Heijastuksia

Kirjoitan toisen kerran viikon sisään, vaikka oon kirjoittanut muuallakin ja oon edelleenkin polvillani katumuksen syvässä laaksossa – ennenkuulumatonta! (Siis se kirjoittaminen, olen kyllä katunut ennenkin). Mä alan nyt selvästi löytää ne oikeat tavat purkaa niitä hälyääniä ja värisävyjä mun sisältä sanoiksi, mikä on sekä ylitsevuotavaa että jo hyvinkin tervetullutta. Pohjan tulppa on irroitettu – tai jos haluaa ehkä osuvammin kuvata, vessanpöntön vesilukon mutka on aukaista – ja kaikki kuohuaa alas niin, että vaikka mulla ei välttämättä ole mitään aihetta mistä edes kirjoittaa, sanat vaan ryöppyää mun sormista. Ihanaa. IHANAA.

Nyt kun oon vähän kirjoitellut ihan oikeiden ihmistenkin kanssa, oon huomannut myös sen että kaikkein parhaimmillani mä oon kirjoittamisen kanssa silloin kun mulla on joku jonka kanssa vaihtaa näitä ajatuksia. On ihan käsittämättömän hienoa löytää joku joka palauttaa sun syötön kovalla kierrepallolla ja sä joudut miettimään mitä sanoa takaisin eikä mikään olekaan enää valmiiksipureskeltua! Lisäks en voi koskaan mitenkään alleviivata sitä että miten hyvältä tuntuu löytää joku, joka on samalla aallonpituudella sun kanssa – olkoonkin että just tällä hetkellä sitä henkilöä ei nyt ehkä olekaan olemassa (koska olen tyhmä, ja valehtelin, ja kyllä, tämä vituttaa minua loputtomiin, niinkuin pitääkin). Ehkä just siksi mä sellaista niin kovin kaipaankin, kun sellaista on joskus aiemmin kuitenkin ollut. Ei oo ehkä kauhean romanttista sanoa tätä, mutta sellaisia ihmisiä tuntuu tulevan elämän aikana aika montakin kohdalle eikä olekaan vain yhtä satumaista jumalolentoa joka vastaa täydellisesti siihen mitä sä olet. Kaikista näistä ihmisistä osaan kyllä olla uskomattoman kiitollinen, mutta se ikävä sekä heitä että näitä tuntemuksia kohtaan voi pahimmillaan olla raastava. (Enkä nyt tarkoita tässä, että kaikkien näiden tunteiden tulisi olla jotenkin romanttisia – näin ei todellakaan tarvitse olla. Riittää että jokin kemiallinen mysteeri toimii ja ajatus vain yksinkertaisesti kohtaa). Mä vähän olen aistinut että näin korona-aikoina en ole myöskään ainoa joka sitä kaipaa, ihmisiä, ihmisyyttä, keskustelua, oivaltamista, ihastumista, kaikkea sitä mikä on jo nyt niin 2019.

…ja joo, mä kaipaan myös fyysistä läheisyyttä. Niin paljon että iho kipunoi ja silmissä välähtelee, kun suljen silmäni. Mä oon ollut niin kauan joku kalpea, jähmeä demokratia (kuinka kauan, en edes tiedä) ja nyt kun alan hiljalleen sulaa ja elää ja vertyä niin nää tunteet on kaikkinensa mulle jo melkein liikaa. Melkein. Oon huomannut että tosi usein oon vajonnut johonkin unen ja muiston välimaastoon ja mietin niiden kuumien muistojen sävyjä, ääniä, makuja ja heijastuksia… enkä mä tarkoita pelkästään seksiä, vaan läheisyyttä, sellaista kokonaisvaltaista missä kadottaa oman vartalonsa ääriviivat (ei saatana kuulostanko mä nyt Sami Minkkiseltä) ja löytää toisen ihmisen jostain tajunnan rajalta. Mä en tiedä mistä se johtuu mutta toisinaan mun on ollut ehkä vaikea kertoa oikein sanoin että mitä tunnen toista ihmistä kohtaan, mutta aina olen osannut näyttää välittämiseni koskettamalla. Jotenkin saan itseeni ladattua kaiken sen intohimon niin paljon helpommin sillä tavalla – olkoonkin että ehkä nyt vanhemmiten olen myös oppinut muuttamaan niitä mykistäviä tunteita myös sanoiksi. Ja koska tää on mun blogi ja mä voin tehdä täällä mitä haluan (paitsi yllyttämään väkijoukkoa hyökkäämään eduskuntataloon), mä voin myös kirjoittaa mun muistoista ja niistä hetkistä, kun sisällä tuntui olevan kuumia samettisia palasia jotka vaihtoivat paikkaa minussa aina kun hän kosketti minua. Meillä ei ehkä ees ollut edes kunnolla yhteistä kieltäkään – hänen englantinsa oli huono, minun ruotsini kohtalaisen katastrofaalinen – niin jokin jossakin sai kaikki ne kiertoradat kohdalleen. Mä muistan hänen silmiensä kissamaisen muodon ja iiriksen ruskean värin ja läheltä katsottuna pinnan joka näytti siltä kuin olisi katsonut pilviin vieraalla planeetalla. Ja se huulten pehmeys ja niin hidas kosketus että teki mieli melkein huutaa, se että tunsi hänen kiihtyvän hengityksensä omalla kostealla huulellaan ja miten hänen kielensä ensimmäinen, varovainen, sähköinen hipaisu vei minulta jalat alta. Me oltiin jossain pikkukadulla pienessä kaupungissa Belgiassa, mutta sillä hetkellä sekin kadotti jotenkin kokonaan merkityksensä.

Joo mä tiiän, mä oon ylitsevuotava. Mutta mä oon, enkä mä voi sille mitään. En osaa olla olematta nyt elossa, tuntuu kuin olisin sellainen plasmapallo jota koskettaessa lähettää välittömästi kipinöitä juuri siihen kohtaan mihin kosketetaan. Onneks mä oon sentään töiden takia vähän väsynyt, mä luulen että just nyt se nukahtaminenkin ois niin kovin vaikeaa.
Mä myös lisäsin tonne pohjalle mun s-postin, en tiedä miks. Jos joku haluaa kirjoittaa, ehkä?

Tänään ei tuu kuvaa, mutta laitan pätkän Reef-yhtyeen kappaleesta Talk to me. Koskettaa.

Talk to me, talk to me
Come show me what you want to be
For I’ve been dreaming all my life and I’ve not woke up from this night
Talk to me, talk to me
Come show me what you want from me
’Cause I’ve been looking all my life for someone who will make me feel alright

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *