Meidän perhe ja uskonto

 

Bekhtasi-muslimiem pyhä paikka

Täällä Albaniassa kadulla ajavien autojen äänen rikkoo useaan kertaan päivässä minareeteista kuuluva rukouskutsu. Kukaan ei siihen kutsuun reagoi, sillä suurin osa albanialaisista ei harjoita uskontoa millään tavalla. Katujen varsilla on pieniä kauppoja, missä myydään halal-lihaa, mutta kaikki täällä tuntemani ihmiset syövät kyllä sianlihaa. Ketään ei edes kiinnosta mitä uskontoa kukanenkin edustaa. Välillä puheessa saattaa vilahtaa sana Jumala ja varsinkin vanhemmat ihmiset saattavat toivottaa Jumalan siunausta.

Omassa elämässäni  vanhoillislestadiolaisella yhteisöllä on ollut päärooli, itse olen seurannut sivusta kun uskonto ja yhteisö sanelevat pitkälti normit, minkä mukaan täytyi, ja pitkään halusinkin, elää.

Kuulun edelleen kirkkoon, mutta en voi sanoa että seuraisin mitään uskontoa, sillä en edes tiedä uskonko Jumalaan vai en. Pidän kristinuskon armollisesta sanomasta ja Jeesuksen opetuksista, mutta en ole valmis antamaan elämääni täysin jonkin korkeamman voiman käsiin. Ajattelen liikaa asioita järjellä, eivätkä järki ja uskonto oikein viihdy rinnakkain. Uskonnon varjolla tehdään liikaa pahoja asioita ja luokitellaan ihmisiä, tuomitaan ja säädetään elämäntapanormeja, joita uskontoa seuraavien pitäisi seurata. Näen että uskonnoissa on aina mukana valta, hallinta, jonka avulla halutaan saada ihmiset toimimaan ja elämään tietyllä tavalla. Sitä en halua.

Mieheni on syntynyt maassa, missä on muslimienemmistö. Kommunistisen vallan alla Albaniassa kiellettiin uskonto, sillä sen nähtiin olevan vaarallista. Albaniassa kuitenkin moskeijat ja kirkot voivat elää rauhassa rinnakkain, eikä uskonto ole kenellekään ongelma. Enemmän erimielisyyksiä aiheuttavat poliittiset asiat, uskonnosta ei oikeastaan edes puhuta.

Meidän tyttö on kastettu, mutta hän saa sitten vanhempana päättää itse haluaako seurata jotain tiettyä uskontoa vai ei. Toivon kuitenkin että hän tutustuisi mahdollisimman moneen uskontoon, se on nimittäin silmiä avaavaa. Minua ei siis haittaa, vaikka isovanhemmat ottaisivat tytön suviseuroihin, mutta toivon ettei hänen kohdallaan tehdä erottelua ”uskovaisen” ja ”epäuskovaisen” välillä. Mielestäni lapselle voi puhua Jumalasta, mutta turhia kategorisointeja on hyvä välttää. Toivon että oma lapseni saa itse muodostaa mielipiteensä asioihin, etsien ja kysellen, sitten kun ikää on sen verran että asioista jotain voi ymmärtää. Lapsen tulee saada olla lapsi, ei hänen tarvitse vielä miettiä, mitä on kuoleman jälkeen ja miten pääsee taivaaseen.

Itse  lapsena ahdistuin helposti uskomisen liittyvistä asioista. Pelkäsin tulimerta ja sitä että Jumala rankaisee. Meillä kotona uskosta ei paljoa puhuttu, mutta itse kuuntelin liian tarkkaan jo tosi pienenä seurapuheita, jotka olivat ahdistavia herkälle ja tunteelliselle lapselle. Luin Raamatun läpi ja pääsiäisenä itkin sitä miten huonosti Jeesusta kohdeltiin. Osasin jo pienenä tehdä eron uskovaisten ja epäuskovaisten välille ja ajattelin että kaikki jotka uskovat toisin kuin lestadiolaiset, eivät pääse taivaaseen. Minua ahdisti kun ajattelin että paras ystäväni ei epäuskovaisena ole sitten kuoleman jälkeen taivaassa. Ei kenekään lapsen tarvitsisi joutua pohtimaan niin pienenä niin suuria kysymyksiä.

Mutta uskontoon liittyvät asiat ovat sellaisia, mistä jokaisen on luotava itse oma mielipiteensä ja sitä mielipidettä on pystyttävä kunnioittamaan. Ja asioista voi kyllä keskustella ja jakaa ajatuksia! Ihmisiä kohdatessa uskonnolla ei pitäisi olla mitään väliä, vaan sillä että me ollaan ihmisiä, kaikki yhtä arvokkaita.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *