Yksinäisyys ja sen monet muodot

Sara Susanna's

Yksinäisyys on puhelimen äänettömyyttä. Ei viestejä, puheluita tai ilmoituksia. Yksinäisyys on useita perjantai-iltoja ilman ohjelmaa. Muiden hauskanpidon ja juhlimisen vierestä seuraamista. Yksinäisyys on kyyneliä bussin penkillä. Kuunnellessa ystävysten naurua ja iloista rupattelua. Yksinäisyys on kaipuuta kuulua ryhmään. Isoon tai pieneen sellaiseen. Yksinäisyys on sielunsiskon puuttumista. Syvän, aidon ja läheisen ihmissuhteen toivomista. Yksinäisyys on läheisyyden kaipaamista. Toisen ihmisen turvallisen lämmön ja halauksen ikävöimistä. Yksinäisyys on tuskallista ja silti niin harmillisen yleistä

Tulin todella surulliseksi lukiessani viime viikolla Iltalehden artikkelia Elisasta. Yksinäisestä nuoresta naisesta, jolla ei ole yhtään ystävää. Ei ketään, jonka kanssa jutella tai mennä leffaan. Ei ketään, kuka kysyisi kuulumisia tai pyytäisi kahville. Ei ketään kenen kanssa nauraa tai kenen olkapäällä itkeä kyyneleensä. Aihe herätti todella paljon keskustelua sosiaalisessa mediassa ja viimeistään tämä blogiteksti sai myös omat ajatukseni pörräämään ja tunteet pintaan. Siksi haluan kirjoittaa tällä kertaa painavasta, mutta todella tärkeästä aiheesta nimittäin yksinäisyydestä. 

Erityisesti Suomessa yksinäisyys, etenkin nuorten keskuudessa, on suuri ongelma. Sulkeutunut ja sisäänpäin kääntynyt kulttuuri vaikeuttaa uusiin ihmisiin tutustumista. Tutustuminen on erityisen vaikeaa ilman opiskelua tai työyhteisöä. Kun yrittää ottaa kontaktia toiseen ihmiseen kahvilassa, kotipihalla tai kuntosalilla, saa osakseen usein vain kieroja katseita. Epäluulo ja paheksunta oikein huokuu, jos yrittää olla vähän sosiaalisempi kuin perussuomalainen. Pienikin yhteyden luomisen yritys tyrmätään yleensä jo heti kättelyssä. Kavahdetaan kauemmaksi tai lopetetaan keskustelu heti alkuunsa. Ei sulkeutunut kulttuuri anna tilaa yksinäisyyden ymmärtämiselle ja sitä vastaan taistelemiselle.

Itse olen pohtinut yksinäisyyttä elämässäni paljon ja olen siitä kärsinytkin vähän vaihtelevasti eri elämäntilanteissa. En ole ikinä ollut aivan yksin ilman ketään, mutta silti olen kokenut yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä voi kokea monella eri tavalla monissa eri tilanteissa. Itse koen, etten ole ikinä ollut "suosittu" ja  minun on aina pitänyt nähdä paljon vaivaa tutustuakseni uusiin ihmisiin ja ylläpitääkseni vanhoja ystävyyssuhteita. Yleensä minä olen ollut se, joka on tehnyt aloitteen. Yleensä minä olen ollut se, joka on ehdotellut tapaamisia ja kysellyt kuulumisia. Minä olen ollut se, joka on nähnyt vaivaa suhteen ylläpitämiseen. Kuitenkin todella harvoin olen kokenut aitoa vastavuoroisuutta.

"Olen usein ollut porukan kolmas pyörä tai se pyörä, joka on helppo tiputtaa pois matkasta"

Koen, että olen usein ollut porukan kolmas pyörä tai se pyörä, joka on helppo tiputtaa pois matkasta. Muistan jokaisen riipaisevan kerran, kun olen joutunut porukan ulkopuolelle. Kun olen tajunnut, ettei minua kutsuttu mukaan. Kun olen vierestä seurannut muiden hauskanpitoa ilman, että kukaan huomio minua. Kun olen ymmärtänyt sen, etten minä ole ikinä ykkönen. Olen aina joku varavaihtoehto, jota ennen on monta muuta kiinnostavaa ihmistä tarjolla. Sen ymmärtäminen sattuu. 

Olen usein myös miettinyt onko minussa jotakin vikaa, kun ympärilläni ei ole laajaa ja tiivistä ihmisryhmää? Olen usein miettinyt, olenko liikaa vai liian vähän? Olenko vaikeasti lähestyttävä vai avoimuudessani muita karkottava? Olen miettinyt, miksi niin usein monet valitsevat sijastani jonkun muun? Miksi minä olen niin usein jäänyt unohduksiin? 

Helsinkiin muuton jälkeen olen kokenut yksinäisyyttä, tällä kertaa kaipuuta kuulua johonkin ryhmään. Ilman opiskelua tai suurta työyhteisöä ihmisiin tutustuminen on todella todella vaikeaa. Ei ystäviä nyt vain tule kadulla vastaan ja yksinäisyydelle on vaikea tehdä mitään itse. Vaikka olisi kuinka avoin, puhelias ja rohkeasti kontaktia ottava, ei uusia ihmisiä noin vain tipahtele vierelle. On vielä eri asia tipahtaako vierelle syvän yhteyden ihmissuhteita vai hyvän päivän tuttuja. Ensimmäisen todennäköisyys on harmillisesti paljon pienempi kuin jälkimmäisen.

Olen kasvattanut monta harmaata hiusta omaa tilannettani miettiessäni. Olen nähnyt todella paljon vaivaa luodakseni uusia kontakteja. Olen laitellut rohkeasti viestiä uusille ihmisille, ehdotellut tapaamisia ja yrittänyt olla todella mukava ja ystävällinen. Olen yrittänyt paljon, mutta vastakaikua ei aina vain saa. Niin se vain menee. Vaikka kuinka yrittäisi, muut eivät välttämättä tarvitse uutta ihmistä lähelleen ja pieni yhteyden alku kuolee sen yksipuolisuuteen. Mitään suhdetta, kun ei voi ylläpitää yksin ja toisen puolesta. 

Blogini on ollut siunaukseni, koska blogin myötä olen saanut elämääni uusia ystäviä. Voin vain kuvitella, kuinka pulassa olisin ilman blogin tuomia mahdollisuuksia ottaa yhteyttä ihmisiin. Kun on yhteinen harrastus, on helppo tavata aluksi sen merkeissä ja siitä sitten syventää yhteyttä. Usein myös saman intohimon jakavat ihmiset ovat keskenään myös hyvin samantyylisiä. Siksi olenkin huomannut, kuinka helposti minulla on synkannut monen bloggaajan kanssa! Jutut ovat lähteneet monen kanssa lentoon jo ensitapaamisella ja oleminen on ollut tosi luonnollista, ihan kuin olisi tuntenut jo vuosia. Myös lukijoiden kanssa syntynyt vuorovaikutus tuo välillä ihanan tunteen siitä, että en ole yksin ja minua todella kuunnellaan. Blogini on oma pieni yhteisö, jossa jokainen vuorovaikutus on minulle tärkeä ja ainutlaatuinen. 

Ärsyttää, kuinka niin moni ei ymmärrä yksinäisyyttä. Ajatellaan, että yksinäisyys on ihmisen itsensä aikaan saamaa. Mitäs ei ole ollut tarpeeksi sosiaalinen ja nähnyt vaivaa ihmisiin tutustumisessa. Eihän kukaan kotiisi tule tarjoamaan ystävyyttään. Tai jopa kamalimmassa tapauksessa ajatellaan, ettei ihminen vain ansaitse ystäviä. Ettei hän ole tarpeeksi mukava, ystävällinen tai muuten vaan sopiva ystäväksi. Ihan kuin ystävien saaminen olisi jokin henkilökohtainen saavutus tai taidonnäyte, mitä se tietenkään ei ole.

Tosia asia on, että jotkut ihmiset ovat vain onnekkaampia kuin toiset. Toisilla käy yksinkertaisesti hyvä tuuri, kun löytävät ympärilleen välittäviä ihmisiä. Tosia asia on myös se, että toiset ihmiset ovat luonnostaan suositumpia ja vetävät kuin magneetin lailla ihmisiä puoleensa. Toisille ei kuitenkaan ole suotu synnyinlahjana yhtä suurta magneettia tai onnenkantamoista. 

Mutta se ei todellakaan tarkoita, että ihminen olisi jotenkin vähemmän arvokkaampi, ei todellakaan. Jokainen ihminen ansaitsee ympärilleen välittäviä ihmisiä. Ihmisyyden yksi suurimmista perustarpeista on luoda yhteys muihin ihmisiin. Muut ihmiset tuovat turvaa, iloa ja voimaa jaksaa eteenpäin. Jokainen ihminen tarvitsee yhteyttä muihin voidakseen hyvin. Yhteys muihin on suuri voima, joka auttaa jaksamaan silloinkin, kun muut ihmisyyden perustarpeet järkkyvät.

"Kun saa jo tarpeeksi rakkautta ja välittämistä osakseen, niin eihän sitä enää tarvitse muille jakaa. Sehän olisikin ihannetilanne. Ihannetilanne, johon kuitenkin itse toivon etten koskaan päädy."

Yksinäisyys on aiheena todella arka. Yksinäisyys ei ole aihe, joka täräytetään heti kättelyssä esille. Yksinäisyys koetaan häpeälliseksi ja vaivaannuttavaksi. On häpeä kertoa olevansa yksinäinen, koska yksinäisyys koetaan helposti epäonnistumiseksi. Epäonnistumiseksi ihmisenä, ystävänä tai kumppanina. Mitä kipeämpi asia on itselle sitä vaikeampi siitä on myös kertoa muille. Tuodessaan esille vaikean aiheen asettaa itsensä ennen kaikkea todella haavoittuvaiseen asemaan. Silloin yksikin harkitsematon kommentti tai vähättelevä olankohautus voi olla liikaa. Liian satuttavaa ja siksi mieluummin vaikenee yksinäisyydestään. 

Harmillisen usein yksinäisyys ymmärretään väärin. Yksinäisyyttä on vaikea ymmärtää, niin kuin monia muitakin vaikeuksia, jos ei ole itse kokenut samaa. Yleensä aiheen arkuus voi saada keskustelun toisella osapuolella jauhot suuhun. Silloin ihmiset helposti vähettelevät ongelmaa tai poistuvat keskustelusta kokonaan, koska aihe on niin kiusallinen. Usein myös keskustelun toisella osapuolella on asiat kunnossa. On ystäviä ympärillä ja koko ajan laulavat Whatsapp-keskustelut. Eihän silloin jaksa nähdä vaivaa pysähtyäkseen toisen ihmisen kipeän ongelman äärelle. Ei jaksa antaa omastaan, koska itsellä on jo tarpeeksi.

Ymmärrän kyllä sen. Kun on jo tarpeeksi ihmisiä ympärillä, ei tarvitse nähdä enää vaivaa uusiin ihmisiin tutustuakseen. Kun on jo tarpeeksi potentiaalisia kahvikavereita ja juhliin kutsuttavia, niin eihän sitä tarvitse energiaansa kuluttaa yhtään ylimääräiseen. Kun saa jo tarpeeksi rakkautta ja välittämistä osakseen, niin eihän sitä enää tarvitse muille jakaa. Sehän olisikin ihannetilanne. Ihannetilanne, johon kuitenkin itse toivon etten koskaan päädy. Koska on aina joku, joka tarvitsee ystävää, kuuntelevaa korvaa tai kahvikaveria. Haluan olla aina valmis kohtaamaan toisen, jos hän sitä tarvitsee. 

"Yksinäisyys on sitä, että kaipaisi enemmän yhteyttä toisiin. Yksinäisyys on sellaisen yhteyden kaipaamista, jota ei ole vielä syntynyt"

Yksinäisyys ei suoraan tarkoita, että olisi aivan yksin ja täysin eristyksissä muista ihmisistä. Yksinäisyys ei suoraan tarkoita introverttiyttä ja sosiaalista kyvyttömyyttä. Yksinäisyys ei tarkoita sitä, että ihminen olisi oman elämänsä erakko edes yrittämättä luoda yhteyttä muihin. Myös hyvin sosiaalinen ihminen voi olla yksinäinen. Myös ison kaveriporukan omaava voi olla yksinäinen. Myös parisuhteessa oleva voi olla yksinäinen.

Yksinäisyys on sitä, että yksinkertaisesti kokee ettei inhimillisyyden perustarve yhteydestä muihin täyty kokonaisuudessaan. Yksinäisyys on sitä, että kaipaisi enemmän yhteyttä toisiin. Kaipaisi muilta ihmisiltä jotakin enemmän. Ehkä syvempää yhteyttä tai sitten kevyempää hauskanpitoa. Ehkä edes yhtä ”mitä kuuluu?” viestiä, halausta tai kutsua pikkujouluihin. Tai ehkä haluaisi tulla paremmin kuulluksi ja ymmärretyksi. Haluaisi tulla nähdyksi ja hyväksytyksi muiden ihmisten edessä sellaisena kuin on. Haluaisi saada osakseen enemmän myötätuntoa, välittämistä ja arvostusta. Yksinäisyys on siis pienen tai suuren yhteyden kaipaamista. Sellaisen yhteyden kaipaamista, jota ei ole vielä syystä tai toisesta syntynyt. 

Yksinäisyys on minulle nimenomaan sitä, että kaipaisin jotakin vähän enemmän. Kyse ei ole kohdallani niinkään suurista muutoksista vaan pienistä askelista kohti tiiviimpää tukiverkkoa. Kaipaisin hieman laajempaa ja tiiviimpää ystäväpiiriä. Ryhmää, johon kuulua. Ystäväpiiriä, josta löytyisi erilaisia ihmisiä. Erilaisia ihmisiä, jotka kuitenkin tulisivat toimeen myös keskenään ja jotka voisin kutsua porukalla luokseni kakkukahveille. Ennen kaikkea kaipaisin pysyvyyttä. Kaipaisin ympärilleni enemmän ihmisiä, jotka seisoisivat vierelläni tuli vastaan mitä tuli. Ihmisiä, joiden pysyvyyteen voisin luottaa oli myrsky miten kova tahansa. Kaipaisin hieman enemmän aitoa välittämistä, syvimpien aatteiden jakamista ja vilpitöntä kannustamista. Molemminpuolista sellaista.

Tosia asia on myös se, että "vähempi" riittää minulle. Viihdyn paljon yksin ja en usko, että ikinä jaksaisin jatkuvaa sosiaalisuutta ja härdelliä ympärilläni. Valitsen mieluummin muutaman läheisen ystävän kuin pari kymmentä tuttavaa. Tarvitsen paljon omaa tilaa, mutta ei se estä minua kaipaamasta myös yhteyttä. Jotakin sellaista yhteyttä, jota ei ole vielä syntynyt. Tiedän myös sen, että kaipaamieni syvempien ihmissuhteiden syntyminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Vie aikaa ansaita toisen luottamus ja toisinpäin. Harvoin sitä ensimmäisellä tapaamisella voi jakaa toisen kanssa sielunsa syvimmät haavat ja haaveet. Vaadin ihmissuhteiltani paljon ja se on varmasti yksi osasyy ajoittaiseen yksinäisyyteeni. Koen saavani silti paljon enemmän irti aidoista, syvistä ja pitkäikäisistä ihmissuhteista kuin kevyestä pintaliidosta. Siksi olen valmis odottamaan, olemaan kärsivällinen ja näkemään vaivaa ihmissuhteiden eteen, ja hyväksyn ajoittaisen yksinäisyyteni osana prosessia. 

Itse kuitenkin uskon myös siihen, että elämääni on vielä tulossa monia uusia ihania ihmisiä. Nuo ihmiset eivät vain ole löytäneet luokseni. Haluan uskoa siihen, että he kuitenkin ovat jo matkalla. Ovat jo ottaneet askeleita lähemmäs minua. Ehkä ovat jo lähelläni, mutta yhteys ei ole vielä päässyt syventymään vielä huippuunsa. Haluan uskoa myös siihen, että löytäessään luokseni he jäävät. Ymmärtävät minun arvoni ja pitävät minusta kiinni. Annan itsestäni paljon, kun minut päästää lähelle. Kuuntelen, välitän ja vaalin yhteyttä. Arvostan yhteyttä toiseen todella paljon ja haluan todella pitää siitä kiinni tuli vastaan mitä tuli <3

 

Haluan vielä korostaa ettei tämän postauksen tarkoitus ole vähätellä aivan yksin olevien taakkaa. Ei todellakaan. Voin vain kuvitella kuinka kamalaa on olla ilman yhtään ketään. Jo ajatus yksin yksin olemisesta saa minut voimaan pahoin. Sellaista yksinäisyyttä en ole ikinä kokenut ja voin vain toivoa etten tule ikinä kokemaankaan. Halusin tässä postauksessa kertoa omia mietteitä yksinäisyydestä ja siitä kuinka yksinäisyyttä voi kokea monella eri tavalla. Yksinäisyys voi olla ohimenevää tai pitkäaikaista. Yksinäisyys voi liittyä uuteen elämäntilanteeseen tai ihmisen sisäisiin ominaisuuksiin kuten ujouteen. Yksinäisyys voi olla myös sosiaalista tai emotionaalista. Kaipuuta kuulua ryhmään tai läheisen luotettavan ihmissuhteen tarvetta. Kaikki yksinäisyyden muodot ovat ikäviä eikä mitään niistä tulisi lakaista maton alle.

Tämän postauksen tarkoitus ei myöskään ole vähätellä elämässäni jo olevien ihmisten arvoa. Ei todellakaan. Jokainen elämässäni oleva ihminen on minulle tärkeä ja merkityksellinen. Niin välittävä perhe, sukulaiset kuin rakkaat ystävät. En todellakaan tiedä, mitä tekisin ilman heitä. Olen todella kiitollinen saamastani tuesta ja ymmärryksestä erityisesti viime aikoina. Elämän tyrskyissä sitä huomaa nopeasti, ketkä ihmiset jaksavat seistä horjumatta vierellä. Kiitos, että olette siellä. Kokemukseni ajoittaisesta yksinäisyydestäni ei liity mitenkään siihen, mitä te olette tai ette ole. Se on minun oma kokemukseni, joka liittyy uuteen elämäntilanteeseen ja vaikeuteen tutustua uusiin ihmisiin ilman selkeää paikkaa siihen. Oma kokemukseni vaikeudesta kuulua ryhmään ja luottamuksen puutteesta läheisten ihmisten pysyvyyteen vierelläni.

"Yksinäisyys on ikävä tilanne, johon ihminen ajautuu olosuhteiden pakosta. Ei ihminen yksinäisyyttä itselleen valitse"

Tämän postauksen tarkoitus on lisätä ymmärrystä yksinäisyyttä kohtaan. Haluaisin, että yksinäisyydestä voitaisiin puhua enemmän. Ei kukaan ihminen tarkoituksella halua olla yksinäinen. Ei kukaan ihminen loihdi itselleen yksinäisyyttä. Ei kukaan ihminen halua katsella muiden ihmisten hauskan pitoa vierestä. Ei kukaan ihminen halua viettää jokaikistä perjantai-iltaansa yksin kotona. Ei kukaan ihminen halua elää vailla yhteyttä muihin. Yksinäisyys on ikävä tilanne, johon ihminen ajautuu olosuhteiden pakosta. Ei ihminen sitä itselleen valitse.

Haluaisin myös, ettei yksinäisyyden myöntäminen olisi häpeä. Ei sen tarvitse tai saa olla. Tiedän yksinäisyyden myöntämisen olevan vaikeaa, koska ei halua saada osakseni juuri niitä kieroon katsovia katseita ja ymmärtämättömiä silmien pyörittelyjä. Ei halua muiden ymmärtämättömyyden satuttavan entisestään. Kuitenkin samalla yksinäisyyden kieltäminen, piilottelu ja vähättely estävät saamasta apua ja aitoa ymmärrystä yksinäisyyden kanssa. Olisi tärkeää myöntää edes jollekin oma yksinäisyytensä, jotta voisi saada osakseen rohkaisua ja tukea vaikean asian äärellä. Se joku voi olla vaikka psykologi, muu luotettava henkilö tai tämän postauksen kommenttiboxi.

Viimeisenä haluan sanoa: Muista ettei yksinäisyytesi määrittele sinua ihmisenä. Älä anna yksinäisyyden luokitella sinua pieneen ja ahtaaseen lokeroon. Kun uskaltaa päästää irti itsensä määrittelystä ikävän asian kautta, voi huomata tilalle tulevan jotakin muuta. Todennäköisesti jotakin parempaa. En sano, että yksinäisyydestä eroon pääseminen olisi helppoa. Ei se ole, eikä se ole sinun tai minun käsissäni. Kuitenkin sen tiedän, että harva asia elämässä on pysyvää. Muutos on todennäköisempää. Siksi tuskin yksinäisyytesikään on ikuista, vaikka se siltä välillä tuntuisi.

Olet paljon enemmän kuin yksinäisyytesi sinulle väittää. Sinussa ei ole mitään vikaa, vaikka kärsisit yksinäisyydestä. Ansaitset ympärillesi välittäviä ihmisiä ihan niin kuin jokainen ihminen ansaitsee. Olet todella hyvä ystävä, kumppani tai kahvikaveri, mutta muut eivät sitä vain ole vielä huomanneet. Se päivä kyllä vielä koittaa, kun muut ihmiset ymmärtävät, mitä kaikkea ihanaa läsnäolosi heidän elämäänsä tuo. Tulet vielä olemaan jonkun ihmisen auringonpaiste, päivän pelastus ja voimavara läpi elämän. Tulet vielä olemaan jonkun ihmisen ykkönen. Usko siihen, koska minäkin uskon.

Minulle saa myös aina tulla tulla juttelemaan. Voit laittaa kommenttia, sähköpostia (sarasusannass@gmail.com) tai viestiä Instagramissa. Kuuntelen ja pyrin ymmärtämään aina parhaani mukaan! Haluaisin lisäksi perustaa Whatsapp- tai Facebook-ryhmän pääkaupunkiseudun yksinäisille tai muuten vaan uutta seuraa kaipaaville, jotta olisi joku kanava yhteydenpitoa ja mahdollisesti tapaamisen sopimista varten! Olisi super ihanaa päästä tutustumaan uusiin ihmisiin. Kommentoikaa, jos kiinnostusta löytyisi! <3

Kommentit

yoman (Ei varmistettu)

Minä olen yksinäinen. Tosin hyvin eri tavalla. Mulla on ja on ollut aina paljon kavereita, joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin, mutta olen hyvin erilaisessa elämäntilanteessa ystäviini verrattuna. Osa heistä on ulkomailla, osa raskaana, osa saanut jo lapsen ja osa löytänyt sen oikean. Edelleen kaikkien kaveri ja lapset on ihania ja uuden kumppanit symppiksiä.
Itse asun omasta tahdosta ja myös pakotettuna vanhemmillani - vanhemman sairauden takia. Käyn töissä ja olen jo hyvin 20 ikävuoden loppupuolella. Oon jumahtanut tilaan, jossa teen töitä ja autan vanhempia sekä puhun puhelimessa. Omaa elämää ei oikeastaan ole ollenkaan. En ole toteuttanut omia haaveitani tai edes saanut voimia tavoitella niitä. Olen yksinäinen omassa pienessä kuplassani, vaikka ympärilläni on kokoajan ihmisiä.

Vierailija (Ei varmistettu)

En tiiä huomaatko näitä vielä mutta ihan älyttömän hyvä teksti ja samastuin todella paljon. Ihanaa että joku vihdoin antaa kasvot tälle. Nykyään kun puhutaan paljon asioista mistä ei ennen puhuttu, niin on hassua kuinka yksinäisyys on yhä todella syvällä oleva tabu.

Olen itse tottunut valehtelemaan jatkuvasti kun tapaan uusia ihmisiä. Häpeän yksinäisyyttäni yli kaiken, enkä halua sanoa etten tapaa kavereita vapaa-ajalla juuri koskaan. Jos joskus olen maininnut etten tapaa juuri ketään tai että tällä hetkellä on käynyt niin, että mulla on vain mun perhe, on ihmiset kaikonneet mun ympäriltä aika nopeaa. Yksinäisyys yhdistyy luuseriuteen ja taakkaan, vaikka siis yksinäisenä ollessani tajusin kuinka paljon mahtavia tyyppejä on syrjässä ihan vain siksi, että heillä on jotenkin huono tuuri tai että he eivät sulaudu massaan. Ihan kuka vaab voi olla yksinäinen, siihen riittää yksi trauma tai yksi kontaktin lopetus tai yksi ryhmästä putoaminen. Olin ennen ihmismagneetti, mutta sitten tulivat koulukiusaamiset ja sen seurauksena mt-ongelmat, niin nykyään jännitän ihan älyttömästi sosiaalisia tilanteita, eikä se ole helppoa silloin luoda ihmissuhteita. Pelkään myös että koulukiusaamiseni seuraa juoruina myöhempään elämään, enkä tule koskaan saamaan ketään. Nykyään helposti jopa itse suhtaudun ihmissuhteisiin väliaikaisina, koska todellisista ystävistä on jo niin kauan aikaa. Onneksi olen oppinut nauttimaan paljon yksin olemisesta, mutta kyllä sitä jotain kontaktia elämäänsä silti kaipaa.

Toisaalta mun mielestä parhaat ihmiset ovat juuri niitä, jotka ymmärtävät tällaisia ongelmia. En pyydä ketään terapeutikseni, mutta musta on aika tylsää jos joutuu esittämään kaverilleen jotain mitä ei ole — eihän silloin ystävyys voi koskaan syventyä. Kerroin kerran yhdelle kaverilleni ja hän ei siis vain yksinkertaisesti ymmärtänyt sitä, koska hän ei ollut kokenut sirä tunnetta koskaan elämässään ja se oli ihan käsittämätöntä. Haluan sellaisem kaverin, jonka kanssa voin tekstailla tapahtui mitä tahansa. Jos töpeksin, ihmissuhde ei pääty siihen vaan hän sanoo että tein väärin eikö vain katoa. Olen kyllästynyt siihen että ihmiset vain katoaa.

Mutta kuitenkin olen yrittänyt harmittelun sijaan keskittyä kehittämään itseäni. Vatvomisesta ei seuraa yleensä muuta kuin sitä että jännittää tilanteita ja yrittää selitellä itseään. En ole tilivelvollinen. Jos joku leimaa mut vain pintapuolisen käsityksen menneisyydestäni, eikä katso ja kuuntele sitä mitä näkee, ei hän ole vakuuttelujeni ja aikani arvoinen. Mitä vanhemmaksi tulen niin sitä varmempi olen etten halua mitään pintaliitäjää, joka ei tiedä mitä tuska tarkoittaa.

Kommentoi