Valo, valitaan valo -miten suhtaudun koronakriisiin?

Korvissani pauhasi veden kohina. Tunsin, kuinka jokin pehmeä ja silkkinen myötäili ihoani. Kun avasin silmäni, huomasin olevani veden alla. Vesi pyörteili kaikkialla ympärilläni, tummana syvän sinisenä virtauksena. Teki mieli haukkoa happea, koska päässäni sirisi ja poksui, mutta pidin sitkeästi suuni kiinni. Kaikkialla oli niin tummaa, että oli mahdotonta tietää, missä oli pinta. Katseeni kiersi kehää, mutta en löytänyt valoa, en pienen pienintäkään merkkiä siitä, mihin minun kannattaisi uida.

Rintaani alkoi viiltää ja paniikki mielessäni kasvoi. Jokainen soluni oli täynnä maitohappoa, kirvelevää nestettä, jonka seurauksena jokainen lihakseni oli jäykkä ja kankea kuin metalliputki, mutta silti jatkoin potkimista. En osannut lopettaa. Potkin, potkin ja potkin.  Käytin kaikki viimeiset voimani, kun jalkani tamppasivat tummaa vettä edestakaisin. Vesi pyörteili poskillani.

Lopulta kipu kävi liian sietämättömäksi. En jaksanut enää potkia. Jalkojeni liike pysähtyi. Kaikki pimeni, mutta kipu katosi.  Kelluin kevyenä, täysin painottomana loputtomien pyörteiden ja mutkien vietävänä. Vaikka ympärilläni oli pelkkää tummaa vettä, en enää tuntenut pakottavaa tarvetta etsiä pintaa, etsiä valoa, koska silmiini tulvi valoa jostakin ihan muualta.Kaikki ne miljoonat potkut, kaikki se vastustelu ja vastavirtaan räpiköinti aivan yhtä turhaa kaikki. Ihan turhaa kaikki. Koska tajusin olevani valoa.

Jo alkuvuodesta minulla oli hyvin voimakas tunne siitä, että tänä vuonna meitä tullaan koettelamaan toden teolla. Tunsin, että jotakin suurta myllerrystä on tulossa, jotakin sellaista, joka laittaa maailman täysin päälaelleen. Muutos tulee olemaan raju ja raskas, koko maailmaa koetteleva, mutta samalla se on juuri se, mitä ihmiskunta tarvitsee. Luonto ravistelee meitä huomaamaan sen, mikä on todella tärkeintä…

Omassa hyvänolon kuplassani ajattelin jopa hieman naiivisti, että antaa tulla vaan. Olin valmis, oikeastaan jopa odotin tulevaa. Mutta päivien vieriessä eteenpäin epävarmuuden tunne alkoi ottaa minusta valtaa. Minun oli yhä vaikeampi pysyä luottavaisena, oman elämäni ja maailman yleisen tilan kannalta. Löysin itseni kerta toisensa jälkeen ahdistuneena, pahimmillaan paniikkikohtauksen partaalta.

Yritin vakuuttaa itselleni, että ei tässä mitään, kaikki on hyvin ja asiat järjestyvät. Käytin kaiken energiani vastustamiseen, vastavirtaan räpiköimiseen. Potkin, potkin ja potkin, vaikken mihinkään liikkunut. Kielsin omat tunteeni -ahdistuksen, pelon, epävarmuuden. Mitä enemmän niitä vastustin, sitä enemmän ne tietenkin ottivat valtaa, kunnes romahdin.

Itkin ja tärisin holtittomasti. Tuntui siltä, kuin elefantti olisi tipahtanut päälleni. En enää jaksa, hoin itselleni. Tartuin kynään ja aloin kirjoittaa. Aloin kirjoittaa, mikä mättää. Aluksi sanat töksähtelivät paperille, mutta parin sivun jälkeen kynäni alkoi liikkua nopeammin. Yhtäkkiä  kiroilin ja huusin paperille. Itkin kirjoittaessani sanoja,  v*ttu mitä p*skaa taas elämä… en vaan jaksa tätä enää.

Ja siinä se oli. Tajusin, ettei minun kuulukaan jaksaa. Minun ei kuulukaan jaksaa vastustaa. En voi enää potkia vastavirtaan. Minun on päästettävä irti. Vaikka kuinka pahalta tuntuu, vaikka kuinka paljon pelottaa, ahdistaa ja vituttaa, ottaa pannuun ja itkettää niin minun on päästettävä irti. Antauduttava virran vietäväksi. Koska se on ainoa mitä todella voin tehdä, oloni parantamikseksi. Mitään muuta en voi nyt tehdä.

En voi hallita koronaviruksen leviämistä. En voi hallita sitä sairastunko minä, sairastuuko läheiseni. En voi hallita sitä kuolenko minä siihen, kuolevatko läheiseni. En voi hallita tässä elämässä yhtään mitään, suuret asiat ovat minun käsieni ulottumattomissa. En ole jumala, en ole se joka päättää, mitä tapahtuu ja miksi. Hallinnan puute, täysi kädettömyys saa egoni itkupotkuraivareihin, mutta syvemmän minän, sieluni se vapauttaa.

Ainoa asia, mitä voin tehdä on luottaa. Luottaa siihen, että se tapahtuu, mikä on tarkoitettu. Luottaa siihen, että minusta, meistä kaikista pidetään huolta. Elämä virtaa yhä lävitseni, ei ohitseni. Elämä on yhä minussa, sydämeni sykkeessä, vereni pauhussa, ei missään muualla. Juuri nyt ja tässä kaikki on hyvin, olen elossa, hengitän ja muulla ei ole väliä kuin tällä hetkellä. Olen virran vietävänä, mutta samalla sen kannateltavana.

On ihan okei olla peloissaan ja kauhuissaan, se on täysin okei, koska ihmisiähän tässä vain ollaan. Muitta nyt jos koskaan pelolle ei saa antaa sitä valtaa, mitä se janoaa. On oltava vahvoja, koska pelkoa enemmän tarvitaan valoa. Tiedän, että pelon uhmaaminen on vaikeaa, ihan hemmetin vaikeaa, mutta yhdessä me pystymme siihen. Yhdessä olemme paljon enemmän kuin pieniä räpiköiviä ihmisrääpäleitä.

Se mihin keskität energiasi, kasvaa. Joten nyt on syytä kiinnittää huomiota siihen, mitä haluaa ruokkia. Paniikkia, kaaosta vai yhteen hiileen puhaltamista, läheisten tukemista. Kumman pussiin haluat pelata -pelon vai rakkauden?Vaikka pelon vastustaminen on itselleni ainakin ajoittain hyvin vaikeaa (minkä suhteen armollisuutta kehiin, ihmisiä yhä ollaan), valitsen rakkauden, valon joukkueen. Ja sinäkin voit valita oman joukkueesi.

Tämä on se hetki, jota olen sieluni tasolla koko ajan odottanut. Se hetki, kun meillä on mahdollisuus ihmiskuntana, koko maailman tasolla löytää yhteys. Yhteys siihen voimaan, joka meissä on aina ollut ja tulee olemaan. Siihen voimaan, joka on hukkunut jo aivan liian pitkää maailman metelin alle. Siihen voimaan, jonka päältä kiireiset askeleet on tallonut, jota egon himojen sokaisemat silmät ei ole huomannut, jota sisimmästä vieraantunut keho ei ole tuntenut.

Se voima on rakkaus. Se valo, voima ja viisaus, joka asuu jo meissä kaikissa. On aina asunut ja tulee aina asumaan. Rakkaus on jo meissä kaikissa, meidän jokaisen sydämessä ja sen avulla selviämme mistä vaan. Kun maailma heittää härän pyllyä ja elämä vetää maton jalkojen alta, on yksi joka pysyy, yksi johon voi aina luottaa ja se on rakkaus.

Rakas, me selvitään tästä kyllä. Selvitään tästä kyllä, kun seistään yhdessä samalla puolella. Valon puolella. Käsi kädessä, yhdessä toisistamme huolta pitäen. Nähdään se hyvä, mikä nyt jo on luonamme. On aina ollut ja tulee olemaan. Rakkaus, mitä mikään myrsky ei voi koskaan lannistaa. Ja ehkä kaiken tämän jälkeen saamme herätä parempaan maailmaan.

Pysähdy, hengitä, mene luontoon, pidä yhteyttä läheisiin, rakasta, hymyile, kuuntele sydäntäsi.. Tee kaikkesi, jotta lisäät omaa valoasi. Sillä nyt valoasi tarvitaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Sinä ja kaikki ympärilläsi. Tuiki ja loista, ole lyhty pimeässä.

Näitä sanoja kirjoittaessani aurinko pilkahti pilvien välistä, lankesi ylleni, siivitti tärkeät lauseeni. Valo on kanssamme, tänäänkin. Valo, valitaan valo.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *