Ladataan...
Sara Susanna's

Mitä sanasta kauneus tulee ensimmäisenä mieleesi? Ehkä virheettömyyttä, hohdokasta pintaa ja tuulessa hulmuavia pitkiä hiuksia. Tai ehkä sittenkin luonnollisuutta, meikittömyyttä ja suurta aitoa hymyä. Tai ehkä kauneus ei näyttäydykään sinulle ulkoisten tekijöiden muodossa. Ehkä kauneus on sinulle jotakin, jota silmä voi nähdä. Jotakin sellaista, jota vaan sydän voi tuntea. Jotakin aitoa, ehkä omana itsenä olemista?

En ole ikinä ajatellut olevani kaunis. Sellaista ajatusta ei ole kukaan koskaan päähäni istuttanut. Ei läheiseni, en minä itse eikä varsinkaan ympäröivä maailma. Erityisesti yläasteen ja lukion vaihteessa koin todella suuria ulkonäköpaineita. Vertasin itseäni jatkuvasti muihin. Koin etten ollut tarpeeksi. Kehoni ei ollut tarpeeksi. Tarpeeksi hoikka, timmi tai muodokas. Hiukseni olivat lattanat ja silmäripseni lyhyet tyngät. Ihoni epätasainen ja polveni muhkuraiset. Mikään ei ollut tarpeeksi. En koskaan riittänyt.

Aikaisemmin käsitykseni kauneudesta oli hyvin pieni ja ahdas lokero. Lokero, johon mahtui vain virheettömyyttä ja täydellistä pintaa. Lokero, johon vain tietyt ihmiset mahtuivat. Minä en tietenkään kuulunut heidän joukkoonsa. Vaikka kuinka yritin survoa itseäni lokeroon, en millään mahtunut. Aina jokin osa minusta jäi väkisinkin ulkopuolelle. Eihän kauneus kuulunut kuin vain harvoille ja valituille. 

Ajattelin, että kauneutta joko on tai sitten sitä ei ole. Ei ollut mitään välimuotoa. Ainakaan itseni kohdalla. Ajattelin että, kauneus suodaan toisille ja toisille ei. Omaa ulkokuorta voi toki yrittää kohentaa, mutta ei sekään tuo aitoa kauneutta mukanaan, jos sitä ei alunperin ole ihmiselle suotu. Ajattelin, että ollakseen kaunis pitäisi olla monia erilaisia asioita. Pitäisi olla jotakin, mitä minä en koskaan ollut.

Aikaisemmin käsitykseni kauneudesta oli hyvin pieni ja ahdas lokero. Lokero, johon mahtui vain virheettömyyttä ja täydellistä pintaa

En tiedä, koska ajatusmaailmani alkoi hiljalleen muuttua. Ehkä silloin, kun uskalsin lopettaa itseni vertailun muihin. Ehkä silloin, kun uskalsin olla välittämättä siitä, miltä muut näyttivät. Ehkä silloin, kun uskalsin olla välittämättä siitä, miltä itse näytin.

Tietoisesti päätin etten anna ulkokuoreni määrittää itseäni yhtään mitenkään. Olen sellainen kuin olen ja piste. Ulkoinen olemukseni ei vaikuta mitenkään sisäiseen maailmaani. Luovuin vähitellen monista ulkoisen kuoreni korjausyrityksistä. Yrityksistä survoa itseäni sinne ahtaaseen kauneuden lokeroon. Ensin luovuin ripsien pidennyksistä, sitten pakonomaisesta salitreenistä ja viimeisimpänä hiusteni jatkuvasta kihartamisesta. 

Aloin nähdä yhä enemmän kauneutta muualla kuin ulkokuorissa. Aloin hahmottamaan yhä selvemmin, mitä kauneus minulle todella merkitsee. Todellisella kauneudella nimittäin ei ole loppupeleissä mitään tekemistä ulkoisten ominaisuuksien kanssa. Ei yksin upea kroppa, hulmuavat hiukset tai pitkät ripset tee ihmistä kauniiksi. Todellinen kauneus on jotakin sellaista, jota ei voi millään dieetillä tai lisäkkeellä saavuttaa. Ei millään korjauksella, kohentelulla tai virheiden piilottelulla. Todellinen kauneus kumpuaa sisältä, ei ulkoa. 

Ollakseen kaunis täytyisi olla jotakin suurta. Minulle, tavalliselle ihmiselle, täysin mahdotonta

Kuitenkin edelleen liitin kauneuden hyvin vahvasti ehjyyteen ja virheettömyyteen, jopa täydellisyyteen. Johonkin sellaiseen, jota en vieläkään nähnyt itsessäni. En ainakaan ulkokuoressa, mutta en myöskään sisimmässäni. Ajattelin, että ollakseen kaunis täytyisi olla aina iloinen, nauravainen ja hymy huulilla. Ollakseen kaunis täytyisi osata olla itsevarma ja kantaa kroppansa ylpeydellä tilanteessa kuin tilanteessa. Ollakseen kaunis täytyisi olla aina kovin tasapainoinen, elämäniloa huokuva ja lämpöä ympärilleen levittävä. Ollakseen kaunis täytyisi olla ehjä, särkymätön ja kaikin puolin virheetön. Ollakseen kaunis täytyisi olla jotakin suurta. Minulle, tavalliselle ihmiselle, täysin mahdotonta.

Myös inhimillinen pienuus on kaunista. Ei vain suuruus

Astuessani ammattikuvaajan eteen ajattelin, että nyt vihdoinkin kameran linssin läpi tallentuu minun todellinen itseni. Varmasti ammattikuvaaja osaa tuoda todellisen kauneuteni esiin. Ensimmäinen reaktioni kuvat nähdessäni oli: ”Apua, näytän aivan hirveän epävarmalta. Näytän ihan kamalalta”. Tiesin olleeni epävarma kuvaustilanteessa vieraan kuvaajan edessä, mutta tarvitsiko epävarmuuden oikein paistaa katseestani!? Pettymykseni ulkokuoreeni heijastui heti muuhun olemukseeni ja loppupäivän tunsin epäonnistuneeni lähes kaikessa. Tunsin oloni totaaliseksi surkimukseksi. Oikein ikävien sattumien ilmentymäksi. 

Kuvia selatessani silmäni tottui pikku hiljaa näkemääni. Erityisesti ystävieni ihastuneet reaktiot upeista kuvista saivat minutkin miettimään kaksi kertaa ennen kuin omassa mielessäni tuomitsisin itseniheti  rumaksi ja epäonnistuneeksi. Tajusin, että kuvissa on todellinen itseni. Siinä on minä juuri sellaisena kuin tuossa hetkessä kameran linssin läpi tallennuin. Kuvista aluksi niin negatiivisena huokuva epävarmuus alkoi muuttua silmissäni kovin luonnolliseksi, osaksi minua. Pelkistetyt suorat hiukseni alkoivat istua kuvaan, sopia minuun. Ihoni epätasaisuus loi kuvaan mielenkiintoa, teki ihosta minun.

Silloin ymmärsin, mitä olin pitkään alitajunnassani miettinyt. Ymmärsin, että voisin olla kaunis myös epätäydellisenä. Voisin olla kaunis myös haavoittuvana, rikkinäisenä ja moneen osaan särkyneenä. Voisin olla kaunis myös epävarmana ja pelokkaana. Minäkin voisin olla kaunis. Myös inhimillinen pienuus on kaunista. Ei vain suuruus. Ei kauneus ole vain suurta hymyä, elämäniloa ja suonissa sykkivää intohimoa. Ei kauneus ole vain ehjyyttä, puhdasta pintaa ja virheettömyyttä. Kauneutta on monenlaista. 

Sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä. Itse sanoisin kuitenkin, että kauneus on katsojan sydämessä. Kauneus on siinä, miten katsoja toista sydämessään tarkastelee. Mitä hänen sydämensä ymmärtää, arvostaa ja ihailee. Itse näen nykyään kauneutta paljon sellaisissa paikoissa, missä en sitä aikaisemmin nähnyt. Ehkä aikaisemmin tarkastelin maailmaa enemmän silmieni ja egoni lävitse. Nyt enemmän sydämellä tunnustellen. 

Näen kauneutta erityisesti haavoittuvaisuudessa. Kyvyssä olla kasvokkain omien pelkojensa ja epävarmuuksien äärellä. Näen kauneutta kyynelissä. Uskalluksessa kohdata tunteensa sellaisena kuin ne tulevat. Näen kauneutta rikkinäisyydessä. Voimassa sietää oman sielunsa kasvua, vaiheessa oloa ja keskeneräisyyttä. Näen kauneutta erityisesti epätäydellisyydessä. Pienten epäkohtien luomassa ainutlaatuisuudessa. 

Kauneutta on loppuen lopuksi kaikkialla. Joka puolella. Niin sinussa kuin minussa. Niin kyynelissä kuin naurun helinässä. Niin pelossa kuin rohkeudessa. Suurinta kauneus on silloin, kun hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Välillä epävarmana ja välillä rohkeana. Välillä rikkinäisenä ja välillä kokonaisena. Välillä iloisena ja välillä surullisena. Mitään hyljeksimättä tai vähättelemättä. Mitään hyväksi tai huonoksi arvottaen. Antaen vain olla. Sellaisenaan kuin on. Kuitenkin samalla aina omaa valoaan ja voimaansa arvostaen.

Sinä olet kaunis juuri sellaisena kuin olet. Särösi tekevät sinusta juuri sinut. Sinun ei tarvitse yrittää paikkailla itseäsi epätoivoisesti pikaliimalla niin kuin minä yritin tehdä. Voit luottaa siihen, että olet tarpeeksi. Juuri täydellisen epätäydellinen sellaisena kuin olet. Vaikka jokin palanen puuttuisi ja olosi olisi ontto sisältä, olet silti tarpeeksi. Olet silti kaunis. Ei sinun tarvitse olla kaikin puolin ehjä, kokonainen ja täysi ollaksesi kaunis. Riittää, että olet sinä. Se on jo sellaisenaan kauniimpaa kuin mikään muu koskaan. 

Kaunista torstaipäivää sinulle kaunokainen <3

 

Kuvaaja: Johanna Rontu (Instagram @jossurontu)

Ladataan...

Ladataan...
Sara Susanna's

Uusi vuosi toi mukanaan kauan kaivatun toivon tunteen. Vahvan tunteen siitä, että elämällä on todella minulle vielä tarjottavaa. Nähtävää, koettavaa ja tunnettavaa. Uuteen vuoteen herätessäni olin todella kiitollinen uudesta alusta ja puhtaasta pöydästä. Mahdollisuuksien rajattomuudesta, valinnan vapaudesta ja suorittamispaineiden puuttumisesta. Tuntui siltä, että ehkä tämä todella on minun vuoteni. Voin tehdä vuodesta 2019 parhaimman mahdollisuuden. Kaikki avaimet uusiin oviin ovat käsissäni. 

Tänä vuonna en halua asettaaa itselleni mitään konkreettisia tavoitteita. En halua yhtään ylimääräistä ”pitäisi” -asiaa mieltäni kuormittamaan. Kuitenkin loin itselleni intention tälle vuodelle ja siihen pohjaten useamman asian, joihin haluan tänä vuonna keskittyä. Vuosi 2019 tulee pyörimään vahvasti ainakin oman kokonaisvaltaisen hyvinvointini ja itselleni mukavien asioiden toteuttamisen ympärillä. Tuskin maltan odottaa, mitä kaikkea vuosi 2019 tuo tullessaan! Tänään haluankin listata pari asiaa, joihin haluan keskittyä vuonna 2019…

8 asiaa, joihin haluan keskittyä vuonna 2019:

Go with the flow. Haluan omistaa tämän vuoden go with the flow -elämäntyylille. En halua suunnitella liikaa vaan haluan mennä sen mukaan, mikä kulloinkin tuntuu hyvältä. Samalla opetan itseäni sietämään epävarmuutta ja luottamaan elämään. Niin monta vaihtoehtoa on avoinna ja tällä hetkellä olen vain kiitollinen vapaudestani valita. Mikään tai kukaan ei pakota minua tänä vuonna yhtään mihinkään. Saan keskittyä ihan täysillä vain elämään hetkessä!

Toipuminen. Koska viime vuosi meni pitkälle selviytymisessä, tämä vuosi on omistettu toipumiselle. Haluan antaa itselleni mahdollisimman paljon aikaa levätä, rentoutua ja vain olla. Tiedän, että levon antaminen itselleni on kaikista tärkeintä tällä hetkellä. Joskus sitä vain tarvitsee aikaa toipumisprosessille ja sitä aion itselleni tänä vuonna järjestää. Hidastaminen ei ole luovuttamista vaan energian keräämistä tulevia haasteita varten! Tuskin maltan odottaa, miten tammikuun puolessa välissä alkava loma vaikuttaa hyvinvointiini!

 

Kokonaisvaltainen hyvinvointi. Toipumiseen liittyen tänä vuonna aion panostaa aikaisempaa enemmän kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Haluan opetella löytämään apua kipuihini ja särkyihini muualta kuin lääkepurkeista. Minun täytyy keskittyä henkisen hyvinvointini parantamiseen, jotta voisin myös fyysisesti hyvin. Käytännössä tämä tarkoittaa paljon joogaa, meditaatiota, liikuntaa ja rauhoittumista. Alkuvuodelle on myös muutama rentoutuskelluntakerta varattuna, jonka pitäisi auttaa kipuihin, unettomuuteen ja stressitasojen vähenemiseen. Lisäksi yksi hyvinvointiviikonloppu on varattuna tammikuulle!

Luottamus elämään. Koska ahdistukseni oli viime vuoden ajan kovasti pinnalla, minun oli todella vaikea luottaa elämään. Pelkoni olivat aivan liian usein vallalla ja ohjailivat elämääni turhan voimakkaasti. Siksi minun on elintärkeää parantaa tänä vuonna luottamustani elämään. Opetella luottamaan siihen, että asiat kyllä järjestyvät. Hyvät asiat sattuvat kohdalleni huonoja todennäköisemmin. Onni ja ilo ovat minulle mahdollisia, eivät missään nimessä tavoittamattomissa! 

 

Pienet ja suuret unelmat. Tänä vuonna aioin toteuttaa unelmiani, niin pieniä kuin suuria sellaisia. Kuitenkaan mitään paineita ottamatta. Vain ja ainoastaan oman olon sallimissa rajoissa. En aio pakottaa itseäni yhtään mihinkään. Luovuuskin voi paremmin vapaassa tilassa vailla minkäänlaisia suorituspaineita. Tein itselleni pienen unelmalistan, koska sillä tavoin sain unelmiani konkreettisempaan muotoon. Haluan tuoda päiviini, viikkoihini ja koko vuoteen paljon mukavia, ihania ja mieleenpainuvia juttuja. Unelmalistallani on sekalaisesti kaikkea oman yrityksen perustamisesta leffakäyntiin omassa seurassa ja Pariisi-reissuun! 

Sydämeni kuuntelu. Niin kuin jo kerroinkin, en halua tänä vuonna luoda itselleni yhtään suorituspaineita. Haluan herkistyä yhä enemmän sydämeni kuuntelulle. Haluan istua hiljaisuudessa yhä enemmän ja kirkastaa ajatuksiini minulle tärkeitä asioita. En halua hukata enää yhtään vuosia elämästäni muiden ohjenuoran mukaan kulkemiseen. Teen vain asioita, joita minun sydämeni haluaa tehdä. Asioita, jotka saavat silmäni kiilumaan innosta ja sieluni täyttymään elämästä. Haluan hypätä aamulla sängystä yhä useammin elämän nälkäisenä, toiveekkaana ja uteliaana. Haluan löytää sydämeni kuuntelun avulla myös rauhan sisimpääni. Kun tiedän tekeväni itselleni merkityksellisiä asioita, ahdistus vähenee ja olen lähempänä todellista itseäni! <3

 

Minä itse. Aion tänä vuonna olla sen verran itsekäs, että laitan oman hyvinvointini etusijalle. Pyrin kuuntelemaan yhä enemmän kehoni viestejä ja toimimaan niiden ohjeistamalla tavalla. Toisinaan hidastamaan ja toisinaan painamaan enemmän kaasua. Lisäksi luonnollisesti, kun voin hyvin omassa kehossani ja mielessäni minulla riittää enemmän annettavaa muille. Omaan hyvinvointiin panostaminen ei siis oikeastaan ole ikinä muilta pois, päinvastoin. Haluan siis omaa hyvinvointiani kunnioittamalla tuoda enemmän hyvää myös muiden ihmisten elämään!

Uudet muistot. Haluan luoda paljon uusia ihania muistoja vanhojen rinnalle. Haluan nähdä, tehdä ja kokea niin paljon kuin terveyteni sallii. Haluaisin kovasti myös matkustella, niin Suomessa kuin maailmalla. Yksi reissu on yhden klikkauksen päässä varauksessa, mutta kovasti pari muutakin kohdetta houkuttelisi. Kumpa sitä voisi vaan saada lottovoiton ja varata  pari matkaa ilman harmaita hiuksia rahan menoa ajatellen... Kuten sanoin haluan myös ekologisuutta ajatellen matkustaa enemmän Suomessa ja viettää aikaa luonnossa. Kesälle aion ainakin järjestää viikon vapaata, jotta pääsen nauttimaan olostani meren äärellä mökillä! Myös joku Suomi-roadtrip houkuttelisi kovasti! Hankoon ja Yyteriin on ainakin päästävä vierailulle!

 

Kuten varmaan olette huomanneet, olen todella innostunut kuvaamaan luonnon äärellä. Tykkään vain ihan hirmuisesti luonnon rauhallisesta vaikutuksesta kuviin. Vuosi sitten en olisi millään voinut kuvitella itseäni kuvaamassa luonnossa. Suorastaan kammoksuin kaikkea muuta kuin rakennuksia. Suhtautumisessani valokuvaukseen näkyy kuitenkin myös muutokseni ihmisenä kuluneen vuoden aikana. Nykyään arvostan enemmän rauhallisuutta, läsnäoloa ja levollisuutta kuin jatkuvaa kiirettä, suorittamista ja tehokkuutta. Siksi luonto miellyttää kuvissa silmääni paremmin kuin hyvin. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kuvaamaan kunnon talvimaisemissa! Lisäksi palaan taas pikku hiljaa normaaliin postaustahtiin, joten kuullaan mahdollisimman pian! 

 

Ihanaa alkavaa viikkoa teille <3 

 

Kuvaaja: Inka Pietilä

Ladataan...

Ladataan...
Sara Susanna's

Vuosi 2018 oli monelta osalta elämäni vaikein ja kamalin vuosi. Menetin ensin terveyteni, sitten työni ja myöhemmin sisäisen rauhani ahdistukselle ja masennukselle. Kipeimpänä asiana kuitenkin oli tärkeän ihmissuhteen menetys kaiken muun myllerryksen keskellä. En aio vuoden tapahtumia avata nyt sen tarkemmin, koska yhteen postaukseen en pysty vuoden tapahtumia sisällyttämään. Jatkuvan ahdistuksen, pahan olon ja sydämen särkymisen kuvaamiseen tarvittaisiin kokonainen kirja.

Ehkä joskus kokemani todella päätyy kirjan kansiin, mutta tänään ajattelin jakaa muutaman oppimani asian vuodelta 2018. Uskon, että tämän vuoden tarkoitus oli nimenomaan opettaa vaikeuksien kautta minulle tärkeitä asioita. Syvimmät opetukset ja merkitykset kirkastuvat minulle varmaan vasta vuosien kuluessa. Kuitenkin 5 asiaa nousi nopeasti mieleeni miettiessäni tätä vuotta...

5 asiaa, jotka opin vuonna 2018:

 

Ainoa pysyvä asia on muutos

 

Tämän vuoden piti olla aivan erilainen. Nimenomaan ”piti olla”. Kuitenkin elämä keksii aina kaikkea yllättävää silloin, kun sitä vähiten odottaa. Ei suuret elämänmuutokset ja vaikeat ajat ikinä tule tilauksesta. Ne tulevat silloin, kun ovat tullakseen. Ajoitus yleensä on enemmän tai vähemmän huono. Olen itsekin useampaan otteeseen huokaissut ”Miksi juuri nyt?”.

Harva asia todella on pysyvää. Ainoa pysyvä asia on muutos. Samalla niin haikea, mutta kuitenkin lohduttava elämän tosiasia.

Ihmisenä arvostan paljon pysyvyyttä ja suunnitelmallisuutta. Minulla on turvallisempi olo, kun langat ovat omissa käsissäni ja tiedän, missä mennään. Kuitenkin muutoksen äärellä kontrolloiva puoleni haraa todella pahasti vastaan. Minun on todella vaikea hyväksyä muuttuva tilanne ja heittäytyä virran mukaan. Kun energiani kuluvat muutoksen vastusteluun, alan oireilla voimakkaasti myös kehollisesti. Uskonkin, että monilla ahdistusoireillani on yhteys siihen, että minun on todella vaikea luopua kontrollista ja hyväksyä muutos.

Kuitenkin olen tietoisesti yrittänyt opetella hyväksymään elämän muuttuvan luonteen. Minut on myös olosuhteiden pakosta suorastaan pakotettu hyväksymään muutos. Ei minulla ole ollut vaihtoehtoja. Ainoa saamani vaihtoehto on toimia parhaani mukaan muutoksen aalloissa. Luottaa siihen, että muutos tuo mukanaan jotakin uutta, ehkä jotakin hyvääkin. Kun yksi ovi sulkeutuu, uusi ovi voi avautua. 

 

Mikään ei ole itsestäänselvää

Mikään ei ole koskaan itsestäänselvää. Tämän olen tietenkin tiedostanut jo pitkään, mutta tänä vuonna totuus valkeni minulle yhä selvemmin useamman kantapään kautta. Mitään ei voi ikinä pitää itsestäänselvyytenä. Harmillisesti monet asiat osoittautuvat tärkeiksi ja merkityksellisiksi vasta, kun ne menettää. Terveyttä oppii arvostamaan, kun sairastuu. Läheiset ihmiset osoittautuvat tärkeiksi, kun heitä ei ole enää vierellä. Ilon arvo näyttäytyy valokeilassa, kun kärsii masennuksesta. Työn merkitys korostuu, kun joutuu työttömäksi. Turvallisuuden merkitys elämässä korostuu, kun turvaa ei ole…

Menetyksien myötä olenkin todella oppinut arvostamaan yhä syvemmin niitä asioita, jotka minulla on. Elämän arvaamattomuuden tiedostaminen auttaa elämään yhä paremmin tässä hetkessä. Auttaa katsomaan maailmaa uusin silmin. Silmin, jotka huomaavat kiitollisuuden aiheita aikaisempaa enemmän. Silmin, jotka osaavat arvostaa elämässä jo olevaa hyvää entistä enemmän. 

 

 

Keho ja mieli ovat vahvasti yhteydessä

Olen ajatellut kirjoittaa aiheesta kokonaisen postauksen, mutta erityisesti loppu vuoden aikana olen alkanut hahmottaa kuinka vahva yhteys keholla ja mielellä on. 

Alkuvuodesta aloin oireilla todella voimakkaasti. Olin todella uupunut, väsynyt ja mikään ei oikein luistanut entiseen malliin. Kun hoitoon pääseminen vain venyi venymistään ahdistuin todella paljon oireistani. Silloin kehoni ja mieleni viestit alkoivat sekoittua todella voimakkaasti keskenään. En enää tiennyt, mikä on oikea fyysinen oire ja mikä jotakin muuta. Minulle tehtiin kaikki mahdolliset tutkimukset monimuotoisen sairaustaustani vuoksi ja ainoastaan piilevä raudanpuute löydettiin.

Kahden rautainfuusion jälkeen voimakas väsymys ja päivittäinen raju päänsärky katosivat. Kuitenkin moni omituinen oire jäi silti päälle. Pikku hiljaa aloin tarkastella oireitani enemmän mielen puolelta, en vakavan fyysisen sairauden oireina. Työterveyspsykologini lausahdus auttoi minua ymmärtämään tilannettani paremmin: ”Mieti nyt, kuinka ainutlaatuinen ja upea kyky sulla on. Sun keho viestittää sulle erilaisilla oireilla jotakin todella tärkeää. Sun keho yrittää suojella sua ja sun mieltä. Se on enemmin lahja kuin heikkous. Arvosta sitä!” 

Tuon lausahduksen olen yrittänyt pitää mielessäni aina, kun mieleni alkaa kallistua ahdistuksen puolelle fyysisten oireideni monimuotoisuudesta. Olenkin oppinut hahmottamaan päivä päivältä paremmin, kuinka keho ja mieli ovat yhteydessä. Suuri henkinen kuorma vaikuttaa kehoon ja toisin päin. Ihminen on kokonaisuus eikä vain ruumiillistuma tai ajatusten sekasotku. Haluan oppia tulavaisuudessa huoltamaan keho-mieli kokonaisuuttani aikaisempaa paremmin. Ymmärtämään syvemmin, mitä kehoni minulle viestittää. Mitä kehoni haluaa minulle milloinkin kertoa? Uskon, että kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin perehtyminen vie minua lähemmäs todellista itseäni ja auttaa minua voimaan entistä paremmin.

 

 

 

Elämän tyrskyissä ei parhainkaan kapteeni selviä yksin

 

Elämän tyrkyissä tärkeiden ihmissuhteiden merkitys korostuu. Kukaan ihminen, kun ei voi selvitä yksin. Ei, vaikka kuinka vahva olisi. Ihminen tarvitsee ympärilleen toisia. Tukemaan, auttamaan ja yhteyttä luomaan. Kuitenkin harmillisesti myrskyn yltyessä myös yhteys muihin katkeilee. Kun itse velloo kovassa aallokossa, ei kaikki jaksa seistä vierellä. Joillakin ymmärrys loppuu, kun vaikeuksia ilmestyy eteen. Toiset eivät edes halua ymmärtää. Joillakin toisten ihmisten vaikeudet nostavat pintaan omia kauan sitten haudattuja tunteita ja siksi toisen kipeän haavan kohtaaminen on todella hankalaa. Mieluummin poistuu siis paikalta. Tai hautaa kasvonsa tunteettoman naamarin taakse.

Olen oppinut tunnistamaan joidenkin ihmisten kyvyttömyyden käsitellä vaikeita tunteita. Yllättävän monet ihmiset hämmentyvät ja suorastaan vaativat vaikeiden tunteiden tukahduttamista. Ymmärrän toki, että toisen tuskaa, kyyneliä ja epävarmuuksia on vaikea vastaanottaa. Ei ole helppoa katsoa kipeitä asioita suoraan silmiin. Kuitenkin tämä maailma tarvitsisi hitusen enemmän hyväksyntää. Enemmän hyväksyntää inhimilliselle ihmisyydelle. On ihan okei olla peloissaan, epävarma tai ahdistunut. Ei tarvitse olla kokonainen. Ei kukaan meistä ole. Harmillisesti ihanteeni kaikkien tunteiden hyväksymisestä ei vielä pitkään aikaan tule tällä pallolla toteutumaan. Siksi olenkin oppinut suojelemaan itseäni yhä paremmin.. Pysyn mieluummin hiljaa kuin avaudun henkilölle, joka ei pysty kohtaamaan rikkinäisyyttäni. En jaksa satuttaa itseäni enää yhtään enemmällä ymmärtämättömyydellä.

Onnekseni, ympäriltäni on löytynyt yllättävänkin paljon ihmisiä, jotka ovat jaksaneet seistä horjumatta vierellä. Eivät ole kyseenalaistaneet, vähätelleet tai häpeilleet rikkinäisyyttäni. Ovat vain seisseet siinä. Ympäröineet minut niin etten ole kovassakaan vastatuulessa lyyhistynyt yksin taakkani alle. Ovat auttaneet minua nousemaan omille jaloilleni ja rohkaisseet luottamaan tulevaan. Kun masennus on vallannut mieleni, joku on osannut tuoda hymyn huulilleni. Kun kyyneleet ovat valuneet poskiltani, joku on ne pyyhkinyt minun puolestani. Kun toivoni on sammunut, joku on uskaltanut toivoa minun puolestani.

Pieni ihminen vain tarvitsee ympärilleen ihmisiä. Erityisen paljon silloin, kun aallokko horjuttaa jatkuvasti. Ei kukaan selviä myrkyssä yksin. Ei parhainkaan kapteeni saa laivaansa kolhuitta satamaan ilman muiden apua. Onneksi apujoukkoja on ympäriltäni löytynyt. Siitä, jos jostain voin olla kiitollinen <3

 

Selviän kyllä

Monta kertaa minulla on ollut tämän vuoden aikana kovin toivoton olo. Olen valvonut yön pimeinä tunteina ja miettinyt, miten selviän tästä kaikesta? Mitä oikein teen? Monta kertaa on tuntunut siltä, etten saa happea. Että maailma katoaa jalkojeni alta ja vain kaadun. Lysähdän kumoon, kun en vain enää jaksa. En jaksa tätä kaikkea.

Olenkin monta kertaa kaatunut kumoon. Lysähtänyt maahan. Kuitenkin hetken siinä maattuani ja voimia kerättyäni, olen joka kerta noussut ylös. Välillä hyvin haparoivin askelin. Välillä toisen kädestä kiinni pitäen. Välillä apua pyytäen. Välillä yksin palasiani keräillen. Olen oppinut, että vaikka taakka selässäni olisi kuinka painava, selviän kyllä. Tuskin yksin, mutta toisiin tukeutuen. Välillä auttaa universaali totuus siitä, ettei ikinä ole yksin. Aina on joku, joka käy läpi samaa ja yrittää nousta saman kuopan pohjalta. Ajatus siitä on auttanut minua selviytymään.

Vaikka selviytyminen on voimauttava ajatus, ei sillä saisi vähätellä pohjalta nousemisen vaikeutta. Selviäminen on vaikeaa. Se vaatii ennen kaikkea aikaa, tahdonvoimaa ja kykyä hyväksyä elämän realiteetit. Pitää antaa itsensä tuntea kaikki tunteet ja käydä läpi se, mikä täytyy. Ei selviytyminen ole mikään kilpailu tai taidonnäyte. Selviytymiskeinoja on monenlaisia, mutta mikään niistä ei saisi kieltää vaikeutta ja vaikeita tunteita. Ei selviytymisessä ole kyse nopeudesta ja tehokkuudesta. Kuka saa ensimmäisenä hymyn huulille ja pyörät taas pyörimään. Ei, se ei ole selviytymisen ydin.

Selviytyminen on sitä, että tiedostaa parempaa olevan edessä. Tietää syvällä sisimmässään, että kuopan pohjalta on mahdollista nousta. Ymmärtää, että aurinko paistaa aina ennemmin tai myöhemmin jokaiseen risukasaan. Selviytyminen on sitä, että uskaltaa olla rikki, palasina ja peloissaan. Uskaltaa pysähtyä oman olon äärelle, vaikka ei olisikaan ehjä ja kokonainen. Uskaltaa olla läsnä niin hyvässä kuin pahassa eikä sulje silmiään vaikeuksilta. Vain niin voi ajan myötä jättää kuopan todella taakseen. Ilman pelkoa seuraavaan putoamisesta. 

Minulle selviytyminen on ollut todella vaikeaa. Olen itkenyt tämän vuoden aikana enemmän kuin koskaan. Välillä on tuntunut siltä, etten todella tunnista itseäni enää. En minä aikaisemmin ollut jatkuvasti peloissaan, saanut ahdistuskohtauksia pienestäkin tai itkenyt päivittäin. Joskus jopa mietin, mikä minussa on vialla? Miksen osaa olla sellainen Sara kuin aikaisemmin olin? Missä naurut, ilot ja onnen kyyneleet?

Kirjoitan selviytymisestä varmasti vielä blogissa, koska tiedän oman prosessini kestävän vielä pitkään. Joskus elämässä vaan tapahtuu asioita, jotka avaavat vanhat haavat ja viiltävät samalla uusia. Silloin täytyy vain hyväksyä, ettei paraneminen tapahdu hetkessä. Ei kuukaudessa ei ehkä vuodessakaan. Tarvitaan ensin paljon lepoa, hoivaa ja huoltoa. Myötätuntoa, hyväksyntää ja ymmärrystä. Niin itseä, omia haavoja kuin elämän kummallisia temppuja kohtaan. Tärkeää on kuitenkin muistaa aina, että parempaa on edessä. Vielä jonakin päivänä avohaava on enää vain muisto arven muodossa. Jonakin päivänä voin sanoa itselleni täydellä sydämellä, että hitto vie minä selvisin. Todella selvisin ja selviän kyllä jatkossakin. Niin selviät sinäkin. Ollaan sitkeitä sissejä, vaikka siltä ei aina tuntuisi <3

 

Loppuu vielä kaunis runonpätkä, jonka tuttavani minulle lähetti:

"Nukkumaan käydessä ajattelen: 
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä, 
kävelytän, uitan, pesen, 
kutsun itseni iltateelle, 
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: 
Sinä pieni urhea nainen, 
minä luotan sinuun."
 - Eeva Kilpi

Kaunista vuodenvaihdetta sinulle, palaillaan pian uusien juttujen parissa <3

 

 

Ladataan...

Pages