Ladataan...
Sara Susanna's

Ahdistus puristaa rintaa. Salpaa hengityksen. Tuntuu siltä, ettei saa happea. Sydämen lyönnit humisevat korvissa. Tuntuvat kovin epäsäännöllisiltä. Ahdistus tuntuu joka solussa. Saa kädet ja jalat tärisemään. Jännittyneisyyden leviämään. Ahdistus saa pelkäämään pahinta. Laittaa mielen käymään ylikierroksilla. Uhkakuvia löytyy kaikkialta. Missään ei ole turvassa. Kaikki tuntuu kovin etäiseltä. Oma keho vieraalta, pelottavalta. 

 Kun masennus lamaannuttaa ihmisen, ahdistus laittaa kierroksille

Ahdistus on mielen yliviereystila. Kun masennus lamaannuttaa ihmisen, ahdistus laittaa kierroksille. Ahdistus on elimistön taistele-tai-pakene tilan jatkuvaa aktiivisuutta. Ahdistus lisää kehon adrenaliini-pitoisuutta ja siksi ahdistunut tuntee olonsa kovin rauhattomaksi. Jatkuva ahdistus tuottaa usein fyysisiä oireita. Voimakkaita kehollisia tuntemuksia, jotka yleensä vain pahentavat ahdistusta. 

Ahdistus liittyy yleensä tulevaisuuden murehtimiseen, pelkäämiseen ja huolehtimiseen. Ahdistusta voi tuntea monista erilaisista asioista. Yksi ahdistuu töistä ja kiireestä. Toinen ahdituu ilmastonmuutoksesta ja ikävistä uutisista. Kolmas ahdistuu kuoleman ja sairauden pelosta. Neljäs ahdistuu sosiaalista tilanteista ja tuntemattomista ihmisistä. Joskus ahdistunut ei osaa suoraan nimetä ahdistuksensa syytä, jolloin ahdistuksen hallinta on vaikeampaa. Joskus taas ahdistusta voi tuntea lähes kaikesta. Silloin, jos milloin ahdistusta on vaikea pitää kurissa vain omilla voimillaan. 

Pelkäsin niin paljon, etten lopulta pystynyt ymmärtämään olotilaani yhtään

Itse olen aina ollut todella huolehtiva ja suorastaan murehtiva persoona. Kuitenkin viime keväänä huoleni paisuivat aivan uuteen mittakaavaan. Aloin pelätä lähes kaikkea. Erityisesti vakavaa sairastumista, onnettomuutta ja kuolemaa. Jonakin päivänä tunsin aivokasvaimen oireita, toisena päivänä pelkäsin ALS:ia ja kolmantena bussin syöksymistä jyrkänteeltä. Pelkäsin niin paljon, etten lopulta pystynyt ymmärtämään olotilaani yhtään. Sain paniikkikohtauksia ja kehoni rupesi oireilemaan monella eri tavalla. Niin monella tavalla etten enää tiennyt, mikä on totta ja mikä tarua. 

Fyysisiä oireitani tutkittiin monella eri tavalla. Suurimpana oireena oli jatkuva totaalinen väsymys ja päänsärky. Pian mukaan astuivat erilaiset kiputilat, lihaskrampit, huimaus, vapina  ja omituiset sydänoireet. Oloni oli usein suorastaan tuskainen enkä oikein keksinyt keinoja oloni helpottamiseksi. Ravasin jatkuvasti päivystyksessä, erikoislääkäreillä ja tutkimuksissa. Ahdistus kasvoi sitä mukaa, mitä turvattomammaksi oloni tunsin. Turvattomuutta lisäsi hoitoon pääsemisen hitaus ja kokemus siitä, ettei kukaan huolehdi minusta. Vahva kokemus siitä, ettei ketään kiinnosta todellinen hyvinvointini ja kaikki vain pitävät minua hulluna, täysin luulosairaana.

Tähän väliin voin kertoa etten ollut luulosairas. Kärsin taas kerran piilevästä raudanpuutteesta, joka oli hiljaisuudessa päässyt verottamaan kehoni jaksamista todella paljon. Muutaman rautainfuusion myötä tolkuton väsymykseni ja päänsärkyni katosivat. Kuitenkin monia oireita jäi silti päälle ja elämääni haittaamaan. Kuultuani ahdistuneisuushäiriöstä aloin ymmärtää. Ehkä osa oireistani ovat todella ahdistusta. Oman mieleni puppua, valhetta ja pelottelua. Ehkä olenkin nyt, raudanpuutosta lukuunottamatta, ihan terve, mutta mieleni on syystä tai toisesta aivan sekaisin.

Taipumuksella huolehtia ja murehtia mieleni yrittää suojella minua. Yrittää estää tilanteen pahentumisen hallitsemattomaksi, mutta suojeleminen on ahdistuksen muodossa mennyt liiallisuuksiin. Ikään kuin mieleni olisi jatkuvasti valppaana. Miekat ja sapelit ojossa valmiina hyökkäämään vihollisen kimppuun. Eikä mieli osaa luottaa minun olevan turvassa. Mieli hätkähtää pienestäkin vaaran merkistä ja laittaa hälytyspillit soimaan. Niin kovalle, että kehonikaan ei voi enää mielen ylireagointia sivuuttaa. Kun keho harhautuu uskomaan turhasta hätääntynyttä mieltä, on noidankehä valmiina. Mieli hälyyttää. Keho reagoi. Mieli hälyyttää entistä kovemmin…

 

Minulla vuosia kestänyt, lapsuudessa alkanut, todellinen fyysinen sairastelu johti siis hiljalleen ahdistukseen. Koska olen kokenut oikeaa sairastumista, siihen liittyvää epävarmuutta ja pelkoa, mieleni palasi automaattisesti vanhoille raiteille, vaikka tällä kertaa todellista vaara ei ollutkaan läsnä. Pikku hiljaa ymmärsin kärsiväni ahdistuksesta, mutta mieleni silti yhdisti ja yhdistää yhä edelleen monet oireeni ensin johonkin muuhun. Ahdistus oli minulle jotakin aivan uutta. Jotakin sellaista, jota en aluksi yhtään ymmärtänyt enkä siten osannut oloanikaan helpottaa.

Jotta tunne voi todella mennä, sen on ensin saatava tulla

Koska ahdistus on ollut läsnä elämässäni kohta vuoden päivät olen oppinut hiljalleen elämään sen kanssa. Aluksi en yhtään ymmärtänyt, mitä minun pitäisi tehdä enkä aina nykyäänkään. Kuitenkin suurin oppini on ollut se, että ahdistuksin on tunne. Se tulee ja menee. Tunteet eivät ole laadultaan pysyviä, vaikka välillä siltä tuntuisikin. Ymmärsin hiljalleen, että ahdistus lipuu pois, jos annan sen mennä. Ei ehkä lopullisesti tai kokonaan, mutta edes hiukan. Ensin on kuitenkin hyväksyttävä. Annettava ahdistuksen olla sellainen kuin on. Määrittämättä sitä hyväksi tai pahaksi. Vain tunteeksi. Jotta tunne voi todella mennä, sen on ensin saatava tulla. 

Ajan kuluessa opin siis hyväksymään ahdistukseni paremmin. Annoin sen olla. Hyväksyin sen, että nyt ahdistaa. Nyt tuntuu pahalta, mutta tämäkin menee ohi. Ei ahdistus kestä ikuisesti. Nyt kädet tärisee ja kurkkua kuristaa. Rintaa viiltää ja olo on tukala. Hyväksyin sen ja yritin hengittää tunteen läpi. Hengitin syvään. Sisään ja ulos. Opettelin löytämään keinoja rauhoittamaan oloani. Ahdistustani lieventämään. Pelkoa poistamaan. 

Ajattelin kirjoittaa ihan kokonaan oman postauksen ahdistusta helpottavista keinoista, mutta erityisesti jooga ja meditaatio ovat auttaneet ahdistukseeni. Jooga on ollut suurin voimavarani, mitä ahdistuksen lieventämiseen tulee. Yleensä joogatunnin alussa kehoni on todella rauhaton ja ahdistuksen valloilla. Tunnin loppupuolella ahdistus on yleensä ainakin puolittunut alkuperäisestä ja oloni keventynyt huomattavasti. Olen oppinut hyödyntämään syvähengitystä myös joogamaton ulkopuolella. Kun huomaan ahdistuksen ottavan vallan mielessäni, keskitän huomioini hengitykseen. Jokainen uloshengitys poistaa ahdistusta ja jokainen sisäänhengitys tuo mukanaan rauhaa. 

 

Ei tulevaisuuden pelkääminen ja murehtiminen takaa yhtään mitään

Minä en tällä hetkellä halua ottaa kuuleviin korviini ahdistuksen ikäviä huomautuksia ja pelotteluja. Sanon sille ystävällisesti "Ymmärrän sinun olevan hyvän asian puolesta liikkeellä. Haluat suojella minua pahalta maailmalta ja se on kauneinta, mitä mikään on minulle koskaan tehnyt. Kuitenkin osaan huolehtia itsestäni. Elämää ei myöskään voi ennalta käsikirjoittaa. Ei tulevaisuuden pelkääminen ja murehtiminen takaa yhtään mitään. Ikäviä asioita sattuu ihan sama pelkääkö niitä etukäteen vai ei. Ahdistus ja murehtiminen vievät mukanaan vain tämän päivän rauhan. Kiitos kaikesta, mutta mielenrauhaani en halua enää sinulle antaa. Heippa hei."

Todellisuudessa en tietenkään voi vain heiluttaa heippoja ahdistukselle. Ei ahdistus katoa vain haluamalla. Ei tietenkään. Ahdistuksen keventäminen vaatii paljon sisukkuutta, kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa. Kykyä istua vastakkain omien pelkojensa kanssa. Uskallusta kohdata oman sisimpänsä suurimmat epävarmuudet ja painajaiset. Kärsivällisyyttä edetä pikku hiljaa pienin askelin. Päivä kerrallaan omaa oloaan kuunnellen ja mahdollisuuksien mukaan sitä parantaen. Ahdistuksen kanssa eläminen vaatii paljon ymmärrystä ja myötätuntoa. Niin itseä kuin ahdistusta kohtaan. 

Ahdistus on vain kohdallesi sattunut ikävä matkakumppani. Kumppani, jonka tapa huolehtia sinusta on vähän kieroutunut. Pohjimmiltaan ahdistus haluaa sinulle vain hyvää. Se haluaa, että olet turvassa ja suojassa, muttei osaa kertoa sitä sinulle suoraan. Kun muistaa ahdistuksen syvimmän luonteen suojelijana, osaa ahdistukseen suhtautua lempeämmin. Myötätuntoinen hyväksyntä omaa mieltä kohtaan on aina monin verroin parempi kuin pakottaminen, käskeminen ja ehdoin tahdoin muokkaaminen. Mieli taipuu vain myötäkarvaan silittämällä. 

Ennen kaikkea, on tärkeää ymmärtää ettei ahdistus määrittele sinua ihmisenä. Ei se tee sinusta heikompaa tai hauraampaa. Ahdistus on osa sinua. Ehkä osa sinua aina, mutta ei se määrittele sinua kokonaisuudessaan. Ei ahdistus tee sinusta tai minusta yhtään sen huonompaa ihmistä. Ahdistus on loppu peleissä vain ikävä tunne. Vain tunne, joka ei sellaisenaaan voi mitään määrittää. Tunne vain on. Ahdistus vain on, ja sen kanssa on mahdollista elää varsin hyvää elämää  <3

Olisi mukava kuulla, jos siellä puolen ruutua oltaisiin kiinnostuneita lukemaan lisää ahdistuksesta ja keinoista selvitä sen kanssa. Ihanaa tiistaita <3

 

Ladataan...

Ladataan...
Sara Susanna's

Koska haluan tänä vuonna oppia nauttimaan pienistä arkisista asioista, jaan tänään teille muutaman kauniin arkihetken. Hetken, joissa minulla on ollut hyvä ja onnellinen olo. Kiitollinen olo elämän pienistä ihmeistä <3

10 x kaunis arkihetki:

Kävelin kotiin kaupasta. Alkoi sadella lunta. Kuulokkeista pauhasi yksi lempibiiseistäni. Nostin katseeni taivaalle. Katselin hiljalleen leijuvia lumihiutaleita. Kylmät väreet kulkivat selässäni kertosäkeen aikana. Potkin hiukan uusilla talvikengilläni höttöistä lunta. Pieni hymyn kare nousi huulilleni.

Pimeys oli ollut läsnä monta päivää. Ei edes kahdeltatoista ollut muuta kuin harmautta. Kunnes avasin sälekaihtimet ja aurinko tulvi sisään. Oranssina hehkuva aurinko valaisi huoneen. Hetken päästä ulos lähdettyäni ihailin talvisen luonnon kauneutta. Matalalta paistavat auringonsäteet kimmelsivät hangella. Kaikkialla oli niin kaunista. Kuin suoraan jostakin ihmemaasta.

Mukava asiakas löysi itselleen täydellisen punaisen juhlamekon. Mummo oli niin iloinen, että lähtiessään kiitteli minua kovasti. ”Sinun kanssasi oli niin mukava asioida. Hyvää jatkoa sinulle”

Joogatunnin turvallinen olo. Usein joogatunnin alussa huomaan olevani todella ahdistunut ja kehoni jännitystilassa. Silloin tietoisesti siirryn kehostani kauemmas. Katselen itseäni yläpuolelta. Näen kynttilöillä valaistun joogasalin. Sen hehkuvan lämmön ja rauhan ympäröivän pimeyden keskellä. Ajattelen: "Täällä, jos jossain olen turvassa. Minulla ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin. Hengitän vain." Ja niin hengitys hengitykseltä ahdistukseni kevenee ja olo paranee <3

Sain ”mitä kuuluu?” viestin ystävältä. Hymyn kare hiipi heti huulilleni. Oli ihanaa, kun joku tahtoi tietää, mitä minulle kuuluu. Tulin todella hyvällä mielelle. Hetken rupattelimme ja vahdoimme kuulumisia. Sovimme myös näkevämme pitkästä aikaa parin viikon sisällä! Niin ihanaa <3

Seisoin ratikkapysäkillä. Kuuntelin musiikkia ja olin omissa maailmoissani. Sitten huomasin kuinka nainen juoksi kiireen vilkkaa kohti pysäkkiä. Juuri ratikan ohi kulkeva mies painoi ovenavaus nappia niin, että kiireellä juokseva nainen ehti juuri kyytiin. Ulkopuolisena en voinut kuin vain ihailla miehen kohteliasta pelisilmää. Tuli todella hyvä mieli naisen puolesta. 

Sain sähköpostin. Sydän rupesi hakkaamaan, kun näin lähettäjän nimen. Luin viestin monta kertaa epäuskon vallitessa. Minäkö? Onnistuinko todella? Olin niin innoissani, että teki mieli tuulettaa bussin penkillä. Jälkeen päin mietin, että miksi ihmeessä taas kerran minun piti hillitä tunteeni niin tiukasti. Olisin voinut edes vähän jammailla iloisen uutisen merkiksi! Uutisesta lisää mahdollisesti lähiviikkoina…

Istuin sohvalla ja hentoinen tuhina kuului korvani juuresta. Vanhempieni koiran lempipaikka on sohvan selkänojan päällä ja siihen se oli taas kiivennyt selkäni taakse. Hymyilin ja tuntui paljon mukavammalta jatkaa neulomista, kun tiesin olevani hyvässä seurassa <3

Olin pitkästä aikaa innoissani ruuanlaitosta. Tein herkullista tofu-wokkia ja preppasin itselleni myös salaattiainekset parille seuraavalle päivälle. Tuntui niin mukavalta tehdä pitkästä aikaa inspiroituneella fiiliksellä ruokaa. Ahdistukseni ja masennusoireiden ollessa pahimmillaan tuskin jaksoin laittaa ruokaa ollenkaan. Silloin, kun en jaksanut kaivaa kattiloita ja pannuja, yksinkertaisesti jätin syömättä. Niin mukava huomata pieniäkin askeleita kohti parempaa!

Auringon säteet tuikkivat puiden lomasta. Lumi kimmelteli kuin tuhansina timantteina. Meren hentoinen aaltoilu siinsi kaukana puistikon takana. Näkymä oli satumainen. Kaikkialla, minne silmä katsoi oli jotakin kaunista. Talvi on tänä vuonna niin kaunis <3

Ihanaa alkavaa viikonloppua sinulle, olkoon se kaunis ja ja täynnä ihmeitä <3

 

Kuvaaja: Inka Pietilä

Ladataan...

Ladataan...
Sara Susanna's

Mitä sanasta kauneus tulee ensimmäisenä mieleesi? Ehkä virheettömyyttä, hohdokasta pintaa ja tuulessa hulmuavia pitkiä hiuksia. Tai ehkä sittenkin luonnollisuutta, meikittömyyttä ja suurta aitoa hymyä. Tai ehkä kauneus ei näyttäydykään sinulle ulkoisten tekijöiden muodossa. Ehkä kauneus on sinulle jotakin, jota silmä voi nähdä. Jotakin sellaista, jota vaan sydän voi tuntea. Jotakin aitoa, ehkä omana itsenä olemista?

En ole ikinä ajatellut olevani kaunis. Sellaista ajatusta ei ole kukaan koskaan päähäni istuttanut. Ei läheiseni, en minä itse eikä varsinkaan ympäröivä maailma. Erityisesti yläasteen ja lukion vaihteessa koin todella suuria ulkonäköpaineita. Vertasin itseäni jatkuvasti muihin. Koin etten ollut tarpeeksi. Kehoni ei ollut tarpeeksi. Tarpeeksi hoikka, timmi tai muodokas. Hiukseni olivat lattanat ja silmäripseni lyhyet tyngät. Ihoni epätasainen ja polveni muhkuraiset. Mikään ei ollut tarpeeksi. En koskaan riittänyt.

Aikaisemmin käsitykseni kauneudesta oli hyvin pieni ja ahdas lokero. Lokero, johon mahtui vain virheettömyyttä ja täydellistä pintaa. Lokero, johon vain tietyt ihmiset mahtuivat. Minä en tietenkään kuulunut heidän joukkoonsa. Vaikka kuinka yritin survoa itseäni lokeroon, en millään mahtunut. Aina jokin osa minusta jäi väkisinkin ulkopuolelle. Eihän kauneus kuulunut kuin vain harvoille ja valituille. 

Ajattelin, että kauneutta joko on tai sitten sitä ei ole. Ei ollut mitään välimuotoa. Ainakaan itseni kohdalla. Ajattelin että, kauneus suodaan toisille ja toisille ei. Omaa ulkokuorta voi toki yrittää kohentaa, mutta ei sekään tuo aitoa kauneutta mukanaan, jos sitä ei alunperin ole ihmiselle suotu. Ajattelin, että ollakseen kaunis pitäisi olla monia erilaisia asioita. Pitäisi olla jotakin, mitä minä en koskaan ollut.

Aikaisemmin käsitykseni kauneudesta oli hyvin pieni ja ahdas lokero. Lokero, johon mahtui vain virheettömyyttä ja täydellistä pintaa

En tiedä, koska ajatusmaailmani alkoi hiljalleen muuttua. Ehkä silloin, kun uskalsin lopettaa itseni vertailun muihin. Ehkä silloin, kun uskalsin olla välittämättä siitä, miltä muut näyttivät. Ehkä silloin, kun uskalsin olla välittämättä siitä, miltä itse näytin.

Tietoisesti päätin etten anna ulkokuoreni määrittää itseäni yhtään mitenkään. Olen sellainen kuin olen ja piste. Ulkoinen olemukseni ei vaikuta mitenkään sisäiseen maailmaani. Luovuin vähitellen monista ulkoisen kuoreni korjausyrityksistä. Yrityksistä survoa itseäni sinne ahtaaseen kauneuden lokeroon. Ensin luovuin ripsien pidennyksistä, sitten pakonomaisesta salitreenistä ja viimeisimpänä hiusteni jatkuvasta kihartamisesta. 

Aloin nähdä yhä enemmän kauneutta muualla kuin ulkokuorissa. Aloin hahmottamaan yhä selvemmin, mitä kauneus minulle todella merkitsee. Todellisella kauneudella nimittäin ei ole loppupeleissä mitään tekemistä ulkoisten ominaisuuksien kanssa. Ei yksin upea kroppa, hulmuavat hiukset tai pitkät ripset tee ihmistä kauniiksi. Todellinen kauneus on jotakin sellaista, jota ei voi millään dieetillä tai lisäkkeellä saavuttaa. Ei millään korjauksella, kohentelulla tai virheiden piilottelulla. Todellinen kauneus kumpuaa sisältä, ei ulkoa. 

Ollakseen kaunis täytyisi olla jotakin suurta. Minulle, tavalliselle ihmiselle, täysin mahdotonta

Kuitenkin edelleen liitin kauneuden hyvin vahvasti ehjyyteen ja virheettömyyteen, jopa täydellisyyteen. Johonkin sellaiseen, jota en vieläkään nähnyt itsessäni. En ainakaan ulkokuoressa, mutta en myöskään sisimmässäni. Ajattelin, että ollakseen kaunis täytyisi olla aina iloinen, nauravainen ja hymy huulilla. Ollakseen kaunis täytyisi osata olla itsevarma ja kantaa kroppansa ylpeydellä tilanteessa kuin tilanteessa. Ollakseen kaunis täytyisi olla aina kovin tasapainoinen, elämäniloa huokuva ja lämpöä ympärilleen levittävä. Ollakseen kaunis täytyisi olla ehjä, särkymätön ja kaikin puolin virheetön. Ollakseen kaunis täytyisi olla jotakin suurta. Minulle, tavalliselle ihmiselle, täysin mahdotonta.

Myös inhimillinen pienuus on kaunista. Ei vain suuruus

Astuessani ammattikuvaajan eteen ajattelin, että nyt vihdoinkin kameran linssin läpi tallentuu minun todellinen itseni. Varmasti ammattikuvaaja osaa tuoda todellisen kauneuteni esiin. Ensimmäinen reaktioni kuvat nähdessäni oli: ”Apua, näytän aivan hirveän epävarmalta. Näytän ihan kamalalta”. Tiesin olleeni epävarma kuvaustilanteessa vieraan kuvaajan edessä, mutta tarvitsiko epävarmuuden oikein paistaa katseestani!? Pettymykseni ulkokuoreeni heijastui heti muuhun olemukseeni ja loppupäivän tunsin epäonnistuneeni lähes kaikessa. Tunsin oloni totaaliseksi surkimukseksi. Oikein ikävien sattumien ilmentymäksi. 

Kuvia selatessani silmäni tottui pikku hiljaa näkemääni. Erityisesti ystävieni ihastuneet reaktiot upeista kuvista saivat minutkin miettimään kaksi kertaa ennen kuin omassa mielessäni tuomitsisin itseniheti  rumaksi ja epäonnistuneeksi. Tajusin, että kuvissa on todellinen itseni. Siinä on minä juuri sellaisena kuin tuossa hetkessä kameran linssin läpi tallennuin. Kuvista aluksi niin negatiivisena huokuva epävarmuus alkoi muuttua silmissäni kovin luonnolliseksi, osaksi minua. Pelkistetyt suorat hiukseni alkoivat istua kuvaan, sopia minuun. Ihoni epätasaisuus loi kuvaan mielenkiintoa, teki ihosta minun.

Silloin ymmärsin, mitä olin pitkään alitajunnassani miettinyt. Ymmärsin, että voisin olla kaunis myös epätäydellisenä. Voisin olla kaunis myös haavoittuvana, rikkinäisenä ja moneen osaan särkyneenä. Voisin olla kaunis myös epävarmana ja pelokkaana. Minäkin voisin olla kaunis. Myös inhimillinen pienuus on kaunista. Ei vain suuruus. Ei kauneus ole vain suurta hymyä, elämäniloa ja suonissa sykkivää intohimoa. Ei kauneus ole vain ehjyyttä, puhdasta pintaa ja virheettömyyttä. Kauneutta on monenlaista. 

Sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä. Itse sanoisin kuitenkin, että kauneus on katsojan sydämessä. Kauneus on siinä, miten katsoja toista sydämessään tarkastelee. Mitä hänen sydämensä ymmärtää, arvostaa ja ihailee. Itse näen nykyään kauneutta paljon sellaisissa paikoissa, missä en sitä aikaisemmin nähnyt. Ehkä aikaisemmin tarkastelin maailmaa enemmän silmieni ja egoni lävitse. Nyt enemmän sydämellä tunnustellen. 

Näen kauneutta erityisesti haavoittuvaisuudessa. Kyvyssä olla kasvokkain omien pelkojensa ja epävarmuuksien äärellä. Näen kauneutta kyynelissä. Uskalluksessa kohdata tunteensa sellaisena kuin ne tulevat. Näen kauneutta rikkinäisyydessä. Voimassa sietää oman sielunsa kasvua, vaiheessa oloa ja keskeneräisyyttä. Näen kauneutta erityisesti epätäydellisyydessä. Pienten epäkohtien luomassa ainutlaatuisuudessa. 

Kauneutta on loppuen lopuksi kaikkialla. Joka puolella. Niin sinussa kuin minussa. Niin kyynelissä kuin naurun helinässä. Niin pelossa kuin rohkeudessa. Suurinta kauneus on silloin, kun hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Välillä epävarmana ja välillä rohkeana. Välillä rikkinäisenä ja välillä kokonaisena. Välillä iloisena ja välillä surullisena. Mitään hyljeksimättä tai vähättelemättä. Mitään hyväksi tai huonoksi arvottaen. Antaen vain olla. Sellaisenaan kuin on. Kuitenkin samalla aina omaa valoaan ja voimaansa arvostaen.

Sinä olet kaunis juuri sellaisena kuin olet. Särösi tekevät sinusta juuri sinut. Sinun ei tarvitse yrittää paikkailla itseäsi epätoivoisesti pikaliimalla niin kuin minä yritin tehdä. Voit luottaa siihen, että olet tarpeeksi. Juuri täydellisen epätäydellinen sellaisena kuin olet. Vaikka jokin palanen puuttuisi ja olosi olisi ontto sisältä, olet silti tarpeeksi. Olet silti kaunis. Ei sinun tarvitse olla kaikin puolin ehjä, kokonainen ja täysi ollaksesi kaunis. Riittää, että olet sinä. Se on jo sellaisenaan kauniimpaa kuin mikään muu koskaan. 

Kaunista torstaipäivää sinulle kaunokainen <3

 

Kuvaaja: Johanna Rontu (Instagram @jossurontu)

Ladataan...

Pages