Elämä – tuolla jossain se tapahtuu

Rustailen tänne nykyään aika verkkaiseen tahtiin. Yritän elää enemmän elämää ja vähemmän nettiä. Joskin aika hullun huonosti siinä onnistuen. Huomaan olevani jonkinlaisessa tyhjiössä, jossa yritän keksiä, mitä elämältäni haluan. Niin kuin ihan oikeasti, mitä minä haluan? En ole viimeiseen vuoteen oikein tiennyt. Sen jälkeen, kun valmistuin, olen vain leijaillut ja palloillut ilman selvää päämäärää. Tuntuu, että ympärilläni kaikki tietävät, mitä haluavat: perustavat perheitä, ostavat omistuasuntoja, menevät naimisiin, muuttavat ulkomaille… Ja se lisää omaa tietämättömyyttäni.

storm.JPG

Teininä minulla oli tosi selvät sävelet tulevaisuudestani. Kaksvitosena minulla olisi työ luokanopettajana, omakotitalo, mies, pari lasta, koira sekä läheiset lähellä minua. Nyt on my middle twenties olen muotoilija ilman muotoilijan töitä, asun vuokralla kerrostalossa poikaystäväni kanssa, sohvalla on Ikean koiratyyny ja asun toisella puolella Suomea kuin perheeni ja ystäväni. Että eihän se nyt ainakaan vielä ole ihan sitä, mitä ajattelin aikuisuuteni olevan. En voi sanoa olevani tyytymätön tai kiittämätön, mutta en voi sanoa olevani niin onnellinenkaan kuin tahtoisin olla. Tai kuin voisin olla.

Olen elänyt elämääni ehkä hieman liikaa muiden kautta. Olen tehnyt mitä muut ovat minulta odottaneet. Tai oikeastaan mitä olen luullut heidän odottavan minulta. Lukion jälkeen peruin armeijan vain viikkoa ennen kuin minun olisi pitänyt istua inttijunaan. Olin silloin niin rakastunut, mutta samalla epävarma suhteen vakaudesta. Oli parempi jäädä kotiin ja unohtaa intti. Hain opiskelemaan Kuopiota lähellä oleviin kaupunkeihin, jotta olisin lähellä silloista poikaystävääni, perhettäni ja ystäviäni. Myöhemmin muutin vuoden etäsuhteen jälkeen toiselle puolelle Suomea nykyisen poikaystäväni perässä. Valmistumisen jälkeen hain töitä Turusta, koska pariskunnan nyt vain kuuluu asua yhdessä, samalla paikkakunnalla. Näköjään olen elänyt elämääni miesten kautta?

Ja nyt oloni on aika tyhjä. En oikein koskaan suunnitellut eläväni näin. Mutta en myöskään tiedä, kuinka, miten ja missä minun sitten tulisi elää. Omasta mielestäni. En tiedä mihin suuntaan oikein haluaisin lähteä, mitä haluaisin tehdä, mitä haluaisin olla. Siksi yritän elää enemmän elämää. Muistaa, että elämä tapahtuu tässä ja nyt, eikä tuolla jossain.

Kommentit (8)
  1. Heippa Sanna! Fiiliksesi ovat kyllä varmasti tosi tuttuja monelle about vuosi valmistumisen jälkeen. Nykyään me eletään aika pirstaloituneessa maailmassa, ei ole sellaista selkeää suuntaa ja turvaverkotkin usein kaukana. Mutta sä olet vielä tosi nuori ja ehdit monenlaista! Se, että just nyt olet tuollaisessa vähemmän luovassa työssä, ei missään nimessä tarkoita, ettetkö olisi vaikka muutaman vuoden päästä paljon luovemmassa ja enemmän omannäköisessä tilanteessa. Uskon, että nykyisestä kokemuksesta on sulle paljon hyötyä ja erilaisista harha-askelista on myös. Esimerkiksi itse tein sun ikäisenä työtä, josta sain sen opin, että ”tämä duuni ei ole mua varten”. Sekin oli tosi opettavainen juttu. Mutta jos oikeasti tuntuu, että haluat vielä opiskella jotain ihan muuta, niin siihenkin on paljon aikaa. Joko ennen mahdollisia lapsia tai sitten vaikka yhdistettynä johonkin hoitovapaaseen tai muuta. Mahdollisuuksia on kuitenkin paljon, eikä kaikkea tarvitse tehdä kolmekymppiseen mennessä. Mua on auttanut se, kun olen nyt tosiaan itse kohta 32-vuotias, ja huomaan, että hei – mä oon yhä se ihan sama tyyppi kuin ennenkin! Ei musta tule tämän valmiimpaa, kai… Ja kuitenkin kun katson taaksepäin, niin se 25-vuotiaan vastavalmistuneen KTM:n ”mulla ei ole työkokemusta, asun vuokra-asunnossa enkä tiedä minne paikkakunnalle päädyn” on vaihtunut oman alan töihin, äitiyteen ja ylipäätään siihen, että olen lopulta saanut melkeinpä kaiken (pieninä palasina) josta silloin haaveilin.

    Ja mitä tulee tuohon miehen kautta elämiseen, niin joo, rakkaus on. Mähän olen ollut yhdessä Teemun kanssa jo ikuisuuden ja totta kai se on vaikuttanut valintoihini. Uskon, että ilman tätä suhdetta olisin esim. lähtenyt ulkomaille pidemmäksi aikaa töihin ym. Olen tehnyt tiettyjä kompromisseja ja niin on mieskin. Mutta sitten taas toisaalta, olen saanut niin paljon – yhteisen lapsen, kodin, kaikki nämä kokemukset ja yhteisen historian. Missään vaiheessa en ole ollut valmis toisesta luopumaan. Elämä on kai vaan valintoja, ihan mitä tahansa tekee.

    Mä olen ajatellut, että tekee ihan hyvää kirjoittaa unelmiaan ylös ja myöntää ne sitä kautta itselleen. Esimerkiksi itse haaveilin pitkään, että voisin ohjata jumppia ihan oikeassa kuntokeskuksessa ja nyt se on toteutunut – sen jälkeen kun sanoin sen ääneen. Tällä hetkellä toivon, että voisin kouluttautua jooga- tai bodybalance-ohjaajaksi! Tämä on pieni juttu, mutta siitä saa kauheasti iloa elämään kun saa jonkun haaveen toteutettua. Menee vähän sinne epämukavuusalueelle.

    Tsemppiä pohdintoihin ja valintoihin! <3 Ja hei, ollaan ihan rehellisiä, olihan tuo sun "kaksvitosena-lista" ehkä aavistuksen epärealistinen? 😉 Halaus!

    1. Miten mä en oo koskaan Suvi vastannut sun ihanaan kommenttiin..? Kiitos kannustavista sanoistasi! Pikku hiljaa tässä varmasti rupeaa suunta löytymään. Tänä kesänä ja syksynä olen ja tulen puuhastelemaan paljon juttuja, joita ihan oikeasti haluan tehdä ja jotka tuovat hyvää mieltä. Viikonloppuna osallistuin workshoppiin, jossa opeteltiin rakentamaan unelmaelämää 😉

      Ps. Totta, kaksvitoslista oli aika epärealistinen. Näin jälkikäteen mietittynä, hehe 😀

  2. Vähän samoja fiiliksiä täälläkin. Sitten isona haluan olla jotain mutten tiedä mitä. Ammatti johon olen valmistunut ei ole se mitä haluan tehdä. Työ jossa olen, on mukavaa ja haluaisin jatkaa siinä, mutta vielä näyttää epävarmalta. Tosin en usko, että sekään on se mitä sitten esim. kymmenen vuoden päästä haluan tehdä. Asuinpaikkaani muutin poikaystävän perässä. Viihdyn täällä kyllä, mutta toisaalta olen kuitenkin täällä vain kun poikaystäväkin on. Joten hieman hukassa ollaan täälläkin, mutta eiköhän kaikki selviä jossain vaiheessa sitten. 

    1. Siellä ollaan siis melko samoilla aalloilla. Kaipa se elämä kantaa ja asioilla on tapana järjestyä, mutta silti mun täytyy kyllä itse varmaan ruveta tässä järjestelemään, kun palaset on vähän levällään… Tsemppiä Mariaa!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *