Edda

sivulauseita

Paise se ei ollutkaan, sillä hänen päässään avautui leveä valovuo. Ikään kuin hän olisi seissyt pimeän meren rannalla majakan huipulla, ja äkkiä alla olisi syttynyt valtava lyhty, joka valaisi pitkälle mustaa vettä. Eddaa horjutti, ja hän otti tukea seinästä. Hän oli palannut vahingossa paikkaan, jota oli tietämättään hakenut.

Eletään 1950-lukua Helsingin Töölössä, sen kivipihoilla, kellareissa ja ullakoilla. On kaksi tyttö, Eetua ja Aatu, parhaat ystävät. Eetu on nokkela, puhelias ja rohkea, Aatu mykkä ja älykäs. 

Lasten maailma on täynnä mielikuvitusta, satuja ja seikkailuja, joihin vaivihkaa sekoittuu myös aikuisten maailman salaisuudet ja kauhut.

Myöhemmin Eetusta tulee Edda, mielenterveyden rajamailla horjuva ja erikoinen nainen, joka ryhtyy selvittämään sitä mitä lapsuudessa tapahtui.

Mystinen ja realistinen tarina kieppuu eteenpäin eräänlaisella kaksoisnäyttämöllä jossa yhtä paljon on esillä ja piilossa.

Eeva-Kaarina Aronen kirjoittaa runsasta ja aistivoimaista kieltä, ja sukeltaa sen avulla sulavasti niin pienen tytön kuin aikuisenkin naisen mieleen ja ruumiseen. Hän kirjoittaa muistoista ja muistamisesta, pakkomielteen omaisesta halusta palauttaa eletty elämä, pysäyttää aika. Hän kirjoittaa kaupungista, sen valosta ja varjoista.

Hieno ja kiehtova romaani siis, mutta ei kuitenkaan ihan täysosuma. Minulle tämä oli hieman liian pitkä, varsinkin loppua olisi voinut tiivistää aika reippaastikin. Eddan työ Koulumuseossa sai minusta liian suuren osan, varsinkin siellä rakennettava "kauhunäyttely", vaikka rinnastuksen tärkeyden menneseen ymmärsinkin. Mutta suurin ongelma oli siinä, että aivan liian paljon jäi auki. Ja minä vielä kuulun lukijoihin jotka rakastavat sitä kun tapahtumia ei selitetä, kun paljon jätetään lukijan itsensä pääteltäväksi. Nyt minusta kuitenkin tuntui etten saanut vastausta juuri mihinkään. Jäi vähän hämmentynyt olo.

Mutta Arosen hurmaava kieli ja lapsen mielenmaisemaan uppoaminen tekivät tästä kokonaisuutena ehdottomasti positiivisen.

Olin usein ihmetellyt aikuisten silmiä ja korvia. He näkivät paljon enemmän kuin lapset, koska liikkuivat paikoissa, joihin lapsilla ei ollut pääsyä. Silti heidän käsityksensä asioista oli usein hutaisemalla muodostettu, jotenkin karkea ja pinnallinen. Meillä lapsilla oli syvempi tieto. Kuulimme ja näimme sellaista, mihin aikuiset eivät kiinnittäneet mitään huomiota, koska pitivät sitä vähäpätöisenä. He olivat oman kuulemisensa lumoissa eivätkä tajunneet, miten tärkeää on mitätön, ohimenevä. Yksi katse, pari kesken jäänyttä lausetta, pieni huokaus. Se saattaa pitää sisällään selityksen kaikkeen. Sen oppivat lapset pian vauvaiän jälkeen.

Kaunista, ja niin totta.

 

Kommentoi