Kauneus on katsojan sydämessä

Sara Susanna's

Mitä sanasta kauneus tulee ensimmäisenä mieleesi? Ehkä virheettömyyttä, hohdokasta pintaa ja tuulessa hulmuavia pitkiä hiuksia. Tai ehkä sittenkin luonnollisuutta, meikittömyyttä ja suurta aitoa hymyä. Tai ehkä kauneus ei näyttäydykään sinulle ulkoisten tekijöiden muodossa. Ehkä kauneus on sinulle jotakin, jota silmä voi nähdä. Jotakin sellaista, jota vaan sydän voi tuntea. Jotakin aitoa, ehkä omana itsenä olemista?

En ole ikinä ajatellut olevani kaunis. Sellaista ajatusta ei ole kukaan koskaan päähäni istuttanut. Ei läheiseni, en minä itse eikä varsinkaan ympäröivä maailma. Erityisesti yläasteen ja lukion vaihteessa koin todella suuria ulkonäköpaineita. Vertasin itseäni jatkuvasti muihin. Koin etten ollut tarpeeksi. Kehoni ei ollut tarpeeksi. Tarpeeksi hoikka, timmi tai muodokas. Hiukseni olivat lattanat ja silmäripseni lyhyet tyngät. Ihoni epätasainen ja polveni muhkuraiset. Mikään ei ollut tarpeeksi. En koskaan riittänyt.

Aikaisemmin käsitykseni kauneudesta oli hyvin pieni ja ahdas lokero. Lokero, johon mahtui vain virheettömyyttä ja täydellistä pintaa. Lokero, johon vain tietyt ihmiset mahtuivat. Minä en tietenkään kuulunut heidän joukkoonsa. Vaikka kuinka yritin survoa itseäni lokeroon, en millään mahtunut. Aina jokin osa minusta jäi väkisinkin ulkopuolelle. Eihän kauneus kuulunut kuin vain harvoille ja valituille. 

Ajattelin, että kauneutta joko on tai sitten sitä ei ole. Ei ollut mitään välimuotoa. Ainakaan itseni kohdalla. Ajattelin että, kauneus suodaan toisille ja toisille ei. Omaa ulkokuorta voi toki yrittää kohentaa, mutta ei sekään tuo aitoa kauneutta mukanaan, jos sitä ei alunperin ole ihmiselle suotu. Ajattelin, että ollakseen kaunis pitäisi olla monia erilaisia asioita. Pitäisi olla jotakin, mitä minä en koskaan ollut.

Aikaisemmin käsitykseni kauneudesta oli hyvin pieni ja ahdas lokero. Lokero, johon mahtui vain virheettömyyttä ja täydellistä pintaa

En tiedä, koska ajatusmaailmani alkoi hiljalleen muuttua. Ehkä silloin, kun uskalsin lopettaa itseni vertailun muihin. Ehkä silloin, kun uskalsin olla välittämättä siitä, miltä muut näyttivät. Ehkä silloin, kun uskalsin olla välittämättä siitä, miltä itse näytin.

Tietoisesti päätin etten anna ulkokuoreni määrittää itseäni yhtään mitenkään. Olen sellainen kuin olen ja piste. Ulkoinen olemukseni ei vaikuta mitenkään sisäiseen maailmaani. Luovuin vähitellen monista ulkoisen kuoreni korjausyrityksistä. Yrityksistä survoa itseäni sinne ahtaaseen kauneuden lokeroon. Ensin luovuin ripsien pidennyksistä, sitten pakonomaisesta salitreenistä ja viimeisimpänä hiusteni jatkuvasta kihartamisesta. 

Aloin nähdä yhä enemmän kauneutta muualla kuin ulkokuorissa. Aloin hahmottamaan yhä selvemmin, mitä kauneus minulle todella merkitsee. Todellisella kauneudella nimittäin ei ole loppupeleissä mitään tekemistä ulkoisten ominaisuuksien kanssa. Ei yksin upea kroppa, hulmuavat hiukset tai pitkät ripset tee ihmistä kauniiksi. Todellinen kauneus on jotakin sellaista, jota ei voi millään dieetillä tai lisäkkeellä saavuttaa. Ei millään korjauksella, kohentelulla tai virheiden piilottelulla. Todellinen kauneus kumpuaa sisältä, ei ulkoa. 

Ollakseen kaunis täytyisi olla jotakin suurta. Minulle, tavalliselle ihmiselle, täysin mahdotonta

Kuitenkin edelleen liitin kauneuden hyvin vahvasti ehjyyteen ja virheettömyyteen, jopa täydellisyyteen. Johonkin sellaiseen, jota en vieläkään nähnyt itsessäni. En ainakaan ulkokuoressa, mutta en myöskään sisimmässäni. Ajattelin, että ollakseen kaunis täytyisi olla aina iloinen, nauravainen ja hymy huulilla. Ollakseen kaunis täytyisi osata olla itsevarma ja kantaa kroppansa ylpeydellä tilanteessa kuin tilanteessa. Ollakseen kaunis täytyisi olla aina kovin tasapainoinen, elämäniloa huokuva ja lämpöä ympärilleen levittävä. Ollakseen kaunis täytyisi olla ehjä, särkymätön ja kaikin puolin virheetön. Ollakseen kaunis täytyisi olla jotakin suurta. Minulle, tavalliselle ihmiselle, täysin mahdotonta.

Myös inhimillinen pienuus on kaunista. Ei vain suuruus

Astuessani ammattikuvaajan eteen ajattelin, että nyt vihdoinkin kameran linssin läpi tallentuu minun todellinen itseni. Varmasti ammattikuvaaja osaa tuoda todellisen kauneuteni esiin. Ensimmäinen reaktioni kuvat nähdessäni oli: ”Apua, näytän aivan hirveän epävarmalta. Näytän ihan kamalalta”. Tiesin olleeni epävarma kuvaustilanteessa vieraan kuvaajan edessä, mutta tarvitsiko epävarmuuden oikein paistaa katseestani!? Pettymykseni ulkokuoreeni heijastui heti muuhun olemukseeni ja loppupäivän tunsin epäonnistuneeni lähes kaikessa. Tunsin oloni totaaliseksi surkimukseksi. Oikein ikävien sattumien ilmentymäksi. 

Kuvia selatessani silmäni tottui pikku hiljaa näkemääni. Erityisesti ystävieni ihastuneet reaktiot upeista kuvista saivat minutkin miettimään kaksi kertaa ennen kuin omassa mielessäni tuomitsisin itseniheti  rumaksi ja epäonnistuneeksi. Tajusin, että kuvissa on todellinen itseni. Siinä on minä juuri sellaisena kuin tuossa hetkessä kameran linssin läpi tallennuin. Kuvista aluksi niin negatiivisena huokuva epävarmuus alkoi muuttua silmissäni kovin luonnolliseksi, osaksi minua. Pelkistetyt suorat hiukseni alkoivat istua kuvaan, sopia minuun. Ihoni epätasaisuus loi kuvaan mielenkiintoa, teki ihosta minun.

Silloin ymmärsin, mitä olin pitkään alitajunnassani miettinyt. Ymmärsin, että voisin olla kaunis myös epätäydellisenä. Voisin olla kaunis myös haavoittuvana, rikkinäisenä ja moneen osaan särkyneenä. Voisin olla kaunis myös epävarmana ja pelokkaana. Minäkin voisin olla kaunis. Myös inhimillinen pienuus on kaunista. Ei vain suuruus. Ei kauneus ole vain suurta hymyä, elämäniloa ja suonissa sykkivää intohimoa. Ei kauneus ole vain ehjyyttä, puhdasta pintaa ja virheettömyyttä. Kauneutta on monenlaista. 

Sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä. Itse sanoisin kuitenkin, että kauneus on katsojan sydämessä. Kauneus on siinä, miten katsoja toista sydämessään tarkastelee. Mitä hänen sydämensä ymmärtää, arvostaa ja ihailee. Itse näen nykyään kauneutta paljon sellaisissa paikoissa, missä en sitä aikaisemmin nähnyt. Ehkä aikaisemmin tarkastelin maailmaa enemmän silmieni ja egoni lävitse. Nyt enemmän sydämellä tunnustellen. 

Näen kauneutta erityisesti haavoittuvaisuudessa. Kyvyssä olla kasvokkain omien pelkojensa ja epävarmuuksien äärellä. Näen kauneutta kyynelissä. Uskalluksessa kohdata tunteensa sellaisena kuin ne tulevat. Näen kauneutta rikkinäisyydessä. Voimassa sietää oman sielunsa kasvua, vaiheessa oloa ja keskeneräisyyttä. Näen kauneutta erityisesti epätäydellisyydessä. Pienten epäkohtien luomassa ainutlaatuisuudessa. 

Kauneutta on loppuen lopuksi kaikkialla. Joka puolella. Niin sinussa kuin minussa. Niin kyynelissä kuin naurun helinässä. Niin pelossa kuin rohkeudessa. Suurinta kauneus on silloin, kun hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Välillä epävarmana ja välillä rohkeana. Välillä rikkinäisenä ja välillä kokonaisena. Välillä iloisena ja välillä surullisena. Mitään hyljeksimättä tai vähättelemättä. Mitään hyväksi tai huonoksi arvottaen. Antaen vain olla. Sellaisenaan kuin on. Kuitenkin samalla aina omaa valoaan ja voimaansa arvostaen.

Sinä olet kaunis juuri sellaisena kuin olet. Särösi tekevät sinusta juuri sinut. Sinun ei tarvitse yrittää paikkailla itseäsi epätoivoisesti pikaliimalla niin kuin minä yritin tehdä. Voit luottaa siihen, että olet tarpeeksi. Juuri täydellisen epätäydellinen sellaisena kuin olet. Vaikka jokin palanen puuttuisi ja olosi olisi ontto sisältä, olet silti tarpeeksi. Olet silti kaunis. Ei sinun tarvitse olla kaikin puolin ehjä, kokonainen ja täysi ollaksesi kaunis. Riittää, että olet sinä. Se on jo sellaisenaan kauniimpaa kuin mikään muu koskaan. 

Kaunista torstaipäivää sinulle kaunokainen <3

 

Kuvaaja: Johanna Rontu (Instagram @jossurontu)

Kommentoi