Oudot ongelmat

Sain kuulla tänään, että mun veljeni saa tyttöystävänsä kanssa vauvan. Itku pääsi. En kylläkään onnenkyyneleitä tirauttanu, vaikka iloinen heidän puolestaan oonkin. Itkin turhautuneisuuttani, katkeruuttani ja vähän surullisuuttanikin. Sama reaktio iski 3 vuotta sitten, kun siskoni kertoi odottavansa poikaansa. Ja samankaltainen, lievempi lohduttomuuden tunne iski, kun mun toinen veli meni naimisiin, vaikka olin iloinen heidänkin puolestaan.

Tähän väliin on vissiin sopivaa mainita, että rakastan siskonpoikaani yli kaiken, olen onnellinen siskoni puolesta ja kuten jo sanoin olen myös iloinen veljieni puolesta. Reaktioni ei liity mitenkään kehenkään sisaruksistani suoranaisesti.

Miksi siis tälläinen reagointi siihen, että musta tulee täti toistamiseen? En tiedä.

Oon aina halunnu äidiks. Ja jollain tasolla oon aina kuvitellu olevani ensimmäinen mun sisaruskatraasta, joka saa lapsia. Se oli jotenkin luonnollinen ”kohtalo” ja siihen oli helppo tuudittautua vuosien aikana. Sitten yhtäkkiä kaikki muuttui. Koko turvallinen kuvitelma tulevaisuudesta romuttu yhteen plussaan. 

Mutta entäs tänään sitten? Miks reagoin samalla tavalla vaikka ”tulevaisuus” on uudelleen kirjotettu jo pariinkiin otteeseen 3 vuoden aikana?

Rehellisesti… Tunnen itteni huonommaks kuin veljeni ja siskoni. Äitiys ja perheen perustaminen on ainoita asioita, mitä oon todella ikinä halunnu. Muut asiat ei oo mun elämässä niin korkeessa asemassa. Ja vaikka mulla ei oo kiire, niin tuntuu, että oon myöhässä. En oo saanu elämässäni aikaan mun mittapuulla mitään. 

Mulla on poikaystävä, jota rakastan erittäin paljon. Hän on tällä hetkellä mun perhe ja oon äärimmäisen onnellinen näin. Vaikka en vois koskaan saada lapsia tai mennä naimisiin, hän on mulle enemmän, kuin riittävä perhe. Siltikin kaipaan lapsia, äitiyttä ja perhe-elämää äärimmäisen paljon.

En tunne olevani tarpeeks riittävä näin. 

-M