Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Olen 36 (ihan kohta 37) vuotias ja kuvittelen olevani ymmärtäväinen ja viisas (myönnän tyhmyyteni). Kuvittelen pystyväni oppimaan jatkuvasti uusia käyttäytymistapoja, kuvittelen oppivani avartamaan tunneälyäni, kuvittelen voivani ymmärtää kaikkia, haluan olla rehellinen. Kunnes PLÄTS! Joku asia ei menekään niinkuin kuvittelin ja menneisyyden haamut nousevat pintaan. Sydän hakkaa rinnastani ulos, hyperventiloin ja itken. Menen ulos ja on ilta, kävelen tässä mielentilassa pari kilsaa ja mietin mistä tällaiset tunnereaktiot johtuvat? Koira pelkää kun tärisen vaikka yritän että en. Psyykkeeni on minulle outo, en mahda sille mitään. Menneessä elämässäni on asioita, joita en enää kestä ja jos ne näyttäytyvät ihan pikkuisenkaan minulle, sekoan totaalisesti, koska minulla on sitten kai jonkinasteiset traumat. En tiedä tajuaako tästä kukaan yhtään mitään. Ainoa asia mikä auttaisi olisi kainalo. Haluaisin olla 6-vuotias ja isin kainalossa. Muistan, että olin siellä paljon pienenä. Tänään aamulla valvottuani koko yön henkisissä tuskissani ja migreenissä yritin miettiä viimeistä kertaa kun olin isin kainalossa. En muistanut. Muistan vaan että olin siellä pienenä usein. Olin isin lempityttö ja halittiin paljon. Kunnes meistä tuli kai vihollisia. Tänään olen antanut isille kaiken anteeksi. En oikeasti tunne mistään katkeruutta. Hän oli omien vanhempiensa uhri, he taas jonkun sellaisen asian uhreja joista minä en tiedä. Me ollaan oltu  kaikki pieniä lapsia ja meitä kaikkia on kohdeltu kaltoin. Emmekä edes muista miten kaltoin? Kuka teki mitä? Olimme niin pieniä ettei voi muistaa... Ja sitten kun minä olen melkein 37 vuotias ja elän elämäni jokseenkin vapautuneinta aikaa, minä muutun taas sellaiseksi millainen en halua olla. On vittumaista huomata että tämä elämä on alusta loppuun saakka selviytymistä. Elämään mahtuu mielettömästi ihania hetkiä ja kaikkea mahtavaa, mutta jos jotakin asiaa ei ole selvittänyt terapiassa tai jossakin niin sen kyllä edestään löytää. Tajuan, että minun on joidenkin asioiden suhteen helpompi unohtaa kuin käsitellä. Mutta ei alitajunta unohda. Halaa minua.

(Kuvan piirsin 12 vuotta sitten)

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

En enää koskaan syö karkkia. En enää koskaan rakastu. En enää koskaan anna anteeksi. En enää koskaan ole onnellinen. En enää koskaan sekoa näin. En enää koskaan juo. En enää koskaan ole myöhässä. En enää koskaan. En enää koskaan. En enää koskaan.

Jokainen on joskus ajatellut ettei enää koskaan tee jotakin. Mutta sitten taas ollaankin tehty ja kadutaan niin helvetisti. On paha olo kun teki niin ja sitten vielä petti lupauksen, jonka itselleen oli tehnyt. Tehdyn asian seuraukset ovat vielä kamalammat, koska näin ei enää pitänyt tapahtua. Itse olen ainakin miettinyt monista asioista, etten enää koskaan. Kunnes tajusin, etten oikeastaan voi olla kovin monestakaan asiasta varma. En enää ole niin ehdoton ja annan anteeksi itselleni kaikki ne epätäydellisyydet joita minussa on ja tulee olemaankin. Uskon myös, että mielipiteeni ja arvoni muuttuvat vuosien kuluessa, koska minä kasvan ja muutun kokoajan. Se, minkä kuvittelen nyt kuuluvan en koskaan- listalleni, ei välttämättä kuulu sinne enää kolmen vuoden kuluttua. Mutta joistakin asioista olen varma. Tässä ne ovat:

- En enää koskaan syö punaista lihaa, kanaa tai kalaa asiaa tiedostaen. (lisäsin tuon "asiaa tiedostaen", koska näin voi käydä vahingossa. Esimerkiksi muutama viikko sitten söin vahingossa pitsaa, jossa oli kalaa. Luulin, että pitsantekijä tietysti muistaa kalattomuuteni enkä osannut edes ajatella siinä voivan olla jotakin, jolla on joskus ollut kaksi silmää.)

- En enää koskaan päädy monogaamiseen suhteeseen. 

- En enää koskaan ota ns. uutta eläintä, vain rescueita ja hylättyjä.

- En enää koskaan ole puuttumatta, jos näen väkivaltaista, seksististä tai rasistista käyttäytymistä. 

Siinä mun! Onko sulla jotakin, jota et enää koskaan?

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Tampereella tapahtuu kivoja juttuja. Reilu vuosi sitten alkoi ilmestyä KUUMA LINJA niminen zine. Minua haastateltiin numeroon #12. 5 e arvosen lehden saa ostettua Tampereelta Laukontorin Divarista sekä välillä (!!!) Ravintola 931:stä. Helsingissä lehteä myy Teenage Wolf. Suoraan kotiin voi tilata osoitteesta linjakuuma@gmail.com

Tässä vähän paljastuksia 13 sivuisesta haastattelusta. Tää on ehkä paras haastis mitä musta on tehty. Tapahtui niin, että Kalevi laittoi kasetin pyörimään ja sitten puhuttiin mikkiin. Sensuroimatonta tosielämää! 

Kuten näkyy, lehdessä on paljon muutakin mielenkiintoista lukemista. 

 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Vielä tammikuun alussa ajattelin, etten enää saa arjesta kunnon otetta ja pelkäsin jääväni johonkin avuttomaan lusmutilaan. Se oli taas turha huoli ja minulle hyvin yleinen olotila uuden työn valmistumisen jälkeen. Hetken aikaa hengittelee ja takki on tyhjä, kunnes pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni ja aloittaa uusi työ. Ilman työskentelyä muutun masentuneeksi ja seilailen ihmeellisessä hitaassa tilassa samalla tuntien, kuinka aivosoluni vähenevät. Minä tykkään työnteosta, enkä kauheasti lomailekaan. Kunhan työpäivät ovat lyhyitä eikä viikonloppuisin tarvitse mennä työhuoneelle säilyy tekemisessä ilo ja energia. Usein mietin, miten muut luovan alan ihmiset tekevät työtään? Ainakin monet polttavat itsensä ihan loppuun. Olisi tosi mielenkiintoista kuulla esimerkiksi kuinka pärjää kun on itse itsensä pomo? Ovatko työpäivät minkämittaisia? Kuinka ideat syntyvät ja miten ne löytävät lopullisen muotonsa? 

Minulle on muodostunut taas ihana työrytmi. Teen töitä viitenä päivänä viikossa. Pakko kyllä myöntää, että joskus viikonloppuisin teen kotona toimistohommia, mutta niitäkin hyvin vähän. Vuosien takainen loppuunpalaminen on opettanut lepäämään ja sanomaan ei. Yleensä herään kahdeksan aikaan ja olen työhuoneella kymmenen aikaan. Joinakin aamuina käyn jumpassa ja tällöin kävelen koiran kanssa työhuoneelle, jätän koiran sinne ja jatkan matkaa jumppaan. Jokatapauksessa työpäiväni ovat 3-5 tunnin mittaisia. Olen huomannut maalatessa tai piirtäessä, että keskittyminen herpaantuu, paikat kipeytyy tai päätä saattaa alkaa särkemään, jos jatkan työskentelyä pidempään. Haluan kaikin keinoin välttää kiireen tuntua ja jokaisena päivänä pitää olla aikaa muuhunkin kuin työhön. Elämässä on niin paljon muitakin merkityksellisiä asioita. Pidän myös mielessä fyysiset vammani, enkä halua rasittaa itseäni liikaa. Uuden teoksen työstäminen on ollut aikalailla kivutonta ja se tuntuu ihanalta. Edellinen suuri työ jota tein puuväreillä oli todella raskas eikä kivuttomia hetkiä ollut. Minun oli oikeastaan pakko vaihtaa tekniikkaa jos haluan jatkaa taiteilijana.

Uusi teos etenee kevyesti ja nautin pienien palojen maalaamisesta. Olen myös tauolla apurahojen hakemisesta koska halusin antaa itselleni mahdollisuuden keskittyä työskentelyyn ja tähän hetkeen yhden vuoden ajan. Olen aina kokenut todella huonoa omaatuntoa jos en ole hakenut kaikkia mahdollisisia apurahoja. Nyt tilanne on kuitenkin toinen, enkä koe huonommuutta tai laiskuutta asiasta. Ennen ehkä pelkäsin putoavani taiteen kentältä jos en kokoajan hae kaikkea ja osallistu kaikkiin kilpailuihin. Olen rentoutunut tällaisten asioiden suhteen tosi paljon. Vaikka olisin kaksi vuotta täysin tekemättä kuvia, kukaan muu ei varmaan huomaisi sitä kuin minä itse. Opiskeluaikojen ja juuri valmistuneen itsensä ruoskinta on onneksi jäänyt. Ehkä ei myöskään ole enää tarvetta todistaa olevansa jotakin. 

Tekeminen on yhä oppimista. Olen aika usein päätynyt ompelemaan teoksissani vaikka minulla on jonkinlainen ikuinen pelko käsitöitä kohtaan. Tällä hetkellä ärsyttää (ja vähän ressaa) ehkä eniten kun en tajunnut pestä kangasta ennen maalamisen alkamista. EI VAAN TULLUT MIELEEN! Vaikka leikkasin kaikki palat ihan samankokoisiksi, eivät ne enää maalaamiseen jälkeen sitä ole. Jokainen pala kutistuu vähän eri kohdasta aina sen mukaan miten paljon vettä ja väriä kankaaseen käyttää. Tilkkutäkin saumojen kohdistaminen olisi varmaan muutenkin ollut minulle hankalaa- mutta nyt se varmasti on kun palat ovat eläneet miten sattuu. Kyse on vain muutamista milleistä, mutta sekin vaikuttaa lopputulokseen ja vaatii ehkä enemmän kärsivällisyyttä mitä minulla on. Joudun varmasti ompelemaan, purkamaan ja taas ompelemaan... onneksi olen aikatauluttanut työskentelyn niin, että ompeluun jää yli kolme viikkoa aikaa. Siinä ajassa on aikaa kilaroida, rauhoittua ja taas vähän kilahtaa. 

Tässä kuva tältä aamulta. 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Juuri kun olen paremmassa kunnossa välilevypullistumaselkäni kanssa ja olen uskaltanut kuntosalin jäseneksi ja ylipäänsä urheilen yli vuoden tauon jälkeen, alkaa uusi kiva vamma: suonenveto (lihaskramppi). Kyseessä ei ole mikään pieni särky sääressä vaan ihanana aamuna jalkaan iskeytyvä kamalin kipu, joka nousee nollasta sataan hetkessä ja kestää noin 15 sekunttia. Näitä on nyt tullut kolmen viikon aikana noin neljä. Ensimmäiset saivat jalat kramppiin, mutta sain jalan ns normaaliksi noin 20 minuutin kävelyllä ja liikkeellä. Tänään kramppi jäi päälle ja kontattuani kotona tunnin hommasin kyydin Acutaan. Minua ei tutkittu mitenkään, vaikka on aikamoista selkäkiputaustaa ja samaisen jalan takareiteen jäänyt pullistumasta jokin hermolukko. Lääkäriä ei kiinnostanut yhtään, eikä hän kysynyt eikä kuunnellut ja tulosti minulle lapun iskiaksesta ja krampista. Plus tietty buranaa. Kiitos avusta ja minulle uusista tiedoista. Vaikka en aikoinaan päässyt edes sairaanhoitajakouluun (paljastus!) uskoisin tuntevani kehoni kaiken tämän paskan jälkeen edes sen verran hyvin, että osaan epäillä selkäni ja krampin yhteyttä. Mutta ok! ok! Sellaista ei olemassa. Kuvittelen varmaan tämänkin kivun. Olen hullu.

 Juuri kun krooninen migreenini ei enää pumputa päässä 20 päivää kuussa, vaan "vaan" 7, kävelen reippaasti -20 asteessa (enkä valita koska osaan pukea päälleni toppahousut kuten AIKUISET tekevät: sään valittajista vielä luvassa varmaan kirja) apteekkiin ja lunastan vihdoin lääkärin minulle viime syksynä kirjoittamat estolääkket. Nyt olisi taas energiaa kokeilla uusia lääkkeitä kun pää on zen ja mieli aurinko. Jospa nämä toimisivat? Apteekkari ei löydä estolääkereseptiä, mutta tilalle löytyy minulle määrätty masennuslääke. Sannille mielialalääkettä masennukseen. Ja ihmettelen, kuinka se neurologin suosittelema lääke muuttui lääkärin käsissä mieleni ongelman hoidoksi. Ei siinä, auttaa kuulemma ehkä pääkipuunkin, mutta jotenkin häiritsee se, että sähköisissä tiedoissani on väärää infoa minusta. Etenkin kun olen vihdoinkin päässyt masennuksestani (ainakin eilen ja nyt!) ja tullut siihen tulokseen, etten halua enää syödä siihen lääkkeitä. 

Juuri kun olen oppinut käyttämään edes vähän alkoholia, osaan pitkästä aikaa vähän humaltua ja minulla on hauskaa. Niin sitten voinkin juoda vaan max kaksi annosta kun alkaa aivan hirvee kipu rinnassa ja hengitysvaikeudet. Saan oloni paremmaksi vain kotiinlähdöllä ja oksennuksella. Mietin vaan että kuinkakohan monella on tämä sama ongelma, että tekisi mieli olla joskus kännissä ilman kitumista mutta ei vaan saa?!? Tietysti ulkopuoliselle voi näyttää että olisin koska oksennan. Olkaa känniset ihmiset kiitollisia känneistänne!

P.S syön magnesiumia (jos halusit ehdottaa sitä tuohon ramppiin)

Kuva ois ihana, mut ei jaksa. Kuvittele vaikka joku loskasää ja valita siitä.

 

 

 

 

Pages