Ajatuksia yksin reissuun lähtemisestä

dsc_0529.jpg

Matkalaukku on vihdoinkin pakattu. Heräsin yöllä ajatellen: ”Huomenna on se päivä. Se päivä, jota olen kauan odottanut. Se päivä, kun nousen yksin lentokoneeseen ensimmäistä kertaa elämässäni. Se päivä, kun otan suunnakseni Balin aurinkoiset rannat” Perhoset pyörivät mahassa. En saanut enää kunnolla nukuttua. Siksi istuin alas ja aloin kirjoittamaan. Aloin avaamaan hieman ajatuksiani yksin reissuun lähtemisestä. Kovin ristiriitaisia sellaisia. 

Jo viime kesällä halusin lähteä yksin reissuun. Halusin pakata laukkuni ja suunnata kohti suurta maailmaa. Halusin kokeilla omia siipiäni ja tutustua omaan sieluuni syvemmin. Halusin tehdä jotakin rohkeaa ja unohtaa muiden mielipiteet. Halusin olla riippumaton siitä, lähtisikö joku kanssani vai ei. Halusin lähteä unelmieni matkalle yksin. Halusin lähteä, mutten vain uskaltanut. En uskaltanut, koska liian moni asia rajoitti minua. Niin mielessäni kuin sen ulkopuolellakin. 

Syksyllä olin oikeasti valmis pakkaamaan laukkuni ja lähtemään heti. Heti paikalla pois kaikesta. Kuitenkin olosuhteet pakottivat minut jäämään. Hyvä niin, koska olen ehtinyt käydä läpi monia asioita. Asioita, joita en olisi pystynyt käsittelemään yhtä syvästi, jos olisin heti paennut kauas pois. Olen joutunut istumaan yksin omien tunteideni, ajatusteni ja tuskani äärellä. Olen joutunut pysähtymään, pohtimaan ja hidastamaan. Olen joutunut jäämään kaiken keskelle. 

 

collage2_1.jpgdsc_0785.jpg

Sydämessäni kuitenkin koko ajan tiesin. Tiesin synkkinä, surullisina ja pimeinä joulukuun päivinä. Tiesin yksinäisinä kovin lohduttomina hetkinä. Tiesin uuden vuoden koittaessa ja toivon hiipiessä hiljalleen sisimpääni. Tiesin, että jonakin päivänä minä lähden. Tiesin, että kaiken tämän jälkeen minun on lähdettävä. Minun on annettava itselleni mahdollisuus kokea jotakin uutta. Mahdollisuus avata omat siipeni ja antaa tuulen kuljettaa minua. Syttyä elämänilosta taas uudelleen. Aikaisempaa voimakkaammin, syvemmin ja aidommin. 

Päätöksen tekeminen ja oikean ajankohdan valitseminen kestin tovin. Lopulta eräänä tammikuisena päivänä sain varattua lentoliput. Kurkkuuni nousi pala katsellessani 18h lentoaikaa varausvahvistuksestani. Miten minä pärjään? Miten minä pärjään yksin korkeuksissa? Miten minä pärjään yksin maailmalla? Miten minä todella pärjään yksin?

Päivien kuluessa tunteet ovat vaihdelleet aika rajusti. Eilen vielä itkin ihan hysteerisesti, että mitä olen mennyt tekemään. Tuntui yksinkertaisesti siltä, etten vain pysty. En pysty tähän yksin. Tarvitsen jonkun jakamaan kaiken tämän minun kanssani. Tarvitsen jonkun pitämään minua kädestä silloin, kun olen peloissani ja ahdistunut. Tarvitsen jonkun vierelleni silloin, kun vastoinkäymiset vievät voimia. Tarvitsen jonkun sanomaan minulle, että kaikki on hyvin. Tarvitsen jonkun mukaani. En pysty tähän kaikkeen yksin.

dsc_0199.jpgdsc_0164.jpg

Erityisesti allergioideni ja syömisieni stressaaminen on ajanut mieleni useita kertoja paniikin tienoille. Miten jaksan matkustaa ja nähdä maailmaa, jos en saa mitään syötyä? Mitä, jos en jaksakaan väsymykseltäni taistella itselleni suuhun pantavaa? Saanko silloin hermoromahduksen jo loman ensimmäisinä tunteina ja itken ties missä lattialla? Entä, jos saan allergiakohtauksen? Tai vain allergiaoireita, jotka johtavat paniikkikohtaukseen? Miten selviän niistä hetkistä yksin ilman ketään tukenani?

Katsoin kuvaa viime kesältä möikkireissultani. Meri oli tyyni ja auringonlasku oli värjännyt pilvet vaaleanpunaisiksi. Yhtäkkiä kaipasin kovasti merta. Aaltojen kohinaa. Suolan tuoksua. Veden rauhoittavaa vaikutusta. Kaipasin sitä, että voisin vain istua rannalla vailla huolen häivää. Ihmetellä ja ihastella. Tarkoituksella hidastella.

Tunsin voimakkaasti, että juuri sinne minun kuuluukin mennä. Meren äärelle. Tällä kertaa ei mökille vaan Balille. Luja varmuus nousi sisältäni. Vaikka maailma heittäisi häränpyllyä, minun kuuluu lähteä. Kaikki menee varmasti ihan hyvin. Minä todellakin pystyn tähän. Vaikka välillä olisi miljoona kertaa helpompaa, jos joku olisi seurana, tukena ja apuna, pärjään varmasti. Itken sitten vaikka siellä ties missä lattialla niin kauan, kunnes jalat taas kantavat ja jaksan kuljettaa itseni kohti uusia seikkailuja. 

 

collage1_4.jpgcollage3_1.jpgEnnen kaikkea olen todella kiitollinen siitä, että saan lähteä sielunravitsemismatkalleni. Saan lähteä kohti Balin hiekkarantoja. Saan uida sydämeni kyllyydestä lämpöisessä vedessä. Saan koetella itseäni surffiaalloilla. Saan istua rannalla ja vain katsella merta. Saan ihastella mielettömiä auringonlaskuja. Saan tehdä juuri sitä, mitä sieluni janoaa. Saan antaa sielulleni juuri sitä, mitä se kaipaa. Uusia muistoja ja kokemuksia. Onnenkyyneliä ja naurun helinää. Kauneutta ja elinvoimaa. 

Vaikka minua pelottaa edelleen ajoittain aivan valtavasti, tunnen silti vahvasti unohtumattoman reissun olevan edessä. Tiedän, että pelko väistyy ennemmin tai myöhemmin. Tiedän, että tulen reissussa kasvamaan ihmisenä seuraavan kilometrin. Tiedän, että lukuisten kyynelienkin ohella tulen nauramaan mahani kipeäksi. Tiedän, että suupieleni alkavat kääntyä taas yhä useammin ylöspäin. Kuin kiitokseksi elämälle. 

Kiitokseksi siitä, että kaiken jälkeen elämä tarjoaa yhä edelleen minulle aihetta onneen, kiitollisuuteen ja rakkauteen. Yhä edelleen elämä sykkii sydämessäni ja minä sen mukana. Minä sykin elämää ja kiitän todella siitä. 

dsc_0193_0.jpg

Bali toivon, että löydän rannoiltasi juuri sitä, mitä kaipaan. Juuri sitä, mitä tarvitsen. Rauhaa, rakkautta ja voimaa sydämeeni. Jotakin uutta ja unohtumatonta. Jotakin sellaista, joka piirtyy mieleeni aina viimeisiin päiviini asti. Saa minut tuntemaan oloni eläväksi. Samalla valaa uskoa tulevaan. Valaa uskoa siihen, että vaikka miten synkät pilvet ympäröisi, aurinko pilkistää ennemmin tai myöhemmin jostakin rakosesta. Aluksi vain vähäsen. Ihan pikkuriikkisen, mutta myöhemmin koko taivas repeää. Värjäytyy kullanhohtoiseksi. Niin kauniiksi, että sydän tuntuu räjähtävän rinnassa.

 

Loppuun vielä muutama sana tämän hetken voimakappaleestani:

”Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,

Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää

Mut joku aamu mä tiedän sen,

Sä heräät huomaamaan,

Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan”

Ihanaa alkanutta viikkoa <3

dsc_0843.jpg

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *