Ladataan...
Sisunainen

Varoitus! Teksti sisältää spoilereita Vaiana-elokuvasta! Älä lue, jos et halua tietää elokuvan juonen yksityiskohtia ja loppuratkaisua.

Katsoin viime viikonloppuna tuoreehkon Disney-piirretyn Vaianan. Tarina kertoo lapsena hylätystä puolijumala Mauista, joka yrittää ostaa ihmisten hyväksynnän kantamalla näille erilaisia aarteita, ja Vaianasta, hyvän perheen tytöstä, joka ei halua jatkaa vanhempiensa vakavaraista ja turvallisuushakuista elämäntapaa, vaan seikkailla ja etsiä omaa tietään. Yhdessä he palauttavat luontoäiti Te Fitin sydämen, jonka varastaminen on muuttanut tämän tuhoa kylväväksi tulidemoniksi. Tai symbolisesti tulkittuna: he uskaltavat luopua ulkoisen menestyksen tavoittelusta ja saavat oman sydämensä takaisin.

Tarina koskettaa taatusti monia ikäisiäni. Olen lukenut useita kirjoituksia siitä, kuinka minun ikäluokkani - 80-90-luvulla syntyneet nyt nuoret aikuiset - on alkanut vastustaa vanhempiensa ajatusmaailmaa, jossa nousujohteinen ura vakityössä, omakotitalo Vantaalla ja katumaasturi sen pihalla ovat tavoittelemisen arvoisia asioita. Sen sijaan etsitään kutsumustyötä, elämyksiä ja vapauden tunnetta. Halutaan löytää omannäköinen tapa elää ja ollaan valmiita ottamaan riskejä sen vuoksi.

Vaianassa saaren päälliköt lisäävät jokainen vuorollaan yhden kiven saaren huippua korottavaan kivitorniin ja Vaianan odotetaan tekevän samoin. Aivan elokuvan lopussa kivitorni näytetään uudelleen - mutta nyt sen päällimmäisenä ei ole kivi, vaan simpukankuori. Parin sekunnin mittaisen otoksen symbolinen arvo on vähintään yhtä suuri kuin sydämen palauttamisen. Vaiana on lisännyt perinnettä ja vaurautta kuvastavaan pinoon jotain omannäköistään ja ennen kaikkea jotain, minkä päälle ei voi enää pinota mitään.

En jaksa uskoa, että materiaalisen vaurauden ja mahdollisimman ennustettavan elämän tavoittelu tekee ihmisestä onnellista. (Tiedän, että on h**vetin etuoikeutettua sanoa näin, kun kuukausipalkka riittää kaksioon keskustassa ja siihen, että ruokakaupassa ei tarvitse katsoa hintalappuja.) Sen sijaan uskon, että kokeileminen, etsiminen, erehtyminen ja uuden löytäminen tekevät elämästä mielekästä. Jos ei koskaan purjehdi kotilaguunia rajaavan riutan ulkopuolelle, välttyy kyllä myrskyiltä, muttei myöskään koskaan koe tuulta kasvoilla ja näe auringossa kimmeltävää merta silmänkantamattomiin.

Kuvituksena näkymiä viimeaikaisten uusien polkujen varrelta. 

Ladataan...
Sisunainen

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, olen viime aikoina ollut jonkin verran stressaantunut ja to do -listoille on kertynyt jatkuvasti enemmän asioita kuin ehdin tekemään. Tilanteelle sinänsä en ole oikein voinut mitään, mutta omalle asenteelleni ja suhtautumiselleni kyllä. Olen alkanut soveltaa kaikkeen tekemiseeni periaatetta "riittävän hyvä".

Sen sijaan, että antaisin joka asialle itsestäni 100% ja pyrkisin täydellisyyteen, olen alkanut kysyä: Huomaako kukaan muu virhettä X? Välittyykö olennainen asiasisältö tai tuleeko asia hoidetuksi siitä huolimatta? Hyödynkö mitään siitä, että käytän vielä viisitoista minuuttia tämän tiedoston/sähköpostin/työhakemuksen hiomiseen? Onko lopputulos riittävän hyvä palvellakseen tarkoitustaan?

Yksi työkaverini sanoi viisaasti: Täydellisyys on hyvän pahin vihollinen. Jokaiseen yksityiskohtaan takertuminen silloin, kun asioita pitäisi oikeasti saada hoidettua, johtaa vain itsensä ylikuormittamiseen ja siihen, että lopulta mikään asia ei tule valmiiksi. Tiiviillä aikataululla työskennellessä jokaiseen projetkiin ja tehtävään on rajallinen määrä aikaa, ja sitä ei kannata käyttää sen arpomiseen, tulisiko otsikko viisi milliä alemmas vai ylemmäs.

Toisaalta samaa voi soveltaa muussakin elämässä ja stessittömissä tilanteissa: jos vapauttaa voimavaroja virheettömän kynsilakkapinnan ja makrojakaumaltaan optimaalisen smoothiebowlin tavoittelusta, mitä kaikkea muuta voinkaan saada aikaan?

Kuva: PictureQuotes.com

Ladataan...
Sisunainen

Tammikuu on perinteisesti erilaisten ryhtiliikkeiden ja lakkojen aikaa. Tyypillisesti uudenvuodenlupaukset liityvät terveyden kohentamiseen. Kuka viettää tipantonta ja kuka sokeritonta tammikuuta, kuka päättää alkaa lenkkeillä tai pudottaa muutaman ylimääräisen kilon. En ole yleensä harrastanut tämäntyyppisiä uudenvuodenlupauksia, mutta tällä kertaa päätin pitää tammikuulakon - nimittäin vaa'an käytöstä.

Vaakalakko ei ole minulle sinänsä uusia asia, vaan kokeilin sitä jo viime keväänä hyvin tuloksin. En oikeastaan edes muista, miksi aloin taas käymään vaa'alla, mutta toisaalta, eikös kaikkiin lakkoihin kuulu repsahtaminen jossain vaiheessa? Nyt aloitin vaakalakon jo joululoman alussa, ja aion pitää sen vähintään tammikuun viimeiseen päivään asti. Lakolleni on kaksi syytä:

1. Minulla on tärkeimpiäkin asioita mietittävänä juuri nyt elämässäni, kuin millä voimalla maapallo vetää puoleensa fyysistä massaani. Näihin lukeutuvat muun muassa gradun valmiiksi saaminen ja koulutustani vastaavan työpaikan löytäminen. Minulla on useamman kilon puskuri sekä normaalipainon ylä- että alarajaan, joten terveyden kannalta merkityksellisen painon muutoksen huomaisin varmasti ilman puntariakin. Siksi en koe, että muutaman sadan gramman vaihteluilla olisi niin isoa merkitystä, että viitsisin käyttää edes puolta minuuttia päivästäni asian tarkistamiseen.

2. Tämä on julkinen kannanotto jokatammikuisia "terveys"tempauksia vastaan. Sana "terveys" on lainausmerkeissä, koska harvalla tammikuutalakolla on todellista positiivista vaikutusta kenenkään terveyteen. Lakkoilu - merkityksessä fyysisistä nautinnoista kieltäytyminen - on osa postfeminististä länsimaista kulttuuria, jossa nuoruuden ja (tietynlaisen ulkoapäin määritellyn) kauneuden ihannointia tyrkytetään joka luukusta. Uudenvuodenlupaukset verhoillaan aidon hyvän olon ja itsensä kunnioittamisen kaapuun, vaikka kyse on kulttuurin meille saneleman ruumisprojektin toteuttamisesta. 

Meistä jokainen on kuitenkin paitsi vastuussa itsestään, osa kulttuuria. En kannusta sinänsä epäterveellisiin elämäntapoihin, vaan miettimään, mikä todella kohentaa omaa hyvinvointia ja mikä taas on ulkopuolisen paineen vaikutusta. Minun hyvinvointiani edesauttaa juuri nyt se, että vapautan ulkomuotoni pohtimiseen tai muokkaamiseen tarvittavat voimavarat elämäntilanteeni uudelleenjärjestelyyn. Samalla haluan muistuttaa - vaikka te fiksut lukijani sen varmasti tiedättekin jo - että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin naistenlehtien detox-ohjeista ahdistuminen.

Ladataan...
Sisunainen

Treenaa tavoitteellisesti. Syö terveellisesti. Aloita sokerilakko. Kuori ja kuivaharjaa ihosi. Käytä hiuksiisi ekoshampoota. Käy sokeroinnissa ja hanki ripsienpidennykset. Ajattele positiivisesti. Tee aarrekartta. Työskentele kohti tavoitteitasi. Suunnittele urasi ja etene sillä. Brändää osaamisesi ja erotu eduksesi. Opettele kääntämään vastoinkäymiset voimavaraksi.

Tule parhaaksi versioksi itsestäsi.

Tälläisen puheen keskellä me elämme jatkuvasti. Itsensä kehittäminen, sekä henkisesti että fyysisesti, tuntuu olevan jokaisen velvollisuus. "Parasta minää" tavoitellaan tabatalla, detox-kuureilla ja meditoinnilla, mutta kuka edes tietää, mitä se tarkoittaa?

Kuka määrittelee, millainen on paras versio ihmisestä? Mistä tiedämme, että sen tavoittelu on yleensäkään kaiken vaivan arvoista? Olisimmeko onnellisempia, jos päättäisimme kaikki olevamme riittävän hyviä tässä ja nyt, kaikkine epätäydellisyyksinemme?

 

(Toim. huom. Epätäydellinen bloggaaja ei käynyt ottamassa kymmentä eteeristä kuvaa itsestään kuuraisella niityllä postausta varten.)

Pages