Muutama sana toivosta

Viime päivinä olen katsonut sarjaa kylästä nimeltä Hope Valley. Kylästä, jossa tapahtui kohtalokas kaivosonnettomuus. Suurin osa kylän naisista jäi leskiksi ja lapset menettivät isänsä. Kuitenkin naiset eivät missään kohtaa luovuttaneet. Erityisesti lastensa takia naiset jatkoivat elämäänsä. Tuntien elämän koettelemukset nahoissaan antamatta niiden kuitenkaan liikaa lannistaa. Ennen pitkää kylän asukkaat löysivät uuden onnen. Hymyilivät, välittivät ja rakastivat. Kylä nimettiin uudelleen toivon mukaan.

Erityisesti ilmastonmuutoksen ajattelu saa minut voimaan pahoin enkä oikein tiedä miten päin minun pitäisi asian suhteen olla. Haluan tehdä itse kaiken minkä voin, mutta se ei riitä. Ahdistaa aivan järkyttävästi, koska joitakin ihmisiä ei vain kiinnosta. Ei kiinnosta maapallon tulevaisuus ja tulevien sukupolvien elämä. Välinpitämättömyys turhauttaa ja suututtaa. Ihan järkyttävästi. Ilman suuria muutoksia maapallo ei oikeasti kestä kauaa. Se on totuus, jota kenenkään ei pitäisi enää paeta. 

Olen aina ollut murehtija, maailman taakan kantaja. Jo ala-asteella ahdistuin ilmastonmuutoksesta ja olisin halunnut nollata hiilijalanjälkeni saman tien. Halusin tehdä kaikki vaatteeni itse ja siirtyä mahdollisimman luonnon mukaiseen elämäntapaan. Ahdistuin valtavasti asioista, jotka toiset antoivat mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kamppailin vaikeiden asioiden kanssa yksin enkä osannut jakaa taakkaani. 

Niin on ollut aina ja yhä edelleen. Kannan taakkaa monista suurista ongelmista, kriiseistä ja vääryyksistä. Oloni on usein raskas. En esimerkiksi pysty tällä hetkellä lukemaan ollenkaan uutisia. En pysty lukemaan maailman pahuudesta kerta toisensa jälkeen. Jo pienikin viittaus suuriin ongelmiin syöpyy mieleeni ja saa minut voimaan pahoin. En pysty pyyhkimään kauhukuvia mielestäni. En pysty unohtamaan toisten ihmisten kärsimystä. En pysty iloitsemaan, kun tiedän pahuuden olevan läsnä.

Jonkun mielestä tämä on varmasti heikkoutta, lapsellisuutta tai vastuuttomuutta. Kyllä nyt aikuisen ihmisen pitäisi pystyä lukemaan uutisia! Pitäisi pystyä kohtaamaan totuus ja olemaan perillä maailman tapahtumista. No minä en pysty lukemaan uutisia, mutta se ei ollenkaan vähennä tietoisuuttani. En ehkä tiedä uusimpia politiikan käänteitä tai hirmumyrskyjen nimiä, mutta tunnen luissa ja ytimissäni asti maailman suuret ongelmat, kriisit ja epäkohdat.

Yksinkertaisesti olen niin herkkä, että kärsin todella kokonaisvaltaisesti ajatellessani maailman pahuutta. Otan jatkuvasti uusia palasia maailman taakasta jo valmiiksi painavaan reppuuni. Oman hyvinvointini kannalta minun täytyy keventää taakkaani. En voi kantaa maailman tuskaa yksin. Se ei ole kenenkään yksittäisen ihmisen velvollisuus. Se on meidän kaikkien yhdessä. 

Erityisesti silloin, kun ahdistukseni on äärimmillään, haluan muistaa yhä useammin toivon. Toivo antaa uskoa tulevaan. Luottamusta siihen, että asiat järjestyvät. Hyvä voittaa vielä. Ennemmin tai myöhemmin. Vaikka kuinka synkältä näyttäisi, toivo tuo pienen valon pilkahduksen. Kaikissa tilanteissa se ei ole suuri, mutta sitäkin merkittävämpi. Niin kauan kuin on toivoa, mikä vain on mahdollista.

Haluan myös muistaa, etten ole yksin kipuilujeni kanssa. Olemme kaikki samassa veneessä. Kamppailemme samojen asioiden äärellä. Toiset enemmän ja toiset vähemmän. Olemme sisimmässämme enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Painavalta tuntuva taakka ei ole ikinä vain ja ainoastaan minun. Joku muu kantaa sitä jo kanssani. 

Uskon siihen, että me ollaan täällä pallolla toisiamme varten. Siksi erityisesti silloin, kun on vaikeaa meidän pitäisi yhdistää voimamme. Tukea toisiamme, välittää rakkautta ja antaa toisillemme isoja ryhmähaleja. Unohtaa erimielisyydet edes hetkeksi ja uskoa siihen, että meissä kaikissa on voimaa, sitkeyttä ja rohkeutta. Uskoa siihen, että toivoa on vielä jäljellä. Kaikki on mahdollista, kunhan teemme asioita sydämestämme käsin. Rakkaudella ja myötätunnolla.

Vaaleanpunaiset pilvet ukkosmyrskyn jälkeen. Lempeä sovinto ikävän riidan jälkeen. Pieni hymy ja olalle taputus vuolaiden kyynelien jälkeen. Toivo. Siihen meidän kaikkien pitää tukeutua. Saamme tukeutua. Toivo on meidän voimamme aina silloin, kun elämä järisyttää maata jalkojemme alla <3

Kuvaaja: Tanja Koivisto

Kommentit (2)
  1. Sä oot todella hyvä kirjoittamaan. Harvoissa blogeissa kohtaa hyvä ja pitkä teksti laadukkaiden ja kauniiden kuvien kanssa. Im a fan! <3

    1. Kiitos niin paljon Saranda! Tämä kommentti todella piristi mun päivää <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *