Ladataan...
Sara Susanna's

Vaikean vuoden aikana olen opetellut löytämään keinoja rauhoittaamaan mieltäni ja palauttaamaan tietoisuuteni juuri tähän hetkeen. Yksi elämäni mullistanut keino tuoda kiitollisuutta ja rauhaa päiviini on ollut joogan ja meditoimisen aloittaminen. Olen saanut joogasta jo niin paljon iloa, rauhaa ja voimaa, että tuskin maltan odottaa, mitä säännöllinen ja pitkäjänteinen harjoittelu saa mielessäni aikaan!

Parasta joogassa on sen mukana tuleva levollinen olo. Kun oikeasti jaksaa keskittää ajatuksensa hetkeksi vain ja ainoastaan joogamatolle, keskittymiskyky ja rauhallinen olo seuraavat pitkälle päivään. Vaikka aluksi rauhoittuminen on vaikeaa ja ajatukset tuppaavat karkailla, harjoittelun myötä oppii palauttamaan ajatuksensa koko ajan paremmin vain joogamaton alueelle. Eli, kun huomaa ajatustensa vaeltavan muualla, tietoisesti kiinnittää taas huomiota enemmän hengitykseen. Hengityksen kuunteleminen maadoittaa nopeasti kehon ja mielen tähän hetkeen. Hengitykseen keskittymistä voi hyödyntää myös joogamaton ulkopuolella aina, kun tarvitsee mielen rauhoittamista.

Aluksi koin joogan aloittamisen todella vaikeaksi. Ensinnäkin rauhoittuminen oli paljon vaativampaa kuin olin kuvitellut. Oli yllättävän hankalaa istua vain paikoillaan ja olla ajattelematta mitään. Eihän se onnistunut aluksi millään. Ajatukset poukkoilivat milloin tiskivuoreen, huomiseen aikatauluun tai lattialla lojuviin pölypalleroihin. Rauhoittuminen ei tapahtunut itsestään vaan vaati ihan oikeasti paljon keskittymistä. Paljon selkeää ajatustyötä siitä, miksi tässä istun ja mihin tällä haluan pyrkiä. Itsensä ja kehonsa hyväksymistä juuri siinä hetkessä. Läsnäoloa itsensä kanssa. 

Toinen syy, miksi koin joogan aloittamisen niin vaikeaksi oli, etten kokenut olevani tarpeeksi hyvä ja taitava. Tuntui siltä, että jooga on jotakin ihmeellistä enkä minä voi oppia sellaista. Jooga oli jotakin sellaista, mitä en koskaan aikasemmin ollut kokeillut. Moninaisen urheilutaustan omaavana olin silti aivan pihalla. Hukassa siitä, mitä minun kuuluisi tehdä. Pelkäsin etten osaisi ja olisinkin huono. Pelkäsin etten olisi tarpeeksi notkea tai ketterä. Pelkäsin etten olisi riittävän hyvä joogan harrastajaksi. 

Kuitenkin viime toukokuussa vain päätin, että nyt menen ja ostan kortin joogasalille. Menen kokeilemaan ihan ihka oikealle joogatunnille ja katson miltä se tuntuu. Ja tuntuihan se ihan erilaiselta kuin yksikään kotona nettivideoiden avulla tehty harjoitus. Joogatunnin jälkeen koin oloni upealla tavalla kuin valaistuneeksi. ”Ahaa, tätä se siis on”. Olin aivan joogan luoman hyvän olon lumoissa ja lupasin itselleni, että nyt en enää unohda joogaa. Teen joogasta osan arkeani ja osan kokonaisvaltaista hyvinvointiani.

Suosittelen siis ehdottomasti aloittamaan joogaan tutustumisen joogatunnilla oikean joogaopettajan vetämänä. Jotenkin joogatunnilla on vain niin paljon helpompi olla läsnä ja omistautua harjoitukselle. Kotona on helposti liikaa virikkeitä, jolloin ajatuksia on vaikea pitää joogamatolla. Joogaopettaja osaa myös neuvoa helpommin eri asennoissa ja tarjota erilaisia vaihtoehtoja nettivideoihin verrattuna. Tietenkin joogasalissa on lisäksi aivan omalaatuinen rauhallinen tunnelma. Varsinkin näin syksyllä hämärässä ja kynttilöillä valaistussa joogasalissa on sitä jotakin lumoavaa. Rauhoittavaa ihan vain sellaisenaan. 

Uutta virtaa joogainnostukselleni sain luettuani Rachel Brathenin (Instagramissa @yogagirl) todella inspiroivan Yoga Girl -kirjan joskus kesällä. Kirja todella inspiroi minua rullaamaan joogamaton auki joka päivä. Rachelin ajatuksena on, että matolla ei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä tai kuluttaa paljoa aikaa. Pääasia on, että rullaa maton auki ja keskittyy edes hetkeksi läsnäoloon ja mielen rauhoittamiseen. Välillä siis vain istun matolla ja hengitän. Toisinaan teen muutaman rintarangan avauksen kynttilän valossa. Joskus taas matolla hurahtaa helposti parikin tuntia, kun hengittelen asanoissa useampia minuutteja.

Olen yrittänyt olla luomatta paineita joogaharjoituksilleni. Yritän rullata maton auki päivittäin, mutta en pakota itseäni mihinkään. En pakota kehoani mihinkään mihin se ei halua mennä. Kuuntelen kehoani ja kohtelen sitä lempeästi. En myöskään halua, että mieleni rauhoittaminen aiheuttaisi minulle paineita ja ylimääräistä ahdistusta. Ei, se ei ole ollenkaan joogan pointti. Jos haluan viettää joogamatolla aikaa järjestän sen niin, että voin oikeasti olla rauhassa ilman takaraivossa kummittelevaa ahdistusta siitä, että pitäisi olla jossakin tai tehdä jotakin. Kun joogaan, keskityn vain tähän hetkeen ja unohdan kaiken muun.

Voin vannoa, että olisin jo vuosia sitten voinut paljon paremmin, jos olisin vain osannut rauhoittaa mieleni joogan avulla. Olisin oppinut olemaan lempeämpi itseäni ja kehoani kohtaan. Olisin selvinnyt stressikuormista aivan eri tavalla, jos olisin edes kerran päivässä osannut pysähtyä hetkeksi. Olen siis kantapään kautta oppinut kuinka tärkeää rauhoittumisen taito on, erityisesti keskellä stressaavaa elämäntilannetta. Kun päässä pyörii miljoona ajatusta yhtä aikaa, mielen rauhoittamisen taito on elintärkeää. Eihän kukaan jaksa loputtomasti jatkuvaa stressiä, joka paikkaan sinkoilua ja päässä poukkoilevia ajatuksia. Erityisesti silloin, kun pysähtyminen tuntuu äärimmäisen vaikealta, on se äärimmäisen tärkeää.

Nykyään jooga on siis minulle keino rauhoittua ja kuunnella kehoani. Joogan avulla olen oppinut paitsi lempeämmäksi, myös vahvemmaksi. Syventyminen täysin omaan itseeni maton äärellä auttaa hahmottamaan omat kykyni ja vahvuuteni. Uskon itseeni paljon enemmän joogamatolla vietetyn ajan jälkeen. Uskon siihen, että minulla on merkitystä ja juuri minulle on tärkeä paikka tässä maailmassa. Matolla vietetty aika nostaa usein myös paljon tunteita pintaan. On ihan yleistä, että syvällä olevien jumien hellittäessä joogan aikana vapautuu samalla paljon patoutunutta tunne-energiaa. Kehomme ja lihastemme jännitteet kertovat yleensä myös mielen jännitteistä ja käsittelemättömistä tunteista. Jooga auttaa siis myös käsittelemään tunteita ja hahmottamaan itseään suurempana kokonaisuutena. Siksi joogan jälkeen voikin tuntea olonsa oikeasti kevyemmäksi ja vapautuneemmaksi.

Ennen kaikkea joogamatolla kuunnellessani hengitykseni huminaa alan todella rentoutua. Ylimääräiset ajatukset virtaavat pois mielestäni jokaisella uloshengityksellä. Oloni kevenee jokaisen ilmavirtauksen myötä. Hengitän pois pahaa oloa, epävarmuuksia ja huolia. Jokainen uloshengitys poistaa jotakin tarpeetonta kehostani. Pelkoa, ahdistusta ja surua. Sisäänhengitys tuo taas mukanaan levollisuutta ja vahvuutta. Tietoisuutta siitä, että olen tässä. Tietoisuutta siitä, että elämä virtaa kehooni. Olen elossa. Hengitän vain. Olen vahva ja kaunis ihminen, joka on valmis kohtaamaan eteen tupsahtavat haasteet. Olen tarpeeksi juuri sellaisena kuin olen. 

Hiljalleen hengitys poistaa kulkiessaan kireyttä ja jumeja. Avaa elämän synnyttämiä solmuja kerta kerralla yhä enemmän. Tuoden kehoon tilaa. Pehmeyttä ja lempeyttä. Tilaa jollekin paremmalle. Uudelle ja eloisalle. Elämän nälkäiselle. Savasanassa maatessani mieleni yleensä hiljenee lopullisesti. Olen vain minä ja kehoni. Läsnä maanpinnalla. Hiljaisuudessa ja levollisuudessa. Viimein noustessani istumaan hymy nousee kasvoilleni. Hyvänolon tunnetta on mahdotonta välttää. Kiitollisuus puskee pintaan kaikkea muuta vahvemmin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Namaste.

Oletko sinä uskaltanut kokeilla joogaa? Jos olet, mitä pidit? Jos et, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan!

 

Kuvaaja: Henna Seppälä

Ladataan...
Sara Susanna's

Mitä menestys todella on? Onko menestys verrattavissa paksuun lompakkoon ja uutuuttaan kiiltelevään autoon? Vai onko menestys sittenkin vaikutusvaltaa ja muiden ihmisten arvostusta? Vai olisiko menestys löydettävissä ihan arkipäivistä ja yksinkertaisuudesta? Muualta kuin materiasta ja ulkoisista meriiteistä?

Olen miettinyt menestyksen käsitettä elämässäni paljon. Olen aina ollut todella päämäärätietoinen ja kunnianhimoinen. Olen aina halunnut suoriutua kaikesta mahdollisimman hyvin eli lähes täydellisesti. Koulussa yhdeksiköllä alkava numero ei riittänyt vaan paperissa piti olla pyöreä kymppi. Tavoitteellisuus näkyi myös harrastusten parissa. En halunnut olla keskiverto vaan keskivertoa parempi. 

Kuitenkin ainainen kultamitali tai kymppi silmissä, en ikinä ollut tyytyväinen vähempään. Harvoin edes erinomaiseen. Tekemäni työn arvostus väheni, kun odotin aina itseltäni vielä enemmän. Olisin aina voinut suoriutua paremmin. Matikan kokeessa yhden huolimattomuusvirheen olisin voinut välttää. Suunnistuskisoissa olisin voinut keventää hitusen tahtia ja rauhoittaa mieleni kartan lukuun. Pianotunneilla olisin voinut osata kappaleet ulkomuistista.

Menestys oli minulle pitkään ulkoisia saavutuksia, meriittejä ja materiaa. Menestys määritteli elämääni aivan liian voimakkaasti, kunnes ensimmäinen stoppi iski. Vuosia sitten sairastelu vaati veronsa nopeasti niin lenkkipolulla kuin koulun penkillä, minkä takia tahtia oli pakko hidastaa. Aluksi hidastaminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Miten minä nyt voisin tyytyä vähempään? Minunhan piti menestyä elämässä. Saavuttaa asioita ja saada hyviä tuloksia.

 

Pikku hiljaa opin alentamaan rimaa. Ei minun tarvitse aina olla paras. Voin olla ihan hyvä ja se riittää. Lopetin monien asioiden pakonomaisen suorittamisen. Unohdin päähäni iskostuneen tavoitteen lääketieteellisestä, koska halusin löytää jonkun alan, joka minua oikeasti kiinnostaisi. Ei menestykseni olisi kiinni opiskelupaikan valinnasta. Voisin olla ihan yhtä riittävä ihmisenä, vaikka päättäisinkin valita toisen polun arvostetun lääkärin ammatin sijaan. Ei elämäni merkitys olisi kiinni menestyksestäni uralla tai millään muullakaan elämän osa-alueella.

Erityisesti viimeisen puolen vuoden aikana olen taas joutunut määrittelemään menestyksen uudelleen päässäni. Sairastelun takia en voinut vieläkään panostaa pääsykokeisiin, minkä takia opiskelu jäisi väliin tältä vuodelta. Yksinkertaisesti olen joutunut hyväksymään vallitsevan tilanteen ja sairastelun aiheuttaman väsymykseni. En vain pysty suorittamaan sellaisia asioita, mistä aikaisemmin haaveilin. En ole pystynyt suorittamaan niitä asioita, jotka aikaisemmin merkitsivät menestystä minulle. Määrittelivät elämäni hyväksi tai huonoksi.

Jos vanha menestyksen käsitys määrittelisi elämäni, kulunut puoli vuotta olisi täysin hukkaan heitettyä aikaa. Täysin turhaa ja merkityksetöntä. Olisin aivan hajalla, jos silmissäni kiiluisi aikaisempi menestyksen määritelmäni. Nykyinen paikka, missä olen, ei merkitsisi mitään. Enhän ole saavuttanut vielä mitään sellaista, joka aikaisemmin merkitsi minulle menestystä. 

Jos aikaisemmin menestys merkitsi minulle uraa arvostetussa ammatissa, hyvää palkkaa ja täydellisiä suorituksia elämän joka alueella, on nykyään menestys minulle jotakin aivan muuta. En koe, että menestystä voisi mitata rahassa, numeroissa tai muutenkaan materiassa. Menestys lähtee sisältä ei ulkoisista tekijöistä. Jos määrittelee elämänsä ulkoisen menestyksen mukaan, jää elämä aika köyhäksi. Varsinkin silloin, kun elämä tuo eteen haasteita, jolloin ulkoisen menestyksen saavuttaminen on lähes mahdotonta. Silloin elämästä pahimmillaan putoaa pohja alta ja elämän merkitys katoaa. Onhan se ihan tutkittuakin ettei valta ja mammona takaa onnellista elämää. Miksi sitten kuitenkin niin moni elää elämäänsä perinteisen menestyksen kiilto silmissään?

Ehkä se johtuu yhteiskunnan luomista paineista olla aina jotakin enemmän. Aina voisi saada parempia arvosanoja. Aina voisi tienata enemmän rahaa. Aina voisi omistaa isomman talon. Aina voisi olla arvostetummassa asemassa. Aina voisi olla timmimpi. Aina voisi olla jotakin enemmän. Aina voisi olla jotenkin parempi. Miksei sitä voisi olla tyytyväinen jo tähän hetkeen? Kaikkeen siihen, mitä on jo saavuttanut? Miksei menestys voisi löytyä jo ihan tästä päivästä? Tarvitseeko menestys olla jotakin jossakin kaukana saavuttamattomissa.

 

Nykyään menestys on minulle sitä, että voi olla tyytyväinen eläneensä päivään. Menestys on sitä, että voi illan päätteeksi sanoa eläneensä hyvän päivän. Menestys on sitä, että on mahdollisuus tehdä asioita, joista nauttii. Menestys on sitä, että uskaltaa olla aito oma itsensä. Niin heikkona kuin vahvana. Menestys on sitä, että ympäriltä löytyy välittäviä ja rakastavia ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka saavat sinut tuntemaan olosi arvokkaaksi ja tärkeäksi. Tukevat ja seisovat rinnallasi niin hyvinä kuin huonoina päivinä. Menestys on sitä, että elämää elämäänsä päivä kerrallaan matkasta nauttien.

Ennen kaikkea menestys ei enää määrittele elämääni. En anna sen ikinä enää määritellä elämääni. En halua, että elämäni merkitys katoaisi ulkoisen menestyksen mukana. Elämäni merkitys on paljon suurempi kuin yksi urheiluauto tai titteli voi ikinä kertoa. Ulkoinen menestys voi olla vain kirsikka kakun päällä, jos on tullakseen, mutta sitä en halua tietoisesti tavoitella. Tavoittelen sitä, että elän hetkessä, nautin elämästä ja jaan samalla hyvää ympärilleni. Tavoittelen sitä, mikä lähtee sisältä eikä ulkoa. Se on minulle menestystä. Menetystä inhimillisenä ihmisenä kasvamisen polulla. 

Mitä menestys sinulle merkitsee?

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Sara Susanna's

Tänään haluan jakaa jotakin aitoa. Jotakin sellaista, joka jonkun mielestä voi olla huonoissa asioissa vellomista. Ehkä liian keskeneräistä ja epätäydellistä. Liian totista totta ihmisenä olemisesta. Ehkä jopa liian rohkeaa ja siksi niin kovin ärsyttävää. Olen kuitenkin sitä mieltä, että elämään kuuluu ihan yhtä lailla aallon pohjat kuin harjatkin. Ei ole negatiivisuutta hyväksyä elämä sellaisena kuin se on. Kera nousujen ja laskujen.

Haluan jakaa jotakin aitoa, koska uskon aitouden olevan avain todelliseen ihmisyyteen. Vahvuutta on olla aidosti rikkinäinen. Ilman mitään suojakuoria tai tekemällä tehtyjä kulisseja. Vahvuutta on olla aito inhimillinen ihminen. Olen myös sitä mieltä, että maailmaan tarvitaan enemmän ymmärrystä, välittämistä ja rakkautta. Haluan korostaa niiden tärkeyttä yhä useammin teksteissäni. Jos jatkat lukemista, varaudu siis inhimillisyyden kohtaamiseen. Niin heikkouksien kuin vahvuuksien kanssa.

Ensinnäkin, tässä postauksessa on ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kuvia minusta, kun hymyilen. Kuvia, joissa mielestäni hymyni on kaunis ja aito. Sellainen kuin kuvittelen sen olevan silloin, kun olen iloinen ja onnellinen. Postauksen kuvia katsellassa minulle välittyy hyvä fiilis. Tuolta siis näytän, kun olen onnellinen. 

Kuitenkin totuus tästä hetkestä on jotakin aivan muuta. En todellakaan ole tuo kuvien kauniisti hymyilevä ja onnellinen tyttö. Se on ehkä kuva minusta, mutta se ei kuvaa minua tällä hetkellä ja tässä elämäntilanteessa. Totuus ei ole se, että olisin onneni kukkuloilla ja päivästä toiseen hymy korvilla. Ei, ei todellakaan. Olen itkenyt viimeisen parin kuukauden aikana enemmän kuin koskaan. Hymyillyt sitäkin harvemmin aidon oikeasti. Minua on sattunut todella paljon ja olen voinut pahoin. Voin yhä edelleen.

Olen kulkenut karikkoisia teitä ja niin kuljen vieläkin. Jokainen askel tuntuu vähän epävarmalta. Siltä kuin kohta taas luiskahtaisin rähmälleni maahan. Pelkään jo valmiiksi pahinta. En oikein tiedä minne minun pitäisi askeltaa. En yksinkertaisesti tiedä, miten päin minun oikein pitäisi olla tämän pahan oloni kanssa.

Onni ja ilo tuntuvat etäisiltä, minulle kuulumattomilta. En todellakaan osaa samaistua näissä kuvissa hymyilevään tyttöön. Tiedän hänen olevan olemassa, mutta en tunne enkä näe häntä tällä hetkellä. Kuin joku vaikeuksien tuoma sumuverho olisi todellisen minäni edessä.

 

Kun tuntuu oikein pahalta, yritän hyväksyä. Yritän kaikin tavoin hyväksyä vallitsevan tilanteen. Vaikka hyväksyminen on äärimmäisen hankalaa, yritän silti. Muuta en voi. En voi paeta tai muuttaa oloani kuin taikaiskusta. Minun täytyy vain oppia hyväksymään ja siten keventää oloani. Nyt voin pahoin ja se on ihan okei. Kärsin suuresta kuormasta vaikeita tunteita ja se on ihan okei. Erityisesti ahdistus kulkee mukanani päivittäin. On kulkenut jo jonkin aikaa ja se on ihan okei. Ehkä kulkee jatkossakin ja sekin on ihan okei.

Kuitenkin paha olo ja ahdistus ovat vain yksi osa minua. Ne eivät määrittele minua ihmisenä. En ole sen huonompi tai parempi. En ole sen heikompi tai vahvempi. Epäonnistuneempi tai onnistuneempi. Olen vain ihminen, joka on tällä hetkellä vaikeassa elämänvaiheessa. Olen yksinkertaisesti vain ihminen. En sen enempää tai vähempää.

Ennen kaikkea, olen paljon enemmän kuin paha oloni. Olen paljon enemmän kuin kipuni, tuskani ja epävarmuuteni. Olen niin paljon enemmän kuin kohtaamani vaikeudet. Niin me kaikki olemme. Ei ketään ihmistä voi määritellä sen painolastin mukaan, jota hän on joutunut kantamaan. Eihän kukaan ihminen ansaitse kantamaansa taakkaa. Eikä se siksi voi millään tavalla määrittää kokonaista ihmistä. Ei millään tasolla eikä missään muodossa. Olemme kaikki niin paljon enemmän kuin kohtaamamme vaikeudet.

Yleensä kirjoittaminen, jooga tai rauhallinen kävely auttavat minua. Ne muistuttavat minua siitä, että olen tarpeeksi vahva kohtaamaan vaikeudet. Olen tarpeeksi vahva kohtaamaan suurimmat pelkoni, epävarmuuteni ja tuskani. Olen tarpeeksi vahva jatkamaan eteenpäin. Yksi askel kerrallaan, vaikka pahalta tuntuukin.

 

Vaikka minua sattuu nyt, olen silti kykenevä onneen, iloon ja rakkauteen. Ehkä en juuri nyt, mutta jonakin päivänä. Jonakin päivänä hymyilevä ja viime aikoina kadoksissa ollut Sara taas löytää luokseni. Minun täytyy vain ensin puskea vaikean ajan läpi, jotta voin taas päästää valoa sisään sen ansaitsemalla tavalla. Koska minäkin ansaitsen olla onnellinen ja hymyileväinen, ihan yhtä paljon kuin jokainen kaunis ihmissielu. Me kaikki ansaitsemme onnea ja rakkautta.

Jonakin päivänä voin taas aidosti samaistua kuvaan hymyilevästä itsestäni. Tiedän, että se päivä on vielä tulossa. Mitä hanakammin siihen uskon, sitä lähempänä se päivä tulee olemaan. Sitä ennen minun täytyy vain hyväksyä nykyinen itseni sellaisena kuin se on, rikkinäisenä ja kipuilevana, ja päästää valoa sisään niin paljon kuin näillä voimavaroilla kykenen. Suurinta vahvuutta on hyväksyä vaikeudet ja valitseva tilanne, mutta myös nähdä niiden yli. Eihän kukaan jaksaisi nousta pohjalta, jos ei uskoisi löytävänsä jotakin parempaa.

Uskon, että vielä jonakin päivänä aurinko paistaa kasvoilleni taas kirkkaammin. Vielä jonakin päivänä hymyilen suurta, onnellista ja aitoa hymyä, joka peittoaa kaikki aikaisemmat. Vielä jonakin päivänä tuskani on keventynyt ja oloni parempi. Se päivä ei ole vielä huomenna eikä ensi viikolla. Ei ehkä kuukausienkaan päästä. En voi tietää. Voin vain elää päivä kerrallaan ja uskoa siihen, että hyvä löytää vielä luokseni. Ennemmin tai myöhemmin.

 

Halusin kirjoittaa tämän tekstin, koska uskon ihmisyyteen. Uskon siihen, että maailma olisi parempi paikka, jos kaikki voisivat olla todella sellaisia kuin ovat. Eivät vain ehjinä, vaan myös rikkinäisinä. Kera kipujensa, haavojensa ja epävarmuuksiensa. Uskon siihen, että haavoittuvaisuus on osa ihmisyyttä ja sen paljastaminen luo syvemmän yhteyden niin itseen kuin ympärillä oleviin ihmisiin. Kukaan meistä ei ole täydellinen. En minä enkä sinä. Kaikilla on meidän omat taistelumme, omat vaikeutemme ja heikkoutemme. 

Uskon siihen, että syvimpien tuntemusten jakamisessa piilee voima. Suurempi voima kuin monet haluavat edes uskoa. Uskon siihen, että yhdessä olemme voimakkaampia. Aina on joku, joka saa voimaa omista kokemuksistasi. Aina on joku, jokaa pystyy ymmärtämään tuskasi, pelkosi tai surusi. Aina on joku, joka kulkee kanssasi samaa kuoppaista polkua. 

Jos siellä ruudun toisella on joku taistelemassa omia taistelujaan, olen kanssasi. Et ole ikinä yksin. Muista se <3

 

Ladataan...