puhuessani kuinka älytön tämä minun syjäytymispelkoni on! Minähän olen juuri ollut syrjäytyneen vastakohta. Olen nähnyt paljon vanhoja ystäviä ja kesän aikana tutustunut uusiin ystäviin, rakastajiin, kerjäläisiin, ohikulkijoihin. Olen kohdannut ihmisiä sellaisella ennakkoluulottomuudella, mihin en ole aikaisemmin pystynyt (koska olen pelännyt). Ja sitten rupesin miettimään sellaista tavallista perheellistä työssäkäyvää ihmistä, joka matkustaa aamulla työpaikalleen, sieltä kaupan kautta kotiin lastensa ja puolisonsa luokse. Että kyllähän sellainen (yhteiskunnalle kyllä tuottavampi yksilö) on minua syrjäytyneempi! Että miksi minä syyllistän itseäni niin paljon jostakin helvetin työntekemättömyydestä?

Kävin muuten viimeisen kerran lääkärillä. Sanoin siellä, etten enää tule tänne. Yritin ajaa osatyökyvyttömyyseläke-asiaani ja lääkäri kirjoitti lähetteen psykiatriselle (ajattelin, että fyysiset vammat ja psyykeongelmat yhdessä mahdollistaisivat eläkkeen). Kun sitten lähete tuli bumerangina takaisin psykiatriselta minun mittani täyttyi. Olen nyt tapellut kolme vuotta ja tuli sellainen ajatus, että tämän tappelu myös pitää minua sairaampana. Joudun jatkuvasti miettimään tilaani, todistelemaan ja toistamaan. Huomaan, että "invalidisoitumiseni" on alkanut määrittelemään valintojani ja supistaa mahdollisuuksiani elämässä. Nyt siis päästän irti ja yritän uskotella itselleni olevani terve. Hei! Olen terve!

Oli muuten tosi hienoa ystävien häissä kun en ollutkaan ahdistunut siitä rakkaudesta ympärilläni. Aikaisemmin olen saattanut olla tosi ahdistunut onnellisten pariskuntien keskuudessa. Minulla on ollut yksinjäämisen pelko! En kuitenkaan ole seurustellut kahteen vuoteen, mikä on itselleni "yksin" pisin aika. Minulle ei ole enää tärkeintä se, että olisin jollekin toiselle maailman tärkein ihminen. Se riittää kun ympärillä on monia rakkaita ihmisiä ja heistä jokainen rakastaa minua erilailla. Tämä muutos ja oivallus tajunnassani vähentää myös sitä jotakin selittämätöntä kaipausta. Tiedän, etten tule koskaan olemaan yksin tai yksinäinen.

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Vaikkakin tämä matka on ollut hyvä on pakko kertoa tästä kamalasta tämänpäiväisestä kokemuksesta. Muuten en ole täältä kuulumisia tänne kirjoittanut koska puhelimella se on rasittavaa. Nyt kuitenkin olen tämän päivän tapahtumasta niin järkyttynyt että tämä on jaettava jonnekin. 

Ostin tiistaina 31.7 uudet kengät
Berliinin Prenzlauerbergissä osoitteessa Greifswalder str.33 sijaitsevasta kenkäkaupasta Grümbein Schuhsale. Käveltyäni kengillä päivän, huomasin kumisen ulkopohjan repsottavan molemmissa kengissä. Pyysin ystäväni kirjoittamaan minulle saksaksi "olen kävellyt näillä päivän ja pohja on jo hajonnut. Onko mahdollista palauttaa kenkiä tai saada osa rahoista takaisin"- tekstin, koska ostotilanteessa myyjä ei puhunut englantia.

Täysin suomalaiseen asiakaspalveluun tottuneena menin kenkien ja kuitin kanssa liikkeeseen. Sama myyjä oli paikalla. Hän puhui saksaa ja hoki Nein! Nein! Seisoin paikoillani ihmeissäni kunnes takahuoneessa oleva miesoletettu (siis hirviö!) alkoi huutamaan saksaksi. Ymmärsin paljon, koska olen lapsena opiskellut saksaa. Hän sanoi mm "et ole Englannissa tai Usassa, joten puhu saksaa tai lähde takaisin sinne mistä tulit / painu helvettiin". Itse en pystynyt sanomaan mitään, tilanne oli niin outo. Siinä vaiheessa pihalta tuli toinen hirviö joka puhui englantia. Hänkin huusi ja kun yritin keskustella minut keskeytettiin jatkuvasti. Sain kuulla kuinka Englannin prinsessa käyttää samaa kenkämerkkiä, eikä ole mahdollista että kenkä hajoaa niin nopeasti. Hän hoki viisi kertaa että mene ja googleta kenkämerkki niin näet miten rikkaat ihmiset käyttävät juuri näitä laatukenkiä! Minun tulee kuulemma myös miettiä missä ja miten näillä hienoilla kengillä kävelen. Yritin kertoa etten ole kävellyt kuin kaupungissa hoidetuilla kaduilla, mutta ei minua kuunneltu. Siinä vaiheessa aloin itkemään ja paniikissa änkytin jotakin ja yritin puolustautua. Tuntui, ettei millään sanomallani ollut merkitystä koska liikkeen myyjät/omistajat olivat päättäneet kohdella minua vihollisena. Kaikki kolme huusivat! En myöskään muista olenko koskaan joutunut tällaisen rasismin kohteeksi?

Edit: tämän tekstin kirjoitettuani löysin seuraavan palautteen kyseisestä liikkeessä: 

Seuraavaksi he heittivät kenkäni lattialle huutaen "fuck off" yms rakentavaa. Nappasin kengät mukaani ja viskoin mennessäni heidän hyllyiltään muutamia kenkiä alas. Englantia puhuva hirviö juoksi perääni vielä kadulle ja jatkoi raivoamistaan. En osannut kuin paeta ja itkeä hysteerisenä.

Asunnollani katsoin käsinkirjoitettua kuittia ja siinäkin päivämäärä oli väärä. Ostopäiväksi oli merkattu 21.7. Kuitissa lukee, että tuotteilla on 8 päivän palautusoikeus, mutta jo ostohetkellä (31.7) minulta tuo oikeus evättiin. Maksoin myös käteisellä joten en pystyisi todistamaan virheellistä kuittiakaan.

Huomenna on viimeinen päiväni täällä ja se on hyvin kiireinen, koska puran ja pakkaan näyttelyni, sekä siivoan residenssin. Jos minulla olisi enemmän aikaa en jättäisi asiaa todellakaan tähän. Suoraan sanottuna vituttaa että tuollaiset tyypit saavat jatkaa huonoa toimintaansa ilman minkäänlaisia seurauksia.

Tässä vielä kuva kengistä, joilla ei kuulu kävellä ollenkaan. 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Ensimmäinen blogipostaus kännykällä ja voin sanoa et hermot menee! Joten lyhyt ja informatiivinen.

Tervetuloa katsomaan näyttelyäni, jos olet kaupungissa. Avajaiset tänään 17.7 klo 19-21, tervetuloa sinnekin! 

Lopuksi vielä ripustusvideo, jossa superapunani ystäväni Kaija.

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Aloitin aktiivisen urheilun vasta vajaa kymmenen vuotta sitten. Opiskeluvuosinani löysin ryhmäliikuntatunnit ja hurahdinkin niihin. Sen jälkeen tuli nyrkkeily ja nykytanssi, niitä kahta rakastin! Kunnes loppuvuodesta 2015 tein pihatöitä ja selkä "hajosi". Olihan selkä ollut vaihtelevassa kunnossa jo melkein 10 vuotta, mutta terveitäkin kausia oli joten en huolestunut liikaa. Voi olla, että minulla oli ollut jo vuosia välilevypullistuma, muttei sitä oltu diagnosoitu. Jouduttuani sairaalaan osastolle kipujeni takia pääsin myös magneettikuvaan ja näin minulla todettiin suuri pullistuma. Ystävät ja tätä blogia lukeneet tietävät, kuinka paljon olen kärsinyt tilanteestani. Liikkuvalle ihmiselle se on ollut yhdenlainen kuolema. Olen joutunut tekemään kovasti surutyötä esimerkiksi sen asian kanssa, etten pysty juoksemaan tai nyrkkeilemään. Myös oma ammattini on ollut vaakalaudalla, olen joutunut kuuntelemaan kehoani ja se on määrittänyt, mitä ja miten pystyn tekemään: hyvin rajoittavaa.

Koen yhä, että sairaalassaoloani seurasi heitteillejättö. Tänäpäivänä saan kiittää itseäni siitä, kuinka hyvin olen kuntoutunut. Kaiken hoidon olen joutunut vaatimaan, kukaan asiantuntija ei esimerkiksi uskonut, että minut pitäisi leikata. Tunnen kehoni ja tiedän, että leikkaus olisi säästänyt minut paljolta. Muutama kuukausi sitten pääsin lopulta alaraajojen hermoratatutkimukseen, koska oikean jalkani varpaat ovat yhä puuduksissa sekä saan ihan törkeitä kramppeja. Tutkimukseen pääseminen ei ollut helppoa, koska vaikutan kliinisissä tutkimuksissa terveeltä. Tämä johtuu siitä, että olen käynyt 1,5 vuotta pilateksessa sekä joogassa. Jos olisin ns jäänyt istumaan perseelleni, kaikki näkisivät missä kunnossa jalkani olivat sairaalasta päästessäni. Myöskään nämä tutkimukset eivät näytä kipua. Minä olen ainoa, joka välittää tietoa kivuistani. Kaikki asiantuntijat ovat suhtautuneet minuun kuin kipukroonikkoon, eli ikäänkuin kipu olisi korvieni välissä. Tiedostan, että osittain on näin, koska olen alkanut pelkäämään kipua. Mutta alusta saakka olen sanonut, että minulla on selästä johtuvat hermovauriot oikeassa jalassani. Kukaan ei koskaan uskonut. Kun lopulta pääsin hermotutkimuksiin (tietysti ensin lääkärin lähete fysiatrille tuli bumerangina takaisin. Onnekseni minulla on joitakin lääkäri-suhteita ja yksi soitto muutti tilanteen. Mutta helvetin törkeää, että näin on! Ilman suhteita en olisi saanut asiaa eteenpäin.) Nyt siis tiedän, että minulla on selästä johtuvat hermovauriot oikeassa jalassani. Tämän ansiosta sain vihdoin ajan ortopedille. Pakko muuten kertoa tähän väliin sekin, että fysiatrini oli aivan varma, ettei ortopedi ota minua leikkauskonsultaatioon. Hän sanoin, ettei lähetettä kannata edes lähettää. Onneksi halusin kuitenkin yrittää, eihän siinä ollut mitään menetettävää. Asianosaiset ovat myös myöntäneet että kyllä näin jälkiviisaana voi sanoa, että sinut olisi pitänyt leikata silloin vuosia sitten. Nythän minulla mitä ilmeisimmin on jo pysyvät vauriot. En myöskään usko, että leikkaaminen enää kannattaa, koska olen paremmassa kunnossa ja selkäleikkauksiin liittyy riskejä. Mutta tapaamalla ortopedin saan ehkä osatyökyvyttömyyseläkeasioitani liikahtamaan.

Mutta asiaan! Puolitoista vuotta sitten uskalsin vihdoin hankkia liikuntakeskus- jäsenyyden. Päätin, että aloitan liikkumiseni järkevästi. Tänä koko aikana olen käynyt oikeastaan vain pilateksessa, joogassa ja bodybalancessa ja nämä ovat tehneet minulle todella hyvää. En ole joutunut olemaan kertaakaan pois kipujeni takia. Kipuja on kyllä, ne ovat aina mukanani, mutta noilla tunneilla olen oppinut liikkumaan itselleni oikealla tavalla. Joitakin liikkeitä en tee ollenkaan vaan sovellan niitä itselle sopiviksi. Nyt keväällä fysiatri sanoi minulle, että vammoihini todistetusti auttaa vain kuntosalityöskentely. Se hommahan ei mene niin, että vain alan käymään salilla, vaan jonkun ammattilaisen pitää kertoa minulle mitä teen ja katsoa, että teen liikkeet täysin oikein. Onnekseni lempi pilates-opettajani (jolla on ollut kanssa välilevypullistuma) on myös personal trainer. Vanhempani suostuivat sponsoroimaan minulle hänet kolmeksi kuukaudeksi. Tästä olen todella kiitollinen! Olemme nähneet toisiamme nyt reilun kuukauden ja minulle on avautunut ihan uusi liikkumisen maailma. Tosiaan urheilevana ihmisenä olen luullut, että teen esimerkiksi kyykyt yms liikkeet puhtaasti ja oikein, mutta olen tehnyt niissä paljon väärin! Nyt olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen, joka nostelee esim painoja tulis palkata joku asiantuntija auttamaan. Se urheilu kun saattaa olla ihan hyödytöntä kun siellä salilla heiluu miten sattuu. Mut nyt tää teksti on jo liian pitkä ja mulla alko särkeen päätä. Tarkoitus oli tosiaan kirjoittaa enemmän just tuosta pt:stä ja kaikesta upeesta mitä siihen liittyy. Mut pakko siirtää toiseen kertaan! 

Tää kuva ei periaatteessa liity tähän (vaikkakin oon urheillut eilen ja tänään noi pöksyt jalassa).

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Pesin käsiäni huoltoaseman vessassa. Pianomusiikkia ja linnunlaulua, seinällä kuvaa lehtipuista. Tajusin, että vuosi sitten seisoin samassa vessassa, saman peilin edessä, samoja käsiä pesten. Samat linnutkin lauloivat. Myös molempina hetkinä olin uupunut koska rakastin ihmistä, joka ei rakastanut minua yhtä lujaa takaisin. Tämä on kolmas kesä putkeen sydän särkyneenä. Eikä siihen koskaan tunnu tottuvan, vaikka sitä on nyt tapahtunut niin usein. Tuntuu, että elämän pettymykset opettavat meitä usein kestämään niitä paremmin, mutta rakkauden asioissa ei tunnu olevan näin. En myöskään rakastuneena osaa lopettaa suhdetta ajoissa, vaikka merkit siitä, ettei toinen ole samalla voimalla mukana, olisivatkin ilmassa. Rakastunut uskoo, antaa anteeksi, joustaa ja muuttuu. Rakastunut voi myös unohtaa itsensä, sokeutuu, alistuu, selittelee toisen toimintaa ja kärsii.

Silti on ollut niin paljon! Mämmiä jäätelöä leivonnaisia Teinirakkaus leijonia ja toukkia Kilometrit, millit pöllöt Järviä meriä mädäntyneitä kaloja. Olen kuunnellut enemmän. Kuuntelit. inkivääriä kahvissa kaardemummaa kissani ja sinusta tuli kissani. lumisateessa lumisateesta sinusta laulut sinä tanssit ja keräät roskia, muistutat. en päästä auton alle Veistät ja maalaan 183 yötä Ystävyys sinä matkustat ja saat mennä Vapaina kotona katoilla muureilla kaduilla metsässä raunioilla huoneen nurkassa sängyssä puhelimessa. paska kamina kuumat kivet pitkät suudelmat pienet riidat yhteiset painajaiset. 

nauruanauruanaurua. kaikesta olen kiitollinen.

 

Lue myös: 

Valonsäteet

 

 

Pages