Ladataan...

Mitäpä siitä muuta sanomaan. 

No, sanonpahan kuitenkin.

Lämpimässä kesässä on ollut hyvät ja huonot puolensa, minulla ne huonot ovat korostuneet menetettyinä yöunina, menetettynä ruokahaluna ja hikisenä olotilana. Unien menettäminen johti siihen, että en ole jaksanut treenata - kesällä jaksoin lähinnä nousta sängystä ylös, vähän lukea ja katsoa televisiota ja käydä heittämässä työvuoroni (joiden pituus on se n. 3 tuntia). En siis jaksannut treenata, en jaksanut tehdä gradua, en jaksanut tehdä mitään kehittävää. Ruokahalun menetys johti puolestaan siitä, että skippailin armotta kunnon ruoat, mutta toisaalta napostelin surutta. 

Kesällä oli myös tauko terapiasta.

Lienee sanomattakin selvä, että kesä ei ollut minulle hyvä. Masennukseni lisääntyi, tunnen epäonnistuneeni pahasti kun treenit eivät ole kulkeneet ja gradu ei ole edistynyt - ohjaajani jää pian eläkkeelle enkä ole edistynyt suuntaan enkä toiseen, joten uusi ohjaajakin tässä kai pitää kaivaa esiin jostain. Epäonnistun edelleen jatkuvasti lisää, kun unirytmini on helteiden jäljiltä tunteja jäljessä minulle sopivaa rytmiä, sitä rytmiä jossa aamutreeni sujui ja ruokailut pysyivät hallussa. Ja kun herään myöhään, en jotenkin saa sitä gradutiedostoakaan auki. En myöskään töiden jälkeen illalla, vaikka unirytmini takia nukahdan 5-6 tuntia töistä tulon jälkeen.

Olen onnekas, kun fyysinen terveyteni on ollut riittävän hyvä kestämään hellekauden ilman huolia. Mutta kuitenkin tämä hellekesä oli minusta ihan perseestä.

PS. Kesän syömisrentoilu, josta sovittiin sairaanhoitajan kanssa, johti siihen, että painoni nousi pari kiloa. Eli sekin kokeilu meni perseelleen. Treenitauon aikana en löytänyt rakkautta ja lempeyttä kehoani kohtaan, nyt uusi polku taas etsinnässä. Yritän ajatella kehon olevan kaveri ja niin poispäin, mutta tämmöisen laiskuuden vaivatessa se on tosi vaikeaa, vaikka laiskuus onkin mielen eikä ruumiin tuotos.

Ladataan...

En ole meidän lähisuvussa ainut, jolla on hankaluuksia mielensä kanssa. Ne ongelmat, jotka minulla ovat jo kauan olleet tiedossa, ovat olleet ongelmia, joista on puhuttu melko ikävään sävyyn. Henkilöstä, jolla haasteita on ollut, on puhuttu ikävään sävyyn ja syyttävästi. Ne ongelmat, josta kuulin vasta vastikään, ovat puolestaan lakaistu maton alle, sillä niin on voitu tehdä. Ja uskon, että vielä löytyy mielenterveyden haasteita, joista en tiedä pätkän vertaa – enkä varmaan tule tietämäänkään.

 

Aloitan vähän nurinkurisessa järjestyksessä – ongelmista, jotka on lakaistu maton alle piiloon.

 

Minun tätini teki itsemurhan minun ollessa vielä vauva. Kun olin lapsi, kuolema selitettiin onnettomuudella, itsemurhasta kuulin vasta jonkin aikaa sitten äidiltäni. Ymmärrän, että lapselle on vaikea kertoa siitä, että niin itseasiassa tätisi ei halunnut elää, mutta toisaalta olisin ehkä toivonut, että tämä asia olisi tullut esiin ehkä esimerkiksi minun ollessa teini, sillä nyt asiaa tarkasteltaessa tuntuu, että tätini kuolinsyytä hävetään. Ja samalla siis tuntuu, että hänen masennustaan hävetään. Samalla tuntuu siltä, että minä en voi kertoa omista ongelmistani, koska aiheuttaisin samaa häpeää. Olen niitä ihmisiä, jotka eivät halua aiheuttaa pienintäkään huolta läheisille, ja siksi olen ollut jo pitkään melko varma, että pidän asian poissa perheeni tiedosta. Kun mietin tätä häpeää, olen entistä varmempi siitä, että ainakaan niin kauan, kun en ole terve, on minun fiksua pitää asia poissa heidän tiedostaan. Jos ja kun parannun, voin harkita asiaa – ehkä masentumisesta parantuminen pelastaisi sukulaiset sairauden heille tuomalta häpeältä?

 

Ongelmat, jotka ovat olleet tiedossa, eivät ole olleet yhtään sen kannustavampia tuomaan omat ongelmat esiin.

 

Toisella tädilläni on ollut mielensä kanssa haasteita todella kauan. Kun hän sai lapsia ja kun yhdellä lapsella oli pientä hitautta kehittymisessä, on minun äitini puhunut siitä syyttäen tätä tätiä ja miten hänen olisi pitänyt tehdä enemmän. Kun isäni kuoli, äitini puhui siitä, miten häntä suututtaa, miten tätini ei ole enempää meidän tukenamme. Olen itse elänyt vuosia kasvaen siinä ajatuksessa, että tätini pitäisi olla ja tehdä enemmän ja että hänen puutteensa ovat ongelma, josta nimenomaan täti itse on vastuussa. Olen tämän tädin kanssa varsin etäinen. Nyt, kun itsellä on masennusta ja voimat välillä todella kortilla, olen ajatellut tätä tätiä ja hänen toimiaan ymmärtäväisemmin. Esimerkiksi silloin, kun isäni kuoli, tädistäni tuli perheen viimeinen elossa oleva lapsi, jonka isä oli dementoituneena sairaalassa ja äiti supermummeli, joka jaksoi joka päivä lenkkeillä ja kantaa huolta kaikista maailman asioista. Minä kokisin varmasti aika paljon paineita, jos olisin sisarusparvesta viimeisenä elossa, tuntisin vastuuta vanhemmista entistä enemmän ja toisaalta tuntisin varmaan mielenterveyteni haasteet niskassani entistä ikävämpänä painolastina.

 

Meidän lähisuvussa mielenterveyshaasteita on siis ollut – ne ovat johtaneet itsemurhaan ja vuosikausien masennushelvettiin (joka jatkuu edelleen). Niistä on vaiettu ja niistä on puhuttu ikävään sävyyn. Enpä siis taida olla tässä kovin pian äidille soittamassa, että hei arvaappa mitä, sun tyttärelläs on masennus, aiotko piilottaa asian vai puhua minusta jatkossa huonoon sävyyn aina kun teen jonkun virheen. Ei sillä, että äitini kanssa olisin niin läheinen, että tästä luontevasti voisinkaan kertoa, mutta joka tapauksessa, nämä muutamat tapaukset vain vahvistavat sitä, miksi on parempi olla hiljaa.

Samalla, kun olen varma, että äidille tästä ei ole kertomista, mietin, onko asiaa reilua salata veljeltä. Onko reilua salata tällaista asiaa veljeltä, jonka kanssa olen melko läheinen ja jonka lapset ovat minulle todella tärkeitä ja joille minäkin taidan olla melko tärkeä? En ole vielä päässyt tässä mihinkään lopputulokseen. Emme me toisaalta hirveästi puhu tällaisista asioista, mutta toisaalta eipä meillä kai ole ollut tilanteita joissa näistä olisi ollut tarpeen puhua. En haluaisi aiheuttaa huolta, joten ehkä en kerro. Toisaalta tuntuu, että hänen pitäisi tietää. En tiedä. Ehkä joskus tiedän.

Ladataan...

Kun säätö loppuu siihen, että toinen alkaa tapailla erästä toista, on todella vaikea uskoa, että sitä kelpaisi tällaisenaan. Ei, vaikka aloite olisikin tullut siltä säädön uudelta tapailukumppanilta ja vaikka ajoitus on edelleen hankala tämänkin tapauksen kanssa.
 
Olen siirtänyt aktiivisesti säätöä ihastusboksista takaisin pelkkään ystäväboksiin siitä lähtien, kun yhtäkkiä rentoilu ei ollut yhtä hellyyttävää kuin aiemmin, ja kun viesteihin vastaaminen jatkoi viivästymistään. Siitä on nyt kohta pari kuukautta, mutta aktiivisesti olen myös jaksanut silti toivoa, että ehkä se tästä lähtee vielä liikkeelle.
 
Kun säätö on ystävä, on minusta kaikki himpun verran haastavampaa, kun eipä siitä ystävyydestä halua luopua. Tai ainakaan minä en halua, eikä sanojensa mukaan tämä toinenkaan. Kun sitten sattuu kuulemaan uudesta tapailukumppanista, ei sitä voi oikein olla kuin innostunut toisen puolesta, onhan hän minun ystäväni ja haluan hänelle kaikkea hyvää, ja hajota sisäisesti omaan huonouteensa. Vaikka aloite tulikin siltä toiselta ja vaikka ystävä/säätö ei olekaan tyytyväinen tähän ajoitukseen, tiedän kuitenkin hänen tehneen valinnan. Minä ehdotin paljon tekemistä ja näkemistä ja hän valitsi sen toisen, kompaktimman ja paremman paketin.
 
Yritä tässä nyt sitten sopeutua ajatukseen, että kaikki on sallittua ja minä olen riittävän hyvä juuri näin ja kelpaan kyllä. Itsetuntoni on hauras, yritän työstää sitäkin asiaa terapeutin kanssa, ja nyt siihen tuli jälleen yksi uusi särö.
 
Kun eilen kuulin asiasta lounaalla, lähdin kotiin enkä graduttamaan. Kotona vaihdoin yöpaidan päälle, heittäydyin sohvalle makaamaan viltin alle ja ryhdyin katsomaan lohtuleffojani Jurassic Parkia ja Jurassic Worldia - ne tyypit todellakin mokailivat olan takaa ja selvisivät osittain hengissä. Pillitin muutamaan otteeseen. Tänään olen pillittänyt vielä enemmän, ensin lähes kesken yhden toistosarjan salilla ja sen jälkeen pukukopissa ja suihkussa tilojen ollessa muuten tyhjinä. Ja sitten vielä vähän lisää hiljaisessa kahvilassa. Tekisi mieli soittaa pomolle, että onko se ok syy jäädä pois töistä, kun säätö/ystävä ryhtyikin tapailemaan toista. Sitä en oikeasti kuitenkaan kehtaa tehdä, koska se vasta epäonnistumiselta tuntuisikin, ja minä olen nyt kuitenkin vastuullinen aikuinen asuntolainan ja terapiakulujen kanssa.

Pages