Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Joskus toivoisin, että olisin mies tai vanhus. Syy siihen on yksinkertainen: kuukautiset. Minulla on hormonaalinen migreeni ja sen vuoksi päätäni särkee kuussa 8 päivää. Olen tietysti todella onnellinen, että vain kah-dek-san, kun ennen särki 25. Kaksikymmentäviisi! Se on vuodessa 300 päivää. Ei tietenkään tarpeeksi neurologin mielestä  (lääkärin lähete tuli bumerangina takaisin). Mutta päänsärky ei nyt ollut se mistä haluan kirjoittaa. Viisi päivää sitten kaulaani alkoi kuristaa. Sitä kuristaa oikeastaan kokoajan koska olen ollut koko ikäni ahdistunut (tai ainakin 6-vuotiaasta saakka), mutta se painava tunne kaulalla ei kuitenkaan ole niin voimakas ettenkö pystyisi elämään ja olemaan myös usein rentoutunut ja iloinen. Perusluonteeni on ailahteleva: olen päivässä monta kertaa surullinen ja monta kertaa iloinen, jos jompikumpi olotila pysyy jatkuvana liian pitkän ajan, esimerkiksi kokonaisen päivän, rupean huolestumaan. Nyt kävi niin. Olin monta päivää aivan helvetin ahdistunut. Ja kun on sellaisessa olossa alkaa tietysti etsimään syitä oloonsa. Mikä elämässäni on pielessä? Johtuuko tämä erosta? Ammatista? Arjesta? Ihmissuhteista? Tunteista? Ja koska ihminen tarvitsee syitä ja vastauksia niin niitä vaikka kehittää omaa oloaan helpottamaan. Eihän ketään ahdista ilman syytä? 

Siihen oloon hukkuu. Ehkä parhaiten sitä oloa kuvaa se, kun olet rakastunut ja haluat jakaa aikasi ja arkesi ja kaiken sen jonkun tyypin kanssa ja kaikki on ihanaa ja täydellistä, kunnes se toinen jättääkin sinut. Minulla oli tuskaisen jätetty olo niiden päivien ajan. Normaalisti huomaan lisääntyneestä ahdistuksesta, että nyt ne vitun menkat on taas alkamassa, mutta tosiaan se olo kestää vain päivän. Aloin pelkäämään enkä saanut nukuttua enkä kyllä muutenkaan saa kun kissa pitää hereillä ja tuo ulkoa kirppuja sänkyyni ja olen täynnä kutisevia puremia. Ajattelin myös että huonosti nukuttu kesä alkaa vaikuttamaan lisääntyneenä hulluutena. Elämä alkoi todellakin pelottamaan, että eikö tämä lopu?

Mutta viime yönä klo 2 kissa kääntyi kainalossani, avasin silmäni ja sitten ei enää kuristanutkaan. Ja tajusin että ohhoh tämähän olikin taas jokin hormoonihäiriö. Osasin epäillä myös sitäkin, koska viime talvena Jyrin muutettua pois yhteisestä kodistamme kamala ahdistus kesti noin 5 viikkoa ja kuukautiset olivat sekaisin. Reagoin selkeästi tunneasioihin herkästi. Silloin menin lääkärillekin ja kun tutkimuksissa ei ilmennyt mitään hän kysyi onko elämässäsi tapahtunut suuria muutoksia?

Kun muistelen peruskouluaikoja en muista, että pms-oireista olisi puhuttu mitään. Näytettiin vaan joku animaatio, jossa nainen ja mies olivat palapelin palat, jotka liitettiin yhteen ja sitten syntyy vauva. Näytettiin kyllä myös ihan järkyttävä synnytysvideo, jonka takia en synnytä koskaan! (Sen näyttämistä kyllä voidaan mielestäni jatkaa, kunhan syntyvyys kääntyisi laskuun) Toivottavasti valistus on vähän parantunut 80-90-luvuilta. Minun elämääni olisi ainakin helpottanut tieto siitä, että kuukautisten aikaan et vain valu verta ja olet vihdoin sukukypsä (jee!) vaan nuppisi voi seota totaalisesti ja kehosi voi läpikäydä järkyttäviä kipuja. Masentaa, väsyttää, sattuu, ärsyttää, itkettää, tekee mieli syödä kaikki. Ymmärsin yhdistää mieleni heittelyt kiertooni vasta noin 7 vuotta sitten ja silloin kyllä elämä helpottui kun tiesi, että vihdoin kaikelle sekoilulle ja kipuilulle on oikeasti olemassa jokin syy ja joskus vielä helpottaa. 

Aamulla nousin sängystä ja olin aivan mielettömän onnellinen. Ymmärsin, että tällainen ahdistus on täysin omasta toiminnastani riippumatonta eikä todellakaan määrittele minua ihmisenä. Kävelin Katjakoiran kanssa pienen lenkin, naapuri kehui ihanaa vaaleanpunaista taloani, yksi antoi karkkia ja toinen kissalle herkkuja. Sateenkaari näytti osuvan juuri minun talooni. Eikä ihme! Siellä on nämä kaksi. Ja minä: onnellinen ihminen.

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Työskenneltyäni vuoden yhtäjaksoisesti, päätin yrittää lomaa. Ymmärsin kyllä heti ahdistuvani, jos en käy työhuoneella, koska siellä oleminen tuottaa minulle myös suurta iloa. Toisaalta taas suuret teokset joiden työstämiseen kuluu monta kuukautta tuntuvat toisinaan ihan pakkopullalta ja vapaus luovuuden suhteen on hyvinkin kaukana. Olen enemmänkin tehtaan kone, joka toistaa automaatiolla samaa toimintaa, kunnes tulee valmista. Päätin siis yrittää yhdistää lomailun työhuoneiluun yrittämällä harrastaa kuvataidetta. Minulla on vuosien takaa valmiiksi leikattuja pieniä mdf-levyjä, joihin voisin maalata ilman minkäänlaista itsekritiikkiä nopeita kuvia, joiden ei ole edes tarkoitus olla onnistuneita tai nähdä päivänvaloa. Tämän idean äärellä tiesin kyllä jo, ettei huoleton harrastaminen tule onnistumaan, mutta minulla oli sellainen tunne että jotakin kivaa voi tapahtua. Ja niin sitten tapahtuikin.

Halusin maalata yhdelle ihanalle ihmiselle lahjaksi kaksi maalausta: kissani ja koirani. Näin ehkä hänen ikävänsä uusien ystäviensä luokse ei olisi liian suuri. Kuitenkin tehtyäni ensimmäisen maalauksen kissastani, sainkin uuden teosidean. Idea ei ole mitenkään kummoinen, mutta jatkaa hyvin teoksilleni ominaisen omaeläkerrallisuuden parissa. Päivässä yksi pieni maalaus, aamulla kotona päätän mitä maalaan. Teokseni rajana ovat kotini seinät. Olen myös onnistunut pitämään kiinni rentoudesta ja täysin rakastunut maalaamiseen. Vaikka teoksesta tuleekin suuri kun pienet kuvat muodostavat yhdessä suuren kokonaisuuden, on jokaisena päivänä kuitenkin sellainen olo kuin aloittaisi uuden teoksen. Tämä on mahtavaa ja olen kaivannut juuri tällaista tekemistä.

Lue myös:

Kun lomailla voikin jokaisena päivänä

 

Ladataan...

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Vuoden ostolakko (vaatteet ja asusteet) on nyt ohi. Haasteenani oli olla ostamatta yhtään mitään uutena tai käytettynä. Minulla oli muutamat alusvaatteisiin liittyvät poikkeussäännöt, mutta niitäkään ei tullut ostettua. Yhdet lenkkarit ostin heti haasteen alussa, koska minulla ei ollut yksiäkään ergonomisia kenkiä ja selkä kärsi jokaisella askeleella (mielestäni hyväksyttävä syy). Haaste meni hyvin, ottaen huomioon sen, että sen aikana tuli ero ja tunsin vanhenevani enemmän kuin koskaan. Jos minulla olisi ollut lupa ostamiseen, olisin todellakin kohottanut oloani uusilla vaatteilla. Koen kuitenkin hyväksi, ettei tullut ostettua niitä turhia mielialankohotusvaatteita, jotka varmasti olisivat olleet harkitsemattomia- eivätkä olisi oikeasti parantaneet henkistä tilaani kuin vuorokaudeksi.

Suhde kaapissa oleviin vaatteisiin on syventynyt. Olen myös käyttänyt useita sellaisia vaatteita, jotka ovat olleet kaapissani vuosia käyttämättöminä. Ne ovat tuntuneet uusilta ja piristäneet mieltä. Kun nyt haasteen loputtua olen pyörinyt vähän vaatekaupoilla, huomaan etsiväni oikeastaan vain sen kaltaisia vaatteita, joita olen vuoden aikana käyttänyt ja jotka jo omistan. Tulee turvaton olo jossakin erilaisessa. Projektissa ajatuksenani oli tutkia omaa tyyliäni ja pohtia millaisia vaatteita oikeasti tarvitsen?  Haasteen loputtua keksin vain yhden tarvitsemani vaatteen: hyvät maiharit. Nyt olenkin tilannut sellaiset Kenkäpaja Pihkasta. Sieltä saan itselle juuri sopivat kengät, joita voin myös heillä jatkossa korjailla. Näin ei tarvitse ostaa toivottavasti vuosiin uusia. Kaupan kengät maksavat yli puolet vähemmän, mutta ovat niin paskalaatuisia, että tulevat lopulta kalliimmaksi! Kahdet edelliset maiharit (Ecco ja Ten Points) ovat räjähtäneet käsiin ensimmäisenä talvena. Eniten vituttaa kalliit paskalaatuiset vaatteet!

Syy siihen on tietysti selkeä: rahat menevät hukkaan. Mutta suuremmaksi ongelmaksi tämän haasteen aikana on noussut ahdistus siitä, kuinka paljon tekstiiliteollisuudesta päätyy kaatopaikalle. Ihmiset ostavat täysin kritiikittömästi halpoja huonoissa oloissa tuotettuja rättejä, joita käyttävät ehkä kerran, sitten ne päätyvät kirpparille ja sieltä sekajätteisiin. Ei ymmärretä sitä, miten suuresta ympäristöongelmasta on kysymys! Olen vähentänyt myös vaatteiden pesemistä, tuuletan ja pesen niitä käsin vain tahran kohdalta. Vaatteissa oleva muovi päätyy meriin. Merissä on pian enemmän muovijätettä kuin kalaa! Tekstiileistä irtoava muovi on merien muovijätteen pahimpia tuottajia. Mutta tietystikään useat ihmiset eivät jaksa murehtia siitä, mitä eivät näe. On niin helppoa kuluttaa ja heittää roskiin, kun se kaikki jäte ei jää omalle pihalle. Itse olen ihan kusessa reikäisten sukkien kanssa, että mihin ne nyt vien? En vaan pysty laittamaan niitä enää roskikseen. Miksi kierrätyspisteillä ei ole keräystä lumpulle? Eihän sekään mikään ratkaisu ole, mutta parempi kuin sekajäte.

Tulevaisuudessa aion ostaa mahdollisimman paljon Suomessa suuniteltua ja Euroopassa ommeltua. Myös kirpputoreilla aion käydä. Teen kyllä kaikkeni, etten ostele halpatuotantoa. Aina se ei ole helppoa, jos ei ole varaa ostaa 50 euron eettisiä luomupikkuhousuja, etenkin kun olen kohta taas työtön. Mutta ainakin pyrin olemaan kriittinen oman kuluttamiseni suhteen. Pakko se on kuitenkin myöntää, että omalla kivalla tyylillä on itsellenikin merkitystä (vaikkain nykyään sillä mitä päälläni on, on onneksi vähemmän merkitystä kuin ennen), enkä halua hiihdellä ihan millaisissa vaatteissa vaan. 

(Kuvan kaltaista 4 vuotta sitten ostamaani halpatuotanto akryylimekkoa en ostaisi enää ikinä! Mutta parempi sitäkin on nyt käyttää kuin ostaa uusi!)

Lopuksi vielä kiitos kaikille ystäville, jotka ovat piristäneet minua vaatelahjoituksilla kuluneen vuoden aikana!

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Taas on se aika vuodesta, kun lapset saa todistukset ja vanhemmat hehkuttelevat nerojen jälkeläistensä menestystä somessa. Vaikka omista kouluvuosistani onkin jo aikaa, en silti ihan helpolla unohda sitä, miltä tuntuu olla se kaikessa huono lapsi. Eikä tämä todellakaan ole ollut oma valintani. Minä luin kokeisiin ja yritin pärjätä, mutta sain aina kaikissa lukuaineissa huonoimmat numerot. Vanhempana olen miettinyt, olisikohan minulla ollut jonkinlainen lukihäiriö: yhä lukiessa on hankalaa ymmärtää lukemaansa. Lauseen tullessa loppuun, en muista sen alkua. En pysty lukemaan kuin selkeitä ja helppoja tekstejä. Lapsena lukiessani koekirjan en pystynyt ymmärtämään yhtäkään lausetta tai jäsentämään kokonaisuuksia.

Oma menestykseni ikävuosina 7-16 tapahtui kesäleirillä käpyjenheittokilpailussa. Sain heitettyä käpyjä ämpäriin. Sain kolmannen palkinnon kilpailussa johon osallistui kolme lasta. Minulla on yhä tallessa käsin kirjoitettu kunniakirja tapahtumasta. On tärkeää, että joskus ns. voittaa vaikka olisikin ollut siinäkin huonoin. 

Omat vanhempani ovat korkeasti koulutettuja ja olen kokenut painetta menestyksestä jo pienestä pitäen. Tunsin, että minun pitää lukea itseni ammattiin, jossa on hyvä palkka. En kuitenkaan koskaan uskonut, että minusta tulisi ikinä yhtään mitään. Näin tulevaisuudessa ja aikuisuudessa tyhjyyttä. Pysyin lapsena, ettei tulisi kohdata mitä olla isona. 

Menestys ei ole valinta. Peruskoulun arvosanat eivät määrittele sinua tyhmäksi tai neroksi, huonoksi tai tärkeäksi. On olemassa muunkinlaista osaamista josta pakollisten lukuaineiden arvosanat eivät kerro mitään. Itse saan olla kiitollinen kun taide lopulta tuli ja pelasti. Ilman tämän lahjan löytämistä olisin yhä omissa silmissäni nolla. Mutta siihenkin tarvitsin ulkopuolista tsemppausta, että uskalsin hakea taidekouluun ja sain tekemiseeni luottamusta. Kaikissa on osaamista ja kaikki tarvitsevat hyvää palautetta. Mutta se palaute saisi olla jokin muu kuin loppuelämäksi arvottava numero. 

Tähän loppuun vielä mainos! Sopii oikeastaan tähän, koska juuri Kaija Papua saan kiittää siitä, että hain taidekouluun.

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

(En mitenkään loukkaantunut verisesti tai muuttunut itsetuhoiseksi tämän tapahtuman takia. Oon vaan lähiaikoina miettinyt paljon sitä, miten paljon muiden (myös omaa) ulkonäköä mollataan. Se ei oo ok. Miks sitä tapahtuu niin paljon?)

Sukulaiseni postasi facebookkiin tämän kuvan Tampere-talon näyttelyni avajaisista. Ihan tavallinen kuva ihmisistä juhlissa juttelemassa. Kiva muisto seinälläni. Kunnes joku itselleni tuntematon mies kommentoi seuraavasti: Sannilla näyttää olevan erittäin "taiteelliset" tatuoinnit käsivarressa, vai onko vain vitsiksi piirretty tähän kuvaan? Hetken olin vähän ihmeissäni. Onneksi omat ystäväni ovat niin ihania ja viisaita, ettei omassa arjessani edes ole mitään toisen ulkonäön negatiivista kommentointia. Keskustelu jatkui seuraavasti:

Minä: Ihan ne olen selvinpäin täysissä järjissäni ottanut. Lasten piirroksia. Sitä toivoisi, että tämä maailma jo 2000-luvulla olisi sellainen, ettei toisen tyyliä tai ulkonäköä kukaan tulisi arvostelemaan.

(tästä välistä jätän pari hänen kommenttiaan pois koska niitä ei tajua...)

Mies: Mutta sen verran täytyy korjata ja ottaa takaisin, etten ikinä olisi arvostellut, jos kyseessä olisi ollut synnynnäinen eli ei-hankittu ominaisuus. Silloinhan ihminen ei voi sille mitään. 

Ulkopuolinen kommentoija: Törkeetä arvostelua!

Mies: Jos arvostelu on "törkeää", silloin on sen kohdekin sitä. Muutenhan sen voisi sivuuttaa vähäpätöisenä.

Minä: Tässä keskustelussa ei oo nyt oo mitään muuta törkeää (epäloogista ja junttia) kuin Mies (nimi muutettu).

Olen jo pidemmän aikaa mietinyt sitä, kuinka itsellä on nykyään nollatoleranssi muiden ulkonäön mollaamisen suhteen. Nuorempana olen syyllistynyt juuri tuollaiseen perseilyyn ja onnekseni oppinut. Kenellekään ei kuulu vittuakaan mun tatskat, naama, rillit, tissit, sääret, perse, paino tai vaatteet ja tämä pätee toisinkinpäin. Se, millä on merkitystä on ystävällisyys. Ei yhtään millään muulla.

VITTU YSTÄVÄLLISYYS!

 

 

 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

On kevät ja työasiat kulminoituvat päällekkäin ja peräkkäin (=4 näyttelyä). Vaikka olen ollut tarkkana kalenterini, aikatauluttamisen ja sen suhteen, ettei tulisi koskaan liian kiire, ei näihin asioihin vaan pysty aina itse vaikuttamaan. Kolmen vuoden takainen loppuunpalaminen on vaikuttanut siihen, että teen kaikkeni välttääkseni ylikuormittumisen. Minulla on oltava aikaa urheilulle (kuntoutus), seinään tuijotteluun ja ystävien näkemiselle. Muuten sairastun. Onneksi olin suunnitellut teosteni valmistumisen ajoissa, niin ettei yllättävät lehdistötiedotteiden laatimiset, julisteiden ja kutsujen tekemiset tai alkavaan taloremonttiin liittyvät suunnittelut ja raivailut ihan tappaneet minua. En yksinkertaisesti kestä jos minulla on päivässä monta hoidettavaa asiaa. Selkeintä on niin, että tänään teen yhden asian ja huomenna toisen. Ihmeellisesti olen onnistunut tällä toivomallani tavalla työskentelyssä lähes vuoden. Nyt tilanne kuitenkin meni noin kuukaudeksi sellaiseksi, että piti miettiä montaakin asiaa yhden päivän aikana. Kaikista pahinta minulle on tietokoneella istuminen (100% varmuudella migreeni alkaa) ja lattialla tehtävät askartelut selkävammani takia (tätä en myöskään pystynyt välttämään teosten niin vaatiessa). Ihan oikeasti minuutti lattiatasossa kurotellen jotakin hommaa tekee minut todella sairaaksi. Sitten kun ei edes kerkiä urheilemaan (mikä onkin minulle elinehto, jos haluan pysyä työkuntoisena) on huonovointisuus taattu. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että olen selvinnyt tästä ja tilanne alkaa helpottumaan.

Olen ehdottomasti tekijä. Minä haluaisin piirtää seinän kokoisia puuväritöitä jatkossakin, mutta nyt olen joutunut hyväksymään, ettei se ole mahdollista. Tällä hetkellä mietin, mikä tulee olemaan uusi tekniikkani? Joku sellainen, joka mahdollistaa työskentelyni vielä vuosien ajan. Tampere-talossa nähtävä suuri puuväripiirrokseni "Ehkä huomenna" saattaa olla viimeinen puuvärityöni. 

Vaikka en kestäkään enää liiallista kaaosta työelämässäni, olen selkeästi tekijä. Tekeminen parantaa minut kaikesta. Selkävammani estää monenlaisen tekemisen ja se masentaa toisinaan. Nyt keväällä olen ollut enemmänkin vihainen, kun en pysty esim leikkaamaan pihani suurta pensasta. Katselen rehahtanutta puskaa ja tunnen kateutta kun joku muu auttaa minua hommassa. Haluaisin olla apuna ystäville muutossa tai muunlaisissa fyysisissä toimissa, mutta olenkin se, joka joutuu pyytämään kaikkeen itse apua. Uskon myös sen, että oppisin tekemään ihan mitä vain. Etenkin kaikenlainen fyysinen tekeminen olisi ihanaa. 

Kaikista tärkeintä elämässäni on työ, terveys ja rakkaus (en taida olla yksin näiden asioiden kanssa!). Ihan terve en ole enkä varmaan koskaan tule olemaankaan ja tämänhetkinen suurin innoittaja liikunnalle onkin oma terveyteni. On ihana huomata kuinka ulkonäkökeskeinen korkea sykkeinen liikunta on muuttunut rauhalliseksi ja kuntouttavaksi. Käyn pilateksessa ja bodybalancessa vain voidakseni fyysisesti paremmin (ja samalla se tietysti vaikuttaa päähänkin) koska haluan olla työkuntoinen ja ehkä tulevaisuudessa pystyä jopa puutarhahommiin. Rakkaus taas, sitä on jokapuolella melkein liikaa. Kun taas töitä monet tekee ihan liikaa, eikä sitten ehkä osaa rakastaa tai olla rakastettuja. Sillä alueella ainakin minulla on työtä lopuksi elämää.

 

Pages