MIKSI EMME ENÄÄ TIEDÄ, MIKÄ ON TÄRKEÄÄ?

Monimutkaisuus uuvuttaa

Käytännössä monimutkaisuus näkyy haaveiden ja todellisuuden kohtaamattomuudesta, jotka kuitenkin olisivat kohdattavissa. Että pitää tehdä sarja monivaiheisia toimia, saavuttaakseen asian, joka alun alkaen ei vaadi edes niin montaa vaihetta. Että ne monivaiheiset toimet saavat meidät luulemaan itsensä tarpeelliseksi, sellaisiksi asioiksi, joita haluamme, mutta joita emme kuitenkaan todella edes haluakaan. Ettemme oikeastaan edes tiedä, mitä haluamme.

Emmekä me voikaan tietää, jos olemme hukassa – itsestämme. Tähän valinnanrunsauteen, oikeanlaisuuteen ja valmiiseen on helppo hukkua. Ja mä uskon että se on ihan tarkoituskin. Tehdä ajatuksistamme monimutkaisia. Sillä eikö kaikki toimintamme perustu nyt monimutkaisuuteen? Laajaan toisiinsa takertuvaan verkkoon, jolloin on hankalaa ajatella selkeästi ja on helpompaa vain ylikuormittua. Tarttua siihen valmiiseen. Lopulta kadottaen itsensä. Oman äänensä, yhteyden ytimeensä.

Emme realisoi voimavarojamme

Käytössämme on vain tietty määrä voimaa, joka ei voi riittää kaiken huomioimiseen. Kaiken huomioiminen uuvuttaa. Tarvitaan siis valintoja. Keräten, säästäen ja lopulta luovuttaen sitä aikaa ja energiaa sen verran kuin sitä riittää. Että kodista löytyykin vain sen verran tavaraa, mistä jaksaa huolehtia. Elämästä sen verran elämää, mistä jaksa nauttia. Ympäriltä sen verran ääniä, mitä jaksaa kuulla. Sen verran asioita, mitä jaksaa nähdä, käsitellä ja tuntea.

Tietenkin muistaen, että kaikkien voimavarat ovat yksilölliset. Ei ole siis mahdollista tarkastella, mitä kaikkea naapuri jaksaa, vaan on tarkasteltava itseään, mitä juuri minä itse jaksan kantaa. Sillä todellisuudessa se naapuri ei välttämättä oikeasti jaksakaan. Siitä kaiken ongelmallisuus kumpuaakin. Yritämme niin paljon olla jotakin, mitä joku muu on, ymmärtämättä, mitä itse jaksamme – tai edes haluamme.

Useinkaan meidän arki ei ole sellaista kuin haluaisimme, sillä emme osaa kohdistaa voimavarojamme oikein tai jopa ylitämme ne kokonaan, jolloin valinnoista on mahdotonta täysin nauttia, nauttien vain pinnasta ja sivuuttaen syvimmät, jopa ne tärkeimmät tarpeet, jotka vaativat täyttymystä.  Ymmärtämättä, että voimme toki tehdä maailmassa ihan mitä haluamme – muttemme juuri kaikkea.

Seuraamme ja täytämme yksiulotteista mallia

Ympäröivämme maailma on täynnä kuvaa rikkaista ja menestyneistä ihmisistä, jotka ovat paitsi sitä myös onnellisia. Jotka asuvat isoissa taloissa, ajavat kalliilla autoilla, näyttävät kauniilta ja pukeutuvat joka päivä uusiin merkkivaatteisiin. Kyseessä on sellainen malli, jota voimme kuvailla onnellisuuden multihuipentumaksi. Ja paitsi että ymmärtäisimme sen harvojen mahdollisuuksien malliksi, siitä on tullut normi, jota jokaisen tulisi tavoitella. Rikasta ja kuuluisaa elämää, joka tarkoittaa automaattisesti ja lähes ainoata tietä onneen.

Kyse ei ole pelkästään ulkoisesta mallista. Kyse on myös elämäntyylistä. Meille tarjotaan nopeaa, kiireistä ja määrällistä elämää, ei hidasta. Enemmän on enemmän elämää.

Ja tuota mallia täyttäessämme unohdamme kuunnella omaa ääntämme. Peilaamme itseämme ympäristöstämme, mikä on sen kontekstissa oikein, sen sijaan, että eläisimme omista lähtökohdistamme käsin. Miettien, mikä itselle on merkillistä eikä niin, mikä on merkillistä tässä ympäristössä, jossa elämme. Lopulta nuo tärkeät asiat eivät edes ole niitä ulkoisia, joita niin kovin pidämme tärkeinä, joita seuraamme ja joita yritämme täyttää ja jotka vielä vievät hirvittävästi voimavarojamme.

Meitä ympäröi automaattisten tapojen opittu imu

Eläminen automatisoitujen tapojen imussa on kuin nukkumista hereillä. Asiat ovat koko ajan silmien edessä, mutta niitä ei näe, kuule, tunne eikä ymmärrä. Niitä verhoaa sumu. Elämä on mekaanista siirtymistä tehtävästä toiseen. Päivästä toiseen. Ihminen vain noudattaa itseensä iskostettua koodia, ”normaalia” arkea elintapaansa ja sen valintoja kyseenalaistamatta. Odottaen vain, että kyllä se onni odottaa jossain kulman takana. Itse tätä kokonaisuutta ymmärtämättä.

On aika luonnollista olla välillä tuon imun vankina. Suurin osa meistä ei vain koskaan sen lumosta vapaudukaan. Pysähdy katselemaan elämää. Arpomaan, mikä oikeasti elämässä onkaan sitä tärkeintä, kunnes joku pakottaa pysähtymään. Kohtaamaan itsensä.

Olemme unohtaneet elämän perusteet

On hirvittävän vaikeaa käsitellä sisäistä maailmaa. Joka löytyy sen huutavan äänen takaa, joka väittää tahtovansa, vaikka sisin, se hiljaisempi, ei tahdokaan. Kuullakseen sen tuo älämölö pitää hiljentää. Jonka alta paljastuu paljas. Hitaus, rauha, levollisuus, vapaus, yhteys. Rakkaus. Aivan yksinkertainen ydin. Ydin, jonka päälle on kasautunut liikaa monimutkaisuutta, että huomio onkin enää vain monimutkaisessa, ei yksinkertaisessa. Että kaipaakin aitoa yhteisöllisyyttä eikä teknologisuutta, nähdyksi ja hyväksytyksi tulemista eikä materiaa, merkityksellisyyttä eikä kiirettä, vapautta ja selkeyttä eikä runsautta.

Sinällään asiat eivät sulje toisiaan alun alkaenkaan pois, mutta usein näemme vain jälkimmäisen, emme ensimmäistä tarvetta. Unohdamme ihan ne perustavanlaatuisimmat tarpeemme, näennäisen elämisen tieltä.

Tunteista on tehty ostettavia

Varmasti yksi syy elämän perusteiden ja siis elämän tärkeimpien asioiden unohtamiseen on tunteiden tekeminen ostettaviksi. Meille myydään onnellisuutta, merkityksellisyyttä ja hyväksyntää, sen sijaan että oikeasti pohtisimme noita asioita ja löytäisimme niiden lähteet itsestämme. Vastaavasti jatkamme niiden metsästystä uusista kulutustuotteista ja annamme muiden kertoa meille mitä tarvitsemme ja mitä haluamme, ilman että itse todella määrittelisimme niitä.

Viimeksi:

ONKO VAKITYÖ ELÄMÄN TARKOITUS?

Lue myös:

MIKÄ ON KAIKKEIN TÄRKEINTÄ?

KUN MAAILMA KÄÄNTYY ITSEÄÄN VASTAAN

MILLOIN OLET TEHNYT JOTAKIN OIKEASTI KIVAA?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *