Mitä opin vuonna 2018?

Sara Susanna's

Vuosi 2018 oli monelta osalta elämäni vaikein ja kamalin vuosi. Menetin ensin terveyteni, sitten työni ja myöhemmin sisäisen rauhani ahdistukselle ja masennukselle. Kipeimpänä asiana kuitenkin oli tärkeän ihmissuhteen menetys kaiken muun myllerryksen keskellä. En aio vuoden tapahtumia avata nyt sen tarkemmin, koska yhteen postaukseen en pysty vuoden tapahtumia sisällyttämään. Jatkuvan ahdistuksen, pahan olon ja sydämen särkymisen kuvaamiseen tarvittaisiin kokonainen kirja.

Ehkä joskus kokemani todella päätyy kirjan kansiin, mutta tänään ajattelin jakaa muutaman oppimani asian vuodelta 2018. Uskon, että tämän vuoden tarkoitus oli nimenomaan opettaa vaikeuksien kautta minulle tärkeitä asioita. Syvimmät opetukset ja merkitykset kirkastuvat minulle varmaan vasta vuosien kuluessa. Kuitenkin 5 asiaa nousi nopeasti mieleeni miettiessäni tätä vuotta...

5 asiaa, jotka opin vuonna 2018:

 

Ainoa pysyvä asia on muutos

 

Tämän vuoden piti olla aivan erilainen. Nimenomaan ”piti olla”. Kuitenkin elämä keksii aina kaikkea yllättävää silloin, kun sitä vähiten odottaa. Ei suuret elämänmuutokset ja vaikeat ajat ikinä tule tilauksesta. Ne tulevat silloin, kun ovat tullakseen. Ajoitus yleensä on enemmän tai vähemmän huono. Olen itsekin useampaan otteeseen huokaissut ”Miksi juuri nyt?”.

Harva asia todella on pysyvää. Ainoa pysyvä asia on muutos. Samalla niin haikea, mutta kuitenkin lohduttava elämän tosiasia.

Ihmisenä arvostan paljon pysyvyyttä ja suunnitelmallisuutta. Minulla on turvallisempi olo, kun langat ovat omissa käsissäni ja tiedän, missä mennään. Kuitenkin muutoksen äärellä kontrolloiva puoleni haraa todella pahasti vastaan. Minun on todella vaikea hyväksyä muuttuva tilanne ja heittäytyä virran mukaan. Kun energiani kuluvat muutoksen vastusteluun, alan oireilla voimakkaasti myös kehollisesti. Uskonkin, että monilla ahdistusoireillani on yhteys siihen, että minun on todella vaikea luopua kontrollista ja hyväksyä muutos.

Kuitenkin olen tietoisesti yrittänyt opetella hyväksymään elämän muuttuvan luonteen. Minut on myös olosuhteiden pakosta suorastaan pakotettu hyväksymään muutos. Ei minulla ole ollut vaihtoehtoja. Ainoa saamani vaihtoehto on toimia parhaani mukaan muutoksen aalloissa. Luottaa siihen, että muutos tuo mukanaan jotakin uutta, ehkä jotakin hyvääkin. Kun yksi ovi sulkeutuu, uusi ovi voi avautua. 

 

Mikään ei ole itsestäänselvää

Mikään ei ole koskaan itsestäänselvää. Tämän olen tietenkin tiedostanut jo pitkään, mutta tänä vuonna totuus valkeni minulle yhä selvemmin useamman kantapään kautta. Mitään ei voi ikinä pitää itsestäänselvyytenä. Harmillisesti monet asiat osoittautuvat tärkeiksi ja merkityksellisiksi vasta, kun ne menettää. Terveyttä oppii arvostamaan, kun sairastuu. Läheiset ihmiset osoittautuvat tärkeiksi, kun heitä ei ole enää vierellä. Ilon arvo näyttäytyy valokeilassa, kun kärsii masennuksesta. Työn merkitys korostuu, kun joutuu työttömäksi. Turvallisuuden merkitys elämässä korostuu, kun turvaa ei ole…

Menetyksien myötä olenkin todella oppinut arvostamaan yhä syvemmin niitä asioita, jotka minulla on. Elämän arvaamattomuuden tiedostaminen auttaa elämään yhä paremmin tässä hetkessä. Auttaa katsomaan maailmaa uusin silmin. Silmin, jotka huomaavat kiitollisuuden aiheita aikaisempaa enemmän. Silmin, jotka osaavat arvostaa elämässä jo olevaa hyvää entistä enemmän. 

 

 

Keho ja mieli ovat vahvasti yhteydessä

Olen ajatellut kirjoittaa aiheesta kokonaisen postauksen, mutta erityisesti loppu vuoden aikana olen alkanut hahmottaa kuinka vahva yhteys keholla ja mielellä on. 

Alkuvuodesta aloin oireilla todella voimakkaasti. Olin todella uupunut, väsynyt ja mikään ei oikein luistanut entiseen malliin. Kun hoitoon pääseminen vain venyi venymistään ahdistuin todella paljon oireistani. Silloin kehoni ja mieleni viestit alkoivat sekoittua todella voimakkaasti keskenään. En enää tiennyt, mikä on oikea fyysinen oire ja mikä jotakin muuta. Minulle tehtiin kaikki mahdolliset tutkimukset monimuotoisen sairaustaustani vuoksi ja ainoastaan piilevä raudanpuute löydettiin.

Kahden rautainfuusion jälkeen voimakas väsymys ja päivittäinen raju päänsärky katosivat. Kuitenkin moni omituinen oire jäi silti päälle. Pikku hiljaa aloin tarkastella oireitani enemmän mielen puolelta, en vakavan fyysisen sairauden oireina. Työterveyspsykologini lausahdus auttoi minua ymmärtämään tilannettani paremmin: ”Mieti nyt, kuinka ainutlaatuinen ja upea kyky sulla on. Sun keho viestittää sulle erilaisilla oireilla jotakin todella tärkeää. Sun keho yrittää suojella sua ja sun mieltä. Se on enemmin lahja kuin heikkous. Arvosta sitä!” 

Tuon lausahduksen olen yrittänyt pitää mielessäni aina, kun mieleni alkaa kallistua ahdistuksen puolelle fyysisten oireideni monimuotoisuudesta. Olenkin oppinut hahmottamaan päivä päivältä paremmin, kuinka keho ja mieli ovat yhteydessä. Suuri henkinen kuorma vaikuttaa kehoon ja toisin päin. Ihminen on kokonaisuus eikä vain ruumiillistuma tai ajatusten sekasotku. Haluan oppia tulavaisuudessa huoltamaan keho-mieli kokonaisuuttani aikaisempaa paremmin. Ymmärtämään syvemmin, mitä kehoni minulle viestittää. Mitä kehoni haluaa minulle milloinkin kertoa? Uskon, että kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin perehtyminen vie minua lähemmäs todellista itseäni ja auttaa minua voimaan entistä paremmin.

 

 

 

Elämän tyrskyissä ei parhainkaan kapteeni selviä yksin

 

Elämän tyrkyissä tärkeiden ihmissuhteiden merkitys korostuu. Kukaan ihminen, kun ei voi selvitä yksin. Ei, vaikka kuinka vahva olisi. Ihminen tarvitsee ympärilleen toisia. Tukemaan, auttamaan ja yhteyttä luomaan. Kuitenkin harmillisesti myrskyn yltyessä myös yhteys muihin katkeilee. Kun itse velloo kovassa aallokossa, ei kaikki jaksa seistä vierellä. Joillakin ymmärrys loppuu, kun vaikeuksia ilmestyy eteen. Toiset eivät edes halua ymmärtää. Joillakin toisten ihmisten vaikeudet nostavat pintaan omia kauan sitten haudattuja tunteita ja siksi toisen kipeän haavan kohtaaminen on todella hankalaa. Mieluummin poistuu siis paikalta. Tai hautaa kasvonsa tunteettoman naamarin taakse.

Olen oppinut tunnistamaan joidenkin ihmisten kyvyttömyyden käsitellä vaikeita tunteita. Yllättävän monet ihmiset hämmentyvät ja suorastaan vaativat vaikeiden tunteiden tukahduttamista. Ymmärrän toki, että toisen tuskaa, kyyneliä ja epävarmuuksia on vaikea vastaanottaa. Ei ole helppoa katsoa kipeitä asioita suoraan silmiin. Kuitenkin tämä maailma tarvitsisi hitusen enemmän hyväksyntää. Enemmän hyväksyntää inhimilliselle ihmisyydelle. On ihan okei olla peloissaan, epävarma tai ahdistunut. Ei tarvitse olla kokonainen. Ei kukaan meistä ole. Harmillisesti ihanteeni kaikkien tunteiden hyväksymisestä ei vielä pitkään aikaan tule tällä pallolla toteutumaan. Siksi olenkin oppinut suojelemaan itseäni yhä paremmin.. Pysyn mieluummin hiljaa kuin avaudun henkilölle, joka ei pysty kohtaamaan rikkinäisyyttäni. En jaksa satuttaa itseäni enää yhtään enemmällä ymmärtämättömyydellä.

Onnekseni, ympäriltäni on löytynyt yllättävänkin paljon ihmisiä, jotka ovat jaksaneet seistä horjumatta vierellä. Eivät ole kyseenalaistaneet, vähätelleet tai häpeilleet rikkinäisyyttäni. Ovat vain seisseet siinä. Ympäröineet minut niin etten ole kovassakaan vastatuulessa lyyhistynyt yksin taakkani alle. Ovat auttaneet minua nousemaan omille jaloilleni ja rohkaisseet luottamaan tulevaan. Kun masennus on vallannut mieleni, joku on osannut tuoda hymyn huulilleni. Kun kyyneleet ovat valuneet poskiltani, joku on ne pyyhkinyt minun puolestani. Kun toivoni on sammunut, joku on uskaltanut toivoa minun puolestani.

Pieni ihminen vain tarvitsee ympärilleen ihmisiä. Erityisen paljon silloin, kun aallokko horjuttaa jatkuvasti. Ei kukaan selviä myrkyssä yksin. Ei parhainkaan kapteeni saa laivaansa kolhuitta satamaan ilman muiden apua. Onneksi apujoukkoja on ympäriltäni löytynyt. Siitä, jos jostain voin olla kiitollinen <3

 

Selviän kyllä

Monta kertaa minulla on ollut tämän vuoden aikana kovin toivoton olo. Olen valvonut yön pimeinä tunteina ja miettinyt, miten selviän tästä kaikesta? Mitä oikein teen? Monta kertaa on tuntunut siltä, etten saa happea. Että maailma katoaa jalkojeni alta ja vain kaadun. Lysähdän kumoon, kun en vain enää jaksa. En jaksa tätä kaikkea.

Olenkin monta kertaa kaatunut kumoon. Lysähtänyt maahan. Kuitenkin hetken siinä maattuani ja voimia kerättyäni, olen joka kerta noussut ylös. Välillä hyvin haparoivin askelin. Välillä toisen kädestä kiinni pitäen. Välillä apua pyytäen. Välillä yksin palasiani keräillen. Olen oppinut, että vaikka taakka selässäni olisi kuinka painava, selviän kyllä. Tuskin yksin, mutta toisiin tukeutuen. Välillä auttaa universaali totuus siitä, ettei ikinä ole yksin. Aina on joku, joka käy läpi samaa ja yrittää nousta saman kuopan pohjalta. Ajatus siitä on auttanut minua selviytymään.

Vaikka selviytyminen on voimauttava ajatus, ei sillä saisi vähätellä pohjalta nousemisen vaikeutta. Selviäminen on vaikeaa. Se vaatii ennen kaikkea aikaa, tahdonvoimaa ja kykyä hyväksyä elämän realiteetit. Pitää antaa itsensä tuntea kaikki tunteet ja käydä läpi se, mikä täytyy. Ei selviytyminen ole mikään kilpailu tai taidonnäyte. Selviytymiskeinoja on monenlaisia, mutta mikään niistä ei saisi kieltää vaikeutta ja vaikeita tunteita. Ei selviytymisessä ole kyse nopeudesta ja tehokkuudesta. Kuka saa ensimmäisenä hymyn huulille ja pyörät taas pyörimään. Ei, se ei ole selviytymisen ydin.

Selviytyminen on sitä, että tiedostaa parempaa olevan edessä. Tietää syvällä sisimmässään, että kuopan pohjalta on mahdollista nousta. Ymmärtää, että aurinko paistaa aina ennemmin tai myöhemmin jokaiseen risukasaan. Selviytyminen on sitä, että uskaltaa olla rikki, palasina ja peloissaan. Uskaltaa pysähtyä oman olon äärelle, vaikka ei olisikaan ehjä ja kokonainen. Uskaltaa olla läsnä niin hyvässä kuin pahassa eikä sulje silmiään vaikeuksilta. Vain niin voi ajan myötä jättää kuopan todella taakseen. Ilman pelkoa seuraavaan putoamisesta. 

Minulle selviytyminen on ollut todella vaikeaa. Olen itkenyt tämän vuoden aikana enemmän kuin koskaan. Välillä on tuntunut siltä, etten todella tunnista itseäni enää. En minä aikaisemmin ollut jatkuvasti peloissaan, saanut ahdistuskohtauksia pienestäkin tai itkenyt päivittäin. Joskus jopa mietin, mikä minussa on vialla? Miksen osaa olla sellainen Sara kuin aikaisemmin olin? Missä naurut, ilot ja onnen kyyneleet?

Kirjoitan selviytymisestä varmasti vielä blogissa, koska tiedän oman prosessini kestävän vielä pitkään. Joskus elämässä vaan tapahtuu asioita, jotka avaavat vanhat haavat ja viiltävät samalla uusia. Silloin täytyy vain hyväksyä, ettei paraneminen tapahdu hetkessä. Ei kuukaudessa ei ehkä vuodessakaan. Tarvitaan ensin paljon lepoa, hoivaa ja huoltoa. Myötätuntoa, hyväksyntää ja ymmärrystä. Niin itseä, omia haavoja kuin elämän kummallisia temppuja kohtaan. Tärkeää on kuitenkin muistaa aina, että parempaa on edessä. Vielä jonakin päivänä avohaava on enää vain muisto arven muodossa. Jonakin päivänä voin sanoa itselleni täydellä sydämellä, että hitto vie minä selvisin. Todella selvisin ja selviän kyllä jatkossakin. Niin selviät sinäkin. Ollaan sitkeitä sissejä, vaikka siltä ei aina tuntuisi <3

 

Loppuu vielä kaunis runonpätkä, jonka tuttavani minulle lähetti:

"Nukkumaan käydessä ajattelen: 
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä, 
kävelytän, uitan, pesen, 
kutsun itseni iltateelle, 
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: 
Sinä pieni urhea nainen, 
minä luotan sinuun."
 - Eeva Kilpi

Kaunista vuodenvaihdetta sinulle, palaillaan pian uusien juttujen parissa <3

 

 

Kommentoi