Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Vuoden ostolakko (vaatteet ja asusteet) on nyt ohi. Haasteenani oli olla ostamatta yhtään mitään uutena tai käytettynä. Minulla oli muutamat alusvaatteisiin liittyvät poikkeussäännöt, mutta niitäkään ei tullut ostettua. Yhdet lenkkarit ostin heti haasteen alussa, koska minulla ei ollut yksiäkään ergonomisia kenkiä ja selkä kärsi jokaisella askeleella (mielestäni hyväksyttävä syy). Haaste meni hyvin, ottaen huomioon sen, että sen aikana tuli ero ja tunsin vanhenevani enemmän kuin koskaan. Jos minulla olisi ollut lupa ostamiseen, olisin todellakin kohottanut oloani uusilla vaatteilla. Koen kuitenkin hyväksi, ettei tullut ostettua niitä turhia mielialankohotusvaatteita, jotka varmasti olisivat olleet harkitsemattomia- eivätkä olisi oikeasti parantaneet henkistä tilaani kuin vuorokaudeksi.

Suhde kaapissa oleviin vaatteisiin on syventynyt. Olen myös käyttänyt useita sellaisia vaatteita, jotka ovat olleet kaapissani vuosia käyttämättöminä. Ne ovat tuntuneet uusilta ja piristäneet mieltä. Kun nyt haasteen loputtua olen pyörinyt vähän vaatekaupoilla, huomaan etsiväni oikeastaan vain sen kaltaisia vaatteita, joita olen vuoden aikana käyttänyt ja jotka jo omistan. Tulee turvaton olo jossakin erilaisessa. Projektissa ajatuksenani oli tutkia omaa tyyliäni ja pohtia millaisia vaatteita oikeasti tarvitsen?  Haasteen loputtua keksin vain yhden tarvitsemani vaatteen: hyvät maiharit. Nyt olenkin tilannut sellaiset Kenkäpaja Pihkasta. Sieltä saan itselle juuri sopivat kengät, joita voin myös heillä jatkossa korjailla. Näin ei tarvitse ostaa toivottavasti vuosiin uusia. Kaupan kengät maksavat yli puolet vähemmän, mutta ovat niin paskalaatuisia, että tulevat lopulta kalliimmaksi! Kahdet edelliset maiharit (Ecco ja Ten Points) ovat räjähtäneet käsiin ensimmäisenä talvena. Eniten vituttaa kalliit paskalaatuiset vaatteet!

Syy siihen on tietysti selkeä: rahat menevät hukkaan. Mutta suuremmaksi ongelmaksi tämän haasteen aikana on noussut ahdistus siitä, kuinka paljon tekstiiliteollisuudesta päätyy kaatopaikalle. Ihmiset ostavat täysin kritiikittömästi halpoja huonoissa oloissa tuotettuja rättejä, joita käyttävät ehkä kerran, sitten ne päätyvät kirpparille ja sieltä sekajätteisiin. Ei ymmärretä sitä, miten suuresta ympäristöongelmasta on kysymys! Olen vähentänyt myös vaatteiden pesemistä, tuuletan ja pesen niitä käsin vain tahran kohdalta. Vaatteissa oleva muovi päätyy meriin. Merissä on pian enemmän muovijätettä kuin kalaa! Tekstiileistä irtoava muovi on merien muovijätteen pahimpia tuottajia. Mutta tietystikään useat ihmiset eivät jaksa murehtia siitä, mitä eivät näe. On niin helppoa kuluttaa ja heittää roskiin, kun se kaikki jäte ei jää omalle pihalle. Itse olen ihan kusessa reikäisten sukkien kanssa, että mihin ne nyt vien? En vaan pysty laittamaan niitä enää roskikseen. Miksi kierrätyspisteillä ei ole keräystä lumpulle? Eihän sekään mikään ratkaisu ole, mutta parempi kuin sekajäte.

Tulevaisuudessa aion ostaa mahdollisimman paljon Suomessa suuniteltua ja Euroopassa ommeltua. Myös kirpputoreilla aion käydä. Teen kyllä kaikkeni, etten ostele halpatuotantoa. Aina se ei ole helppoa, jos ei ole varaa ostaa 50 euron eettisiä luomupikkuhousuja, etenkin kun olen kohta taas työtön. Mutta ainakin pyrin olemaan kriittinen oman kuluttamiseni suhteen. Pakko se on kuitenkin myöntää, että omalla kivalla tyylillä on itsellenikin merkitystä (vaikkain nykyään sillä mitä päälläni on, on onneksi vähemmän merkitystä kuin ennen), enkä halua hiihdellä ihan millaisissa vaatteissa vaan. 

(Kuvan kaltaista 4 vuotta sitten ostamaani halpatuotanto akryylimekkoa en ostaisi enää ikinä! Mutta parempi sitäkin on nyt käyttää kuin ostaa uusi!)

Lopuksi vielä kiitos kaikille ystäville, jotka ovat piristäneet minua vaatelahjoituksilla kuluneen vuoden aikana!

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Taas on se aika vuodesta, kun lapset saa todistukset ja vanhemmat hehkuttelevat nerojen jälkeläistensä menestystä somessa. Vaikka omista kouluvuosistani onkin jo aikaa, en silti ihan helpolla unohda sitä, miltä tuntuu olla se kaikessa huono lapsi. Eikä tämä todellakaan ole ollut oma valintani. Minä luin kokeisiin ja yritin pärjätä, mutta sain aina kaikissa lukuaineissa huonoimmat numerot. Vanhempana olen miettinyt, olisikohan minulla ollut jonkinlainen lukihäiriö: yhä lukiessa on hankalaa ymmärtää lukemaansa. Lauseen tullessa loppuun, en muista sen alkua. En pysty lukemaan kuin selkeitä ja helppoja tekstejä. Lapsena lukiessani koekirjan en pystynyt ymmärtämään yhtäkään lausetta tai jäsentämään kokonaisuuksia.

Oma menestykseni ikävuosina 7-16 tapahtui kesäleirillä käpyjenheittokilpailussa. Sain heitettyä käpyjä ämpäriin. Sain kolmannen palkinnon kilpailussa johon osallistui kolme lasta. Minulla on yhä tallessa käsin kirjoitettu kunniakirja tapahtumasta. On tärkeää, että joskus ns. voittaa vaikka olisikin ollut siinäkin huonoin. 

Omat vanhempani ovat korkeasti koulutettuja ja olen kokenut painetta menestyksestä jo pienestä pitäen. Tunsin, että minun pitää lukea itseni ammattiin, jossa on hyvä palkka. En kuitenkaan koskaan uskonut, että minusta tulisi ikinä yhtään mitään. Näin tulevaisuudessa ja aikuisuudessa tyhjyyttä. Pysyin lapsena, ettei tulisi kohdata mitä olla isona. 

Menestys ei ole valinta. Peruskoulun arvosanat eivät määrittele sinua tyhmäksi tai neroksi, huonoksi tai tärkeäksi. On olemassa muunkinlaista osaamista josta pakollisten lukuaineiden arvosanat eivät kerro mitään. Itse saan olla kiitollinen kun taide lopulta tuli ja pelasti. Ilman tämän lahjan löytämistä olisin yhä omissa silmissäni nolla. Mutta siihenkin tarvitsin ulkopuolista tsemppausta, että uskalsin hakea taidekouluun ja sain tekemiseeni luottamusta. Kaikissa on osaamista ja kaikki tarvitsevat hyvää palautetta. Mutta se palaute saisi olla jokin muu kuin loppuelämäksi arvottava numero. 

Tähän loppuun vielä mainos! Sopii oikeastaan tähän, koska juuri Kaija Papua saan kiittää siitä, että hain taidekouluun.

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

(En mitenkään loukkaantunut verisesti tai muuttunut itsetuhoiseksi tämän tapahtuman takia. Oon vaan lähiaikoina miettinyt paljon sitä, miten paljon muiden (myös omaa) ulkonäköä mollataan. Se ei oo ok. Miks sitä tapahtuu niin paljon?)

Sukulaiseni postasi facebookkiin tämän kuvan Tampere-talon näyttelyni avajaisista. Ihan tavallinen kuva ihmisistä juhlissa juttelemassa. Kiva muisto seinälläni. Kunnes joku itselleni tuntematon mies kommentoi seuraavasti: Sannilla näyttää olevan erittäin "taiteelliset" tatuoinnit käsivarressa, vai onko vain vitsiksi piirretty tähän kuvaan? Hetken olin vähän ihmeissäni. Onneksi omat ystäväni ovat niin ihania ja viisaita, ettei omassa arjessani edes ole mitään toisen ulkonäön negatiivista kommentointia. Keskustelu jatkui seuraavasti:

Minä: Ihan ne olen selvinpäin täysissä järjissäni ottanut. Lasten piirroksia. Sitä toivoisi, että tämä maailma jo 2000-luvulla olisi sellainen, ettei toisen tyyliä tai ulkonäköä kukaan tulisi arvostelemaan.

(tästä välistä jätän pari hänen kommenttiaan pois koska niitä ei tajua...)

Mies: Mutta sen verran täytyy korjata ja ottaa takaisin, etten ikinä olisi arvostellut, jos kyseessä olisi ollut synnynnäinen eli ei-hankittu ominaisuus. Silloinhan ihminen ei voi sille mitään. 

Ulkopuolinen kommentoija: Törkeetä arvostelua!

Mies: Jos arvostelu on "törkeää", silloin on sen kohdekin sitä. Muutenhan sen voisi sivuuttaa vähäpätöisenä.

Minä: Tässä keskustelussa ei oo nyt oo mitään muuta törkeää (epäloogista ja junttia) kuin Mies (nimi muutettu).

Olen jo pidemmän aikaa mietinyt sitä, kuinka itsellä on nykyään nollatoleranssi muiden ulkonäön mollaamisen suhteen. Nuorempana olen syyllistynyt juuri tuollaiseen perseilyyn ja onnekseni oppinut. Kenellekään ei kuulu vittuakaan mun tatskat, naama, rillit, tissit, sääret, perse, paino tai vaatteet ja tämä pätee toisinkinpäin. Se, millä on merkitystä on ystävällisyys. Ei yhtään millään muulla.

VITTU YSTÄVÄLLISYYS!

 

 

 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

On kevät ja työasiat kulminoituvat päällekkäin ja peräkkäin (=4 näyttelyä). Vaikka olen ollut tarkkana kalenterini, aikatauluttamisen ja sen suhteen, ettei tulisi koskaan liian kiire, ei näihin asioihin vaan pysty aina itse vaikuttamaan. Kolmen vuoden takainen loppuunpalaminen on vaikuttanut siihen, että teen kaikkeni välttääkseni ylikuormittumisen. Minulla on oltava aikaa urheilulle (kuntoutus), seinään tuijotteluun ja ystävien näkemiselle. Muuten sairastun. Onneksi olin suunnitellut teosteni valmistumisen ajoissa, niin ettei yllättävät lehdistötiedotteiden laatimiset, julisteiden ja kutsujen tekemiset tai alkavaan taloremonttiin liittyvät suunnittelut ja raivailut ihan tappaneet minua. En yksinkertaisesti kestä jos minulla on päivässä monta hoidettavaa asiaa. Selkeintä on niin, että tänään teen yhden asian ja huomenna toisen. Ihmeellisesti olen onnistunut tällä toivomallani tavalla työskentelyssä lähes vuoden. Nyt tilanne kuitenkin meni noin kuukaudeksi sellaiseksi, että piti miettiä montaakin asiaa yhden päivän aikana. Kaikista pahinta minulle on tietokoneella istuminen (100% varmuudella migreeni alkaa) ja lattialla tehtävät askartelut selkävammani takia (tätä en myöskään pystynyt välttämään teosten niin vaatiessa). Ihan oikeasti minuutti lattiatasossa kurotellen jotakin hommaa tekee minut todella sairaaksi. Sitten kun ei edes kerkiä urheilemaan (mikä onkin minulle elinehto, jos haluan pysyä työkuntoisena) on huonovointisuus taattu. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että olen selvinnyt tästä ja tilanne alkaa helpottumaan.

Olen ehdottomasti tekijä. Minä haluaisin piirtää seinän kokoisia puuväritöitä jatkossakin, mutta nyt olen joutunut hyväksymään, ettei se ole mahdollista. Tällä hetkellä mietin, mikä tulee olemaan uusi tekniikkani? Joku sellainen, joka mahdollistaa työskentelyni vielä vuosien ajan. Tampere-talossa nähtävä suuri puuväripiirrokseni "Ehkä huomenna" saattaa olla viimeinen puuvärityöni. 

Vaikka en kestäkään enää liiallista kaaosta työelämässäni, olen selkeästi tekijä. Tekeminen parantaa minut kaikesta. Selkävammani estää monenlaisen tekemisen ja se masentaa toisinaan. Nyt keväällä olen ollut enemmänkin vihainen, kun en pysty esim leikkaamaan pihani suurta pensasta. Katselen rehahtanutta puskaa ja tunnen kateutta kun joku muu auttaa minua hommassa. Haluaisin olla apuna ystäville muutossa tai muunlaisissa fyysisissä toimissa, mutta olenkin se, joka joutuu pyytämään kaikkeen itse apua. Uskon myös sen, että oppisin tekemään ihan mitä vain. Etenkin kaikenlainen fyysinen tekeminen olisi ihanaa. 

Kaikista tärkeintä elämässäni on työ, terveys ja rakkaus (en taida olla yksin näiden asioiden kanssa!). Ihan terve en ole enkä varmaan koskaan tule olemaankaan ja tämänhetkinen suurin innoittaja liikunnalle onkin oma terveyteni. On ihana huomata kuinka ulkonäkökeskeinen korkea sykkeinen liikunta on muuttunut rauhalliseksi ja kuntouttavaksi. Käyn pilateksessa ja bodybalancessa vain voidakseni fyysisesti paremmin (ja samalla se tietysti vaikuttaa päähänkin) koska haluan olla työkuntoinen ja ehkä tulevaisuudessa pystyä jopa puutarhahommiin. Rakkaus taas, sitä on jokapuolella melkein liikaa. Kun taas töitä monet tekee ihan liikaa, eikä sitten ehkä osaa rakastaa tai olla rakastettuja. Sillä alueella ainakin minulla on työtä lopuksi elämää.

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Talossani alkaa katto- ja julkisivurempat (kuvan mineriittilevyt poistetaan ja tilalle tulee laudoitus, vasemmalla oleva homeinen autolli puretaan). Nyt on valittu paras tarjous+tekijät ja on aika löytää omakotitaloon oikea vaaleanpunainen sävy. EI TODELLAKAAN MIKÄÄN HELPPO HOMMA. Remonttifirmojen värikartoista löytyy vain ihan vääränlaisia: liikaa beigeä, liian äklö, liian tumma, liian lämmin/kylmä, ihan väärä, ei yhtään sopivaa. Ja vaikka löytyisikin "ehkä aikalailla oikea sävy" on värikartasta löytyvän pienen alueen suhteen hankala kuvitella miltä väri näyttää suuremmalla alueella. Olisi nimttäin kamalaa saada väärän värinen vaaleanpunainen talo! Tajusimme, että helpoiten saa oikeanlaisen sävyn löytämällä oikean värisen talon ja kysymällä asukkailta sen sävyn. Omalla asuinalueellani on kaksi vaaleanpunaista taloa, mutta niistä toinen on liian marjapuuromainen ja toinen lähes valkoinen. Seuraavana päivänä äitini ajeli Nekalassa ja löysi omasta mielestään hyvän värisen talon ja myös selvitti maalin sävyn. Kun kävin katsomassa taloa, totesin senkin sävyn vääräksi (liian possu!). Vaaleanpunaisia taloja on alueella kymmeniä ja kaikki vääränlaisia! PAITSI YKSI. Ajaessamme ystäväni Asikaisen talon ohi, kolahti sävy: siinä se on! Olimme kuitenkin jutelleet edellisenä päivänä puhelimessa talon sävystä mutta heillä ei ollut tiedossa käytettyä maalia. Kävin kuitenkin (luvalla) repimässä maalia seinästä ja vertailin maalia K-raudan valikoimiin. (Tämä valokuva ei kerro sävystä yhtään mitään)

Vaikka kyseessä oli jokin vuosikymmeniä sitten seinään laitettu väri, löysimme lähes ellei täydellisesti saman sävyn Tikkurilan vanhan ajan väreistä.(Tämäkään näyttökuva ei kerro teille minkälainen valitsemani sävy oikeasti on)

Ostin pienen purkin maalia ja aion vielä testata sitä puulle, mutta olen kyllä aikasta varma, että tämä on se sävy johon päädyn. Jos teitäkin kiinnostaa, voitte lähteä kevätretkelle Nekalaan ja yrittää arvata mikä on se täydellisen vaaleanpunainen talo, jossa ystäväni asuu.

 

 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Olen tehnyt mielestäni hyvää eroa viimeiset 9 kuukautta. Tänään avioero tuli voimaan.

Hyväksi eroni on tehnyt se, että päätös on ollut yhteinen, kumpikaan ei halunnut väkisin enää yrittää. Oli yritetty alusta saakka (ehkä vähän liikaakin ja liian kauan). Mutta vaikka ero olisi kuinka paljon yhteinen päätös ja hyvä, ei se silti ole ollut helppoa (se on ollut välillä kamalinta). Hyvässä erossakin unelmat ja suunnitelmat muuttuvat, turvallinen, välittävä ja rakas ihminen ei enää voi olla yhtä läheinen kuin ennen. Elämänikään ei ole muuttunut yhtään helpommaksi, mutta riidat ovat loppuneet kotona ja arki on rauhallisempaa. Toisaalta tunnen itseni välillä epäonnistuneeksi, ehkä siksi että ylipäänsä menin naimisiin, vaikka en missään nimessä väitä, että kuluneet 7 vuotta olisivat jotakin, mitä katuisin. Olen varmasti oppinut itsestäni (ja kasvanut niin paljon) enemmän, mitä ilman tätä suhdetta olisin.

Hyväksi eroni tekee myös se, etten syyllistä toista ja annan hänelle tilaa luoda uutta elämäänsä. Osana eroa on hyväksyttävä tosiasiat, kuten se, ettei tämä ero voi mennä juuri niinkuin minä haluan (vaikka se olisikin raskaampaa niin). Kuitenkin tiedän, että meidän suhde oli ainutlaatuinen, koska kukaan muu ei voi kokea samoja hetkiä.

Suhde oli myös molempia sairastuttava. Minä sairastutin varmasti käytökselläni toista. Toisinaan tunnen sanoistani ja teoistani tosi huonoa omaatuntoa, enkä voi kuin oppia virheistäni. Jos en opi ja toistan samanlaista toimintaa tulevaisuudessa, silloin en saa itseltäni anteeksi. Oman itsen on aina helpompi unohtaa toisen satuttavat teot, koska itseensä suhtautuu niin epäinhimillisen kriittisesti. Tärkeintä on se, että olen katsonut peiliin ja nähnyt siellä itseni.

Suhteen aikana aloin uskomaan, että olen paha ihminen ja uskon tuollaisten itsesyytösten olleen myös osasyyllisenä moniin kroonisiin kipuihini. Se, että yritin kuunnella itseäni ja olla rehellinen, satuttikin toista. Ja vasta eron jälkeen olen ymmärtänyt, etten minä olekaan paha. Meillä oli vain niin eriävät näkemykset, eivätkä ne tehneet keskenään rauhaa. Ikäänkuin olen vapautunut kamalasta syyllisyydestä. Se mitä olenkin nyt oppinut on rehellisyys ennenkaikkea itseäni kohtaan (ja sen avulla muitakin kohtaan). On niin tärkeätä kuunnella omaa itseään, vaikkei sekään ole aina helppoa. Ympäristön opitut mallit ja mielipiteet sekoittavat myös niitä itselle oikeita ajatuksia ja asioita. Minulle on ollut tärkeätä se, että kyseenalaistan myös itseni. Minä haluan olla itsenäinen, en niinkuin tilkkutäkistä puolet ihan rikkinäisenä ja vajaana. Niin, ettei koko maailmani romahda yhden ihmisen mukana. 

(kuvassa keskeneräinen tilkkutäkkimaalaukseni)

Lue myös:

Yksi ero miljardeista

Tuhkaa

 

Pages