Kirja-arvio: Silja Vuorikuru tarkastelee Aino Kallaksen elämää kirjallisuudentutkijan jämäkällä otteella

Osallistuin yliopistossa kurssille, jonka suorituksiin kuului kirja-arvion kirjoittaminen. Kriitikointi oli sen verran hauskaa puuhaa, että ajattelin jatkossa kirjoittaa katsauksia lukemistani kirjoista myös tänne. Tämä ensimmäinen julkaisemani on juuri se arvostelu, jonka kirjoitin mainitsemalleni kurssille (tosin pieniä muokkauksia olen tehnyt), ja se käsittelee Silja Vuorikurun kirjoittamaa Aino Kallaksen elämäkertaa.

Kutsuva kansi on Anne Kaikkosen suunnittelema.

 

Suomalais-virolainen kirjailija Aino Kallas (1878–1956) teki paljon työtä ja otti haltuunsa lukuisia kirjallisuudenlajeja saavuttaakseen asemansa tunnustettuna taiteilijana. Vaikka Kallas julkaisi jo elinaikanaan omat päiväkirjansa ja häntä ja hänen tuotantoaan on tutkittu paljon, koko elämän yhteen nitovaa elämäkertaa ei ollut tehty ennen Silja Vuorikurun (FT) 322-sivuista teosta Aino Kallas – maailman sydämessä (SKS 2017).

Aino Kallas – maailman sydämessä on genressään vahva, erittäin monipuolisesti lähteitä käyttävä teos. Kaikki alkaa vuodesta 1888, kun kuuluisa isä, kansanrunoudentutkija Julius Krohn, hukkuu purjehdusreissulla. Isän kuolema, kuten monet myöhemmätkin Kallaksen elämän käännekohdat, tapahtuu elokuussa. Vuorikuru kuljettaa lukijan kronologisesti läpi Kallaksen elämän kuohujen ja seesteisten kausien, Helsingistä Pietarin ja Tarton kautta Lontooseen, jossa Kallaksesta viimeistään kuoriutuu todellinen maailmankansalainen. Elämänsä ehtoopuolella koko aikuisikänsä juurettomuudesta kärsinyt Kallas joutuu vielä kokemaan pakolaisena olon Ruotsissa sekä miehensä ja kolmen aikuisen lapsensa kuoleman.

Elämäkerta piirtää kuvan huolehtivasta mutta hieman itsekeskeisestä ja dramaattisesta naisesta, joka haluaa aina sitä, mitä hänellä ei vielä ole, ja joka rakastuu usein siihen, jota ei voi saada. Kallas oli ristiriitainen hahmo: hän kaipasi sekä kaupungin sykettä että maaseudun rauhaa, oli jatkuvasti huolissaan lapsistaan mutta vietti usein vapaaehtoisesti kuukausia kerrallaan poissa näiden luota. Kirjan nimi on osuva: Kallas todella tuntui elävän maailman sydämessä, konkreettisesti Lontoon vuosinaan sekä kuvaannollisesti oman elämänsä keskipisteenä. Hän oli vuosikymmeniä naimisissa virolaisen Oskar Kallaksen kanssa, mutta epätoivoinen rakkaus Eino Leinoon kohoaa silti teoksessa avioliittoa merkittävämmäksi. Kaipuu muualle tuntuu seuraavan Kallasta niin rakkaussuhteissa kuin maantieteellisestikin.

Jo väitöskirjassaan Vuorikuru tutki Kallaksen tuotannon raamatullista subtekstiä. Kirjallisuudentutkijan vankka analyyttinen ote säilyy läpi koko kirjan: kirjailija selostaa yksityiskohtaisesti Kallaksen teoksia ja niiden intertekstuaalisia viittauksia. Teos onkin omiaan sellaiselle lukijalle, joka on kiinnostunut myös kirjallisuudesta itsestään, niin keskeiseen asemaan Kallaksen tuotanto elämäkerrassa nousee. Mikäli lukijaa kiinnostaa pelkästään Kallaksen henkilökohtainen elämä, monisivuiset perehdytykset tämän teoksiin voivat tuntua liian raskailta. Toisaalta, kuten Vuorikuru elämäkerrassa toteaa, Kallas hahmotteli teoksiaan myös kirjeissään ja päiväkirjoissaan ja piti näin vuoropuhelua henkilökohtaisen elämän tekstien ja kaunokirjallisen tuotantonsa välillä. Tältä kannalta tarkasteltuna teosten käsittelyn laajuus on perusteltua. Kallaksen tuotannon analysoinnissa Vuorikuru onkin parhaimmillaan – silloin ollaan selvästi kirjailijan omimmalla maaperällä.

Vuorikurun teksti on sujuvaa, helppolukuista ja asiallista. Se soljuu mukavasti eteenpäin eikä siitä sinänsä löydy moitittavaa. Mikään suuri lukuelämys kirja ei kuitenkaan ole. Se olisi paikoin kaivannut keveyttä, kenties ripauksen tarinankerronnallisuutta – mikäli tietoteokselta sellaista voi vaatia. Vaikka elämäkerta tyydyttää tiedontarpeen ja lukija pysyy koko teoksen ajan erinomaisesti informoituna, kerronnallisesti teos ei varsinaisesti säväytä. Koska elämäkerta kuitenkin sisältää lainauksia Kallaksen kirjoitustyyliltään eläväisistä teoksista ja kaunokirjallisuutta lähenevistä päiväkirjoista ja kirjeistä,  ratkaisu asiallisesta kielestä on ymmärrettävä.

Elämäkerran sykähdyttävintä antia on Kallaksen vanhuusvuosista kertova luku – siinä kohdin pääsi allekirjoittaneeltakin kyynel vierähtämään poskelle. Erityisen ansiokkaita ovat myöskin Viron historiaa ja olosuhteita kuvaavat ja selittävät osuudet, ja Vuorikuru paljastaakin itsestään varsinaisen Viro-asiantuntijan. Mielekäs on myös viimeinen luku, jossa Vuorikuru valaisee kirjaprosessin kulkua ja tekemäänsä tutkimustyötä. Kokonaisuutena kyseessä on eheä ja tapapainoinen elämäkerta, joka kiinnostanee etenkin Kallaksen tuotantoon jo tutustuneita, uusia näkökulmia kaipaavia lukijoita. Mutta ei Kallakseen perehtymättömien kannata suinkaan kirjaa vältellä: Kallas eli erittäin mielenkiintoisen ja lukemisen arvoisen elämän. Myös Vuorikurun asiantuntijuus on inspiroivaa, mikä varmasti innostaa Kallaksen teosten pariin myös sellaisia, jotka eivät tämän tuotantoa ole aiemmin juuri lukeneet – esimerkiksi minut.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *