minä, paul ja sunset park

sivulauseita

Monella palstalla on ollut puhetta unelmista. Minulla on niitä monta, suuria ja pieniä, mahdollisia ja mahdottomia, lähellä olevia ja jo saavutettujakin. Yksi on kuitenkin ylitse muiden. Haluaisin elää, asua ja kirjoittaa New Yorkissa. Edes hetken, edes vuoden. Ehkä tästä johtuen en tiedä kiehtovampaa yhdistelmää kuin new yorkilainen kirjailija. Ja jotenkin se kaikki, talo Brooklynissa, oma työhuone ja kirjasto ylimmässä kerroksessa ja tarinan kertomisen mieletön lahja ruumiillistuu Paul Austerissa. Kaiken lisäksi rakastan hänen kirjojaan, ainakin useimpia niistä.

Brooklyn Follies on yksi lempikirjoistani, lähes täydellinen romaani joka palautti hetkeksi kadottamani ilon kirjallisuutta kohtaan. Oracle Night kulki yhden kummallisen kesän laukussani, luin sitä silloin tällöin, ratikoissa ja junissa ja kahviloissa. Se oli ystäväni lentokentältä ostama kuluneenpehmeä pokkari jonka outoon tarinaan oli ihana hetkittäin pudota. New York-trilogyn lukemisesta on kauan aikaa, ja lähes ainoa mitä muistan on epämääräinen tunne siitä, että vaikka pidin siitä, luin sitä väärään aikaan ja väärässä paikassa, ja se odottaa toista lukua tuossa hyllyssä. Yksinäisyyden äärellä käsittelee surua niin lohdullisesti ja läheltä etten tiedä toista.

Jostain syystä en kuitenkaan ole ikinä kokenut tarvetta lukea Austerin uusinta romaania heti, toisin kuin esim Ian McEwanin, Joyce Carol Oatesin tai Lionel Shriverin kohdalla. Jotenkin meidän suhteelle, siis minun ja Paulin, on sopinut hieman hitaampi rytmi. Siksi luinkin vasta nyt vuonna 2010 ilmestyneen, ja viime syksynä suomennetun romaanin Sunset Park.

Eri henkilöiden äänellä kerrotuista välähdyksistä rakentuva romaani kertoo minuuden rakentumisesta, hajoamisesta, sen palasten etsimisestä ja aina uudelleen kokoamisesta. Keskiössä on kolmeakymmentä lähestyvä, Floridaan paennut mutta nyt Brooklyniin palaava Miles Heller, jonka vaiheisiin ja valintoihin kaikkien muidenkin tarinat kietoutovat. Henkilöt ovat vanhoja, nuoria ja keski-ikäisiä. Kauniita, rumia, älykkäitä, ystävällisiä, eksyneitä ja surullisia. Koska tapahtumat kerrotaan toisessa tai kolmannessa persoonassa monen ihmisen näkökulmasta, syntyy teokselle toisto ja tyyli, joka pitää lukijan austermaisella tavalla otteessaan. Hylätyssä talossa Sunset Parkissa laittomasti asuvat ystävykset tekevät tiliä menneisyyden kanssa ja suunnittelevat tulevaisuutta. Tapahtumat etenevät kohti väistämätöntä päätöstään, ja loppu tarjoaa yhtä paljon uusia kysymyksiä kuin vastauksia, kuten se minuus joka ei koskaan voi olla täysin ehjä tai valmis. Hengeltään boheemi ja eläväinen romaani sisältää paljon juuri sitä tarinankerrontaa jonka takia Auster on minulle niin merkittävä kirjailija. Se tarjoaa todentuntuisen kuvan kaupungista, jossa jokaisella on oma, kertomisen arvoinen tarinansa.

Mutta. ( Kyllä. Pitkästä aikaa minun ja Paulin suhteeseen ilmestyi mutta. ) Kaikista ansioistaan huolimatta romaani jätti minut ulkopuoliseksi. Vain vähän, vain hetkittäin, mutta silti. Ehkä se johtui siitä että henkilöitä oli niin paljon, ehkä siitä etten erityisemmin pitänyt heistä yhdestäkään, ehkä siitä että loppujen lopuksi tarina jäi niin pitkälti auki. Luettuani eilen illalla viimeisen sivun, suljettuani kannen, minusta ei tuntunut oikein miltään, ja se taas tuntui vähän haikealta. Meille ei ole ennen tapahtunut sellaista. Minulle ja Paulille siis. Toisaalta, se on ihan lohdullistakin. Ettei kukaan, ei edes Paul, voi onnistua täydellisesti joka kerta.

Kommentit

Minna J.
Oisko tulta?

Minä tiedän tuon muttan. En ole lukenut kaikkea Austeria, mutta Sattumuksia Brooklynissä teki minusta fanin. Täällä kirjoitan Sunset Parkista, jonka pariin minäkin eksyin vasta nyt keväällä.

Helmi K
sivulauseita

Kiitti linkistä, olipa sulla samanlaiset ajatukset!

Tuo "jokainen sivu oli liian täysin" on ihan totta. Mulle se ilmeni juuri siinä että henkilöitä oli niin paljon. Ja ehkä siksi tässä Austerissa henkilökuvaus ( ja ihmissuhteiden kuvaus ) ei ihan onnistunut, kaikki jäi vähän liian pinnalle vaikka monesti aika lähelle "ydintä" päästiinkin, mm. Milesin muistellessa veljensä kuolemaa. Ja sitä etäisyyttä toivat myös nuo sun mainitsemat trivia-kohtaukset, jäi mulle aika kaukaiseksi esim. baseballin historian yksityiskohtainen läpikäyminen. Luulisi ettei Austerin tarvitsisi enää osoittaa lukeneisuuttaan kenellekään.

Karoliina

Meillä on sama suurin unelma. Joskin olen elämän muuttuessa madaltanut sen jo muotoon "jos edes kuukaudeksi". Olkoon klisee ja tylsää, mutta minäkin kuuluisin sinne.

Austerilta olen lukenut vasta New York -trilogian, joka oli valtaisa pettymys valtaisten odotusten jälkeen. Olen kuitenkin jo toipunut ja aion lukea häntä vielä. Sattumuksia Brooklynissa odottaa jo hyllyssä.

Mutta oikeastaan tulin kertomaan, että olen taas haastanut sinut. :) Olit vaikein, koska en tunne sinua vielä niin hyvin, mutta valinnoista saa valittaa: http://kirjavakammari.blogspot.fi/2012/06/toukokuun-luetut-ja-riskihaasteet.html

Helmi K
sivulauseita

Olen ihan samaa mieltä, että olkoon kuinka kliseistä vaan niin sinne kuulun / kuulutaan :) ehkä vielä joskus. Yksi ystäväni pakkasi laukkunsa ja lähti, nyt asuu Queensissa ihanassa asunossa, on kivassa työpaikassa ja rakastunut.

New York-trilogia on varmaan vaikein Auster aloittaa (paitsi niiden mielestä jotka sanovat että se on pakko lukea ahmien kerralla), Sattumuksia Brookylnissa ja Näkymätön ovat "tyypillisempiä" romaaneja joiden tarina ja henkilöt tuntuvat täysin todelta, niin vahvasti niihin eläydyin.

Ja kiiiti haasteesta, vastailinkin jo sun blogiin kun olen molemmat ehdottomasi kirjat jo lukenut :)

Kommentoi