On ihan okei olla keskeneräinen

Sara Susanna's

Olen oppinut nauttimaan kävelemisestä. Aikaisemmin minulla oli aina tarve juosta. Juoksin aina, kun siihen oli mahdollisuus. En edes osannut kuvitella käveleväni. Kävely ahdisti minua. Hitaus sai oloni levottomaksi, epäonnistuneeksi ja tylsäksi. Minulla oli tarve suoriutua kaikessa mahdollisimman tehokkaasti. Siirtyä paikasta toiseen mahdollisimman nopeasti. Samalla hetkeen pysähtymisen unohtaen. Hitauden merkityksen kieltäen. Omat rajani sivuuttaen.

Olosuhteidenkin pakosta ajatusmaailmani on hiljalleen muuttunut. Olen hiljalleen oppinut nauttimaan kävelystä. Oppinut nauttimaan hitaudesta. Tarkoituksen mukaisesta hiljentämisestä, pysähtymisestä ja tauon ottamisesta. Olen oppinut ettei hitaus tarkoita epäonnistumista. Ei hiljentäminen ole heikkouden merkki. Ei levon antaminen itselle ole resurssien hukkaamista. Ei missään nimessä, päinvastoin. Hiljentäminen on oman itsensä, ajan ja elämän arvostamista. Juuri tämän hetken kunnioittamista. Ei hitaus myöskään sulje pois tehokkuutta, onnistumista ja vahvuutta. Hitauden myötä oppii hyödyntämään omia voimavaroja viisaammin. Oppii säätelemään omaa nopeuttaan elämän eri käänteistä. Oppii asettamaan itselle nopeusrajoituksia, muttei pelkää painaa kaasua motarin lähestyessä. 

Olen viimeisten viikkojen aikana usein valinnut mieluummin kävelyn kuin nopeamman kulkuneuvon. Olen valinnut hitauden ja oppinut arvostamaan sen hyötyjä. Mielestäni on ihana liikuttaa lempeästi kehoa ja haukata samalla vähän raitista ilmaa. Katsella maisemia. Ihailla jouluvaloja. Hymyillä vastaantuleville. Kävely on minulle samalla meditaatiota. Annan mieleni vaeltaa, virkistyä ja kirkastua. Ympäristön havainnoiminen palauttaa minut säännöllisesti takaisin maan pinnalle. Keskityn yhteen asiaan kerrallaan. Yhteen askeleeseen. Yhteen kadun kulmaan. Yhteen hengenvetoon.

 

Eilen töihin kävellessäni hengitin raitista ilmaa keuhkoihini. Samalla tunsin kuinka väristykset kulkivat pitkin kehoani. Ne muistuttivat minua jostakin. Tästä hetkestä, mutta myös menneestä. Kyyneleet vierivät poskilleni, mutta samalla hymyilin. Sisälleni virtasi ihmeellisen lämmin olo. Oliko tämä nyt sitä, mitä eilis illan hiljentymishetkessä olin pyytänyt? Syvältä sisimmästä kumpuavaa rauhaa ja kiitollisuutta. Kiitollisuutta kaikesta siitä ihmeellisestä hyvästä, mitä on ympärilleni vierinyt viimeisten päivien aikana. Luottamusta siitä, että asiat kyllä järjestyvät. Jos eivät tänään niin hiljalleen kyllä. 

Tunsin yksinkertaista onnea pienistä asioista. Siitä, että vihdoinkin minulla on pari tuntia yhteistä työaikaa työkaverin kanssa. Minun ei tarvitse olla yksin koko työaikaa. Pieni asia, mutta minulle todella merkityksellinen. Onnea siitä, että minulla on ystäviä, joita kutsua viikonloppuna luokseni viettämään iltaa. Mussuttamaan yhdessä herkkuja ja kuuntelemaan joululauluja. Syvää onnea siitä, että kaiken sen jälkeen, mitä tänä vuonna on tapahtunut, olen vielä tässä. Selvisin siitä kaikesta. Selviän kyllä tästä eteenpäinkin. Kuinka voimauttava ajatus tuo onkaan?!

Elämä vie minua yhtä tarmokkaasti eteenpäin kuin jokainen musiikin tahdissa ottamani askel. Minun täytyy vain opetella sietämään epävarmuutta. Oppia heittäytymään elämän virtaan. Luottamaan elämän kannatteluun yhtä paljon kuin maahani jalkojeni alla. Epävarmuus on minulle sitä, että tulevaisuus on avoinna. Sekä hyvässä, että pahassa. Kuitenkin epävarmuuden sietäminen ja ennen kaikkea tulevaisuuteen luottaminen tuo mukanaan liudan uusia mahdollisuuksia. Avoinna olevia ovia ja valinnan vapauden siitä, mille ovelle askeelta. Minkä oven taakse kurkistaa. Luottamus on paljon voimallisempaa, kuin pahimman pelkääminen. Epävarmuudelle vallan antaminen. 

 

Epävarmuuden sietämiseen liittyy myös yksi mielen päälläni ollut asia, nimittäin keskeneräisyys. Erityisesti keskeneräisyyden hyväksyminen. Sen hyväksyminen ettei ole haluamassaan määränpäässä ja matka sinne vie vielä aikaa. Ehkä vielä paljonkin. Kuukausia ellei vuosia. Tai niin kauan ettei tule koskaan määränpäätään saavuttamaan. Eikä sekään haittaa. On ihan okei olla kesken ja vaiheessa. Vasta matkallaan alkumetreillä. Matkalla, joka kestää todennäköisesti läpi elämän. 

Siksi on elintärkeää oppia hyväksymään keskeneräisyys. Oppia hyväksymään se, että tämä yksi askel on ihan yhtä tärkeä ellei tärkeämpi kuin hamassa tulevaisuudessa siintävä päämäärä. Oppia hyväksymään se, ettei ole valmis eikä tule koskaan olemaankaan. Ei kukaan tule koskaan olemaan. Olemme aina inhimillisyydessämme puutteellisia, vajavaisia ja keskeneräisiä. Voimme kehittyä monessa asiassa, mutta tuskin tulemme koskaan olemaan todella valmiita. On suorastaan absurdia ajatella, että voisi olla joskus valmis itsensä, tavoitteidensa ja sisäisen kehityksensä kanssa. Ei sellaista päivää vain tule olemaan. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Matka on aina kesken. Tulee aina olemaan. 

Keskeneräisyyden hyväksyminen tuo mukanaan rentoutta. Ymmärrystä ja myötätuntoa niin itseä kuin muita kohtaan. Kuitenkaan keskeneräisyyden hyväksyminen ei tarkoita, etteikö voisi kehittyä ja suunnata askeliaan eteenpäin. Suorastaan päinvastoin. Kun osaa hyväksyä itsensä kokonaisena, puutteiden ja vajavaisuuksien kanssa, osaa myös suunnata omat voimavaransa oikeisiin kehityskohteisiin, muttei ruoski itsään omasta epätäydellisyydestään. 

Keskeneräisyyden hyväksymisen myötä voi myös oppia arvostamaan omaa pienuuttaan. Pienuuttaan inhimillisenä ihmisenä. Voi oppia näkemään omat heikkoudet, haavat ja epätäydellisyydet ainutlaatuisina. Vertaistaan vailla olevina. Voi oppia ymmärtämään, että särö itsessä on kauneudessaan uniikki. Epätäydellisyydessään aivan täydellinen. Kun osaa hyväksyä omat varjonsa, osaa myös ammentaa enemmän omasta valostaan. Voimastaan ja suuruudestaan.

Visioni mystisistä kukkakuvista toteutui lähes täydellisesti. Paremmin kuin osasin kuvitella. Siksi olisin halunnut postauksen tekstillä antaa kunniaa kauniille kuville. Olisin halunnut julkaista näiden kuvien yhteyteen huolellisesti suunnitellun, kirjoitetun ja viimeistellyn tekstin. Tällä kertaa sellaista ei kuitenkaan vain millään syntynyt. Ehkä tekstin ei ollut tarkoituskaan onnistua täydellisesti. Muuten kokonaisuus olisi ollut liian eheä samaistuttavaksi. Liian viimeistelty epätäydellisyyden esiin tuomiseksi.

En millään saanut valmista, vaikka kuinka yritin. Sitten tajusin, ettei minun tarvitsekaan. Ei postauksieni tarvitse olla aina viimeistä piirtoa varten suunniteltu, hiottu ja viimeistelty. Ei minun tarvise tuottaa aina viimeiseen piirtoon asti harkittua, virheettömyydessään kovin valmista, sisältöä. Välillä riittää ihan vain se, että tuotan edes jotain. Uskallan aloittaa omasta keskeneräisyydestään huolimatta. Uskallan julkaista jotakin tuotoksen keskeneräisyydestä piittaamatta. Uskallan ottaa askelia eteenpäin matkan keskeneräisyydestä välittämättä. 

Ei tarvitse olla valmis. Ei minun eikä sinun. On ihan okei olla keskeneräinen. On ihan okei olla vielä vaiheessa. Vielä matkalla. Ehkä ottamassa haparoivia askelia vailla selkeää suuntaa. 

Ehkä kipuilemassa omien haavojen kanssa. Ehkä etsimässä itseään muun maailman odotusten keskeltä. Ei sinun tarvitse odottaa itseltäsi täydellistä ehjyyttä. Murtumattomuutta ja kiiltävää pintaa. Särkymättömyyttä ja virheettömyyttä. Juuri säröt tekevät sinusta kauniin ja ainutlaatuisen.

 

Yksi lempilainauksistani on "We are all broken, that's how the light gets in". Keskeneräisyys, rikkinäisyys ja haavoittuvuus tekevät sinusta kauniin. Ainutlaatuisen. Vertaistaan vailla olevan pienen ihmisen. 

 

Kommentoi