Ladataan...

Ikuisuudelta tuntuneen kirjoitustauon jälkeen olen avannut blogin viikon sisällä useammin kuin viimeisen kuukauden aikana. Tuli sanottua ääneen se, mitä niin kovasti pelkäsin. Karmea totuus siitä, että aina ei vaan jaksa. Ei vaikka kuinka pinnistelisi. Totuus omasta kuolevaisuudesta oli toki ollut silmien edessä jo pidemmän aikaa, mutta eihän se suorituskeskeistä ja tehokkuutta ihannoivaa ihmistä pysäytä.

Mitä mulle siis tapahtuu, kun voimat hiipuu?

Ihan ensimmäinen merkki on se, että alan unohtelemaan asioita. Aluksi se tapahtuu huomaamatta, mutta loppuvaiheessa asiat pysyi mielessä vain pari minuuttia, jos toistelin niitä aktiivisesti. Muussa tapauksessa meni pari sekuntia ja ajatus oli tiessään. Tästä syystä kirjoitin kaiken muistiin. Puhelimesta löytyy muistutusmerkintöjä ihan kaikista mahdollisista asioista, mitä ihminen elämässään suinkin voi tehdä. Tässä kohtaa pärjää ihan hyvin, jos vaan muistaa laittaa ne muistutukset. Homma on siis vielä jotenkin hallittavissa.

Seuraavaksi menee yöunet. Päivällä tehtävät (eli siis tekemättömät) asiat löytävät tiensä uniin ja ratkon niitä tuloksetta tunnista toiseen. Vaikka kuinka olen iltaisin väsynyt, herään aamulla ennen kelloa ja ensimmäisenä pelkään, että olen nukkunut herätyksestä ohi. Univelka kasvaa jo valmiiksi liian vähäisten yöunien takia ja nyt kroppakaan ei malta rauhoittua, vaan tekee duunia myös unissaan.

 

 

Urheilu unohtuu viimeistään tässä vaiheessa. Aika alkaa olla todella kortilla ja jos olen malttanut pitää fyysisestä kunnosta huolta tähän asti, unohdan sen viimeistään nyt. Saman kierteen niin monta kertaa läpi käyneenä voisi kuvitella, että osaisin jo pitää huolta jaksamisen kulmakivistä, mutta niin ne vaan kerta toisensa jälkeen on karisseet kelkasta, tällä kertaa jo todella hyvissä ajoin. Tänään viimeisimmästä urheilusuorituksesta on aikaa kuukausia. Ensin se jäi stressin takia ja nyt se on jäähyllä stressin laukaiseman sairaskierteen takia. Yritän olla ottamatta tästä paineita, mutta rehellisesti sanottuna kupolia puristaa aivan saakelin kovasti. Instagramistoriesiin tallentui eräs päivä ihan rehellinen itku, kun todellisuus iski vasten kasvoja (hengitä Henriika, kyllä se siitä).

Viimeisenä tulee sydämen tykytys. Alussa sitä on vain iltaisin, kun päivä on pulkassa, mutta tällä kertaa se alkoi olla läsnä jo heti aamusta. Rehellisesti sanottuna googlasin jopa pari kertaa sanan "sydänkohtaus", kun tuntui siltä, että sydän tulee rintakehästä läpi. Tämän homman vakavuuteen havahduin vasta eräällä työmatkalla, kun jo aikas monta vuotta muusikon ja opettajan töitä tehnyt kollega kyseli, että miten mulla menee ja kerroin rehellisesti, että nyt on aika tosi kiire ja paljon vastuuta yhdelle ihmiselle (koska se ei uskalla delegoida).

Vastaukseksi omaan avautumiseeni sain tarinan hänen työuransa alkutaipaleelta, joka muistutti aika paljon omaa säheltämistä. Hän kertoi, että niistä stressin ja kiireen täyttämistä vuosista oli jäänyt jälki sen verran syvälle, että nykyisin jonkun stressaavan tilanteen ollessa päällä, reagoi keho huomattavasti voimakkaammin kuin olisi tarpeen. Se muistaa edelleen, että miltä siitä tuntui ja laittaa kaikki peliin, ettei vaan ajauduttaisi siihen samaan tilanteeseen kuin silloin. 

Tuon keskustelun jälkeen tajusin omien oireiden olleen matkassa jo vuosia. Silläkin hetkellä sydän tykytti, mutta vasta tämän kokeneemman tyypin sana sai tajuamaan, että olisikohan syytä hidastaa. Varoittavaksi esimerkiksi ei ollut riittänyt se, että oman isäni sydän on leikattu monta kertaa ja syy siihen on ollut stressi ja liiallinen työnteko.

Arvatkaa hidastinko lopulta vielä siinä kohtaa?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Kesällä Italiassa, kun olisi pitänyt nauttia eikä stressata.

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Mä en oikeastaan tiedä, että mistä pitäisi aloittaa. Jollain oudolla tavalla tuntuu siltä, että nyt olisi selittelyn paikka. Missä hitossa mä olen luurannut nämä kaikki 80 päivää, kun blogi on aikaisemmin päivittynyt 1–3 kertaa viikossa. 

Vastaus on: ihan vaan normaalissa elämässä, josta tuli mun päälle liian kiireistä. Jostain oli pakko luopua, kun henkiset voimavarat alkoi käydä vähiin. Oudointa tässä tahattomassa tauossa on se, että täällä ajatukset on aikaisemmin saaneet pyöriä aika vapaasti ja henkinen akku on enemmänkin latautunut kuin tyhjentynyt, mutta nyt kävi toisin.

Tästä tuli asia, jota pakoilin. En alkuun uskaltanut avata koko Lilyn sivustoa siinä pelossa, että on pakko kirjoittaa jotain. Todellisuudessa ei tosiaan ole yhtään mikään pakko, mutta näin 80 päivää tätä hommaa sivusta seuranneena voin todeta, että mä en kirjoittanut, koska väistelin totuutta. Kirjoittaessa en nimittäin pääse omia ajatuksia pakoon, vaan todellinen tila ryöpsähtelee holtittomasti alitajunnasta, kun mustaa alkaa ilmestymään valkoiselle. Halusin elellä omassa kuplassa, jossa meitsi on joku yliluonnollinen superhahmo, joka pystyy kaikkeen eikä muuten tunnu missään.

Hahaa ja pari kainalopierua siihen päälle. Toistaiseksi en ole muuttunut supersankariksi, vaikka kuinka olen yrittänyt pukea alushousut pitkien kalsareiden päälle. Terveiset siis sohvalta parin viikon sairastamisen aiheuttaman totaalisen kaatumisen uhrilta. Mä olin ihan hiton finaalissa, enkä tajunnut sitä. Noh, luonto otti homman omiin käsiin. Mä taistelin vastaan varmaankin kuukauden päivät, koska mielestäni oli cool olla niin kovis, ettei edes tauti hidasta menoa.

Jotenkin hupaisaa ja samalla noloa, että muhun kolahti #onkopakkojaksaa-kampanja takavasemmalta ihan saakelin yllättäen ja kovasti. Olin nimittäin lukenut muiden kirjoittamia postauksia aiheesta, kun yritin selitellä itselleni, että tää on ihan normaalia. Kellon ympäri hommia, mutta kohta helpottaa. En mä ole tuollaisessa tilanteessa, työuupumus ei voi tulla työstä, josta nauttii täysillä, eihän?

Kyllä se voi. Se voi tulla mistä vaan työstä jos sitä on liikaa omaan suorituskykyyn nähden. 

Mä koen, etten tajunnut hidastaa tahtia, koska kiire on tuttua ja samanlaiset työputket on ennenkin onnistuneet. Silloin mulla ei vaan ollut takana samanlaista henkistä kuormitusta, kuin tänä kesänä oli. Monesta lyhyestä (ja yhdestä pitkästä) reissusta ja tapahtumasta kertyi iso tapahtumien täyttämä möykky, joka ei ehtinyt missään vaiheessa purkautua. Sitä ns. palautumisjaksoa ei tullut koskaan vaan hommat loppui ja saman tien läpsystä vaihto uusiin projekteihin ja matkoihin.

Upeita juttuja, mutta suunnattoman suurella vastuulla ladattuja hommia. Siihen päälle muutama tosi iso asia ihmiselle käsiteltäväksi. Asioita, joista mä en voi täällä puhua, koska ne ei koske vain mua, mutta ne on juttuja, jotka on vasta nyt löytäneet tiensä mun uniin, kun oon vihdoin tajunnut (oikeastaan joutunut) lepäämään. Eli nyt, kun on vähän vapautunut jo tuota järkeä takaisin omaan käyttöön, on selvää, että jos alitajunta pyörittelee kokoajan jotain juttuja, ei henkinen kantti vaan kestä yhtä paljoa kuin jos sillä olis kaikki kapasiteetti käytössä.

No mitä mä olen lopulta mieltä siitä, että onko meidän pakko jaksaa? Sanoisin, että on. Meidän on pakko jaksaa pitää huolta siitä, että edessä ei häämöttäisi niitä maaliviivoja, joiden ylitse on pakko jaksaa ryömiä, koska jokaisen viivan jälkeen tulee ihan varmasti uusi maali. Mä olen viimeisen kuukauden ajan tehnyt peliliikkeitä omien viivojen poistamisen eteen, ja sen seurauksena katsellut peilistä itkuisia silmiä ja pyyhkinyt poskilta helpotuksen kyyneleitä. 

Tämä teksti oli ensimmäinen pitkään aikaan, enkä osaa sanoa, että tuleeko toinen huomenna vai taas 80 päivän päästä. Muistaako mua kukaan täällä enää –  en tiedä – mutta mä alan taas muistamaan, että mikä mimmi mä oikein olen.

 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Kesän ihanimpia hetkiä Saksassa.

Ladataan...

Viime viikolla koin jotain todella ihmeellistä. Itkin holtittomasti koulutulosten kilahdellessa jengin sähköpostiin. Se itku tuli jostain äärettömän syvältä ja oudointa siinä oli se, että mä en ollut se, jonka sähköpostiin olisi pitänyt tulla yhtään mitään. Sinne ei siis myöskään tullut mitään, mä olin onnellinen, kun jonkun toisen elämä mullistui toivotulla tavalla.

Kohta 27-vuotiaana naisena olen elänyt viimeiset viisi vuotta ilman kouluun hakemista, jos vaihtoon hakua ei lasketa. Silti joka vuosi kyttäilen facebookia ja Sibelius-Akatemian sivuja, ja etsin tuttujen nimiä. Olen onnellinen toisten puolesta, mutta myönnän tuntevani myös kateutta. Miksi ihmeessä? 

 

 

Tähän kysymykseen on tullut etsittyä vastausta kaikki viime vuodet ja vähän jopa raivottua omassa päässä sitä, että olen kiittämätön pikku ihmistyperys, joka ei voi olla tyytyväinen ja aidosti onnellinen toisten puolesta. No. Tähän hommaan tuli muutos viime keskiviikkona, kun Italiassa sukujuhlilla ilmoille kajahti sellainen kiljahdus ja huuto, että tiesin opiskelupaikan auenneen serkkuni tyttärelle. Olimme pitkin viikkoa jutelleet pyrkimisestä ja kaikki pitivät peukkuja ja toivoivat, että tällä kertaa yliopiston ovet aukenisivat. Katselin ihastuneena nuoren naisen riemua ja kasvoja, joilta paistoi helpotus. Ajattelin, että nyt mä tiedän miltä se hetki näyttää, kun joku on saanut elämässä just sen, mitä on halunnut.

Se näyttää maagiselta.

 

 

Mietin siinä, että tosiaan, mulla ei ole mitään hajua tuosta tunteesta, mutta silti unelmien koulupaikka symboloi mulle jotain. Hölmöintä koko hommassa on se, että mulla ei ole aavistustakaan siitä, että mikä se unelmien koulupaikka mulle olisi. Tajusin, että mä en kaipaa mitään koulupaikkaa, vaan mä hamuan sitä tunnetta, että vihdoin kaikki palaset on loksahtaneet paikalleen. Mä tahdon tietää, että miltä tuntuu, kun tietää tasan tarkkaan, että mun elämällä on joku tarkoitus ja suunta. Mä haluaisin kokea sen hetken, jossa ajattelee, että juuri tätä mä olen halunnut, tehnyt ihan hitosti töitä ja vihdoin saavuttanut sen. Mitä se "se" sitten on? Sitä en tiedä.

Mun urapolullani tämä on ihan päätön toive ja tiedän sen varsin hyvin, mutta silti. Haaveilen just siitä, mitä mä en voi saada. Kaikki ne asiat, joista unelmoin omalla työuralla, on niin korkealentoisia ja pitkän tähtäimen juttuja, että järjellä osaan selittää sille kärsimättömälle kimittävällä äänellä napisevalle Henriikalle, että asiat on nyt näin ja sun kohdalla tulis kuitenkin ahdistus jossain parissa viikossa, jos saisit tietää kuinka elämässä tulee käymään.

En tällä ajatusten pyörittelyllä tarkoita nyt sitä, että kaikki unelmiensa koulupaikan napanneet tietävät mitä elämällään tulevat tekemään, mutta kyllä te tajuatte. Mä tahdon sen tunteen, että mä tiedän.

 

 

Keskiviikkona, kun itkin yhdessä koko muun suvun kanssa onnesta ja puhtaasta kiitollisuudesta, pystyin päästämään vähän siitä kummallisesta kateudesta irti. Mulle tuli lämmin ja varma olo siitä, että täydellinen "mun elämällä on nyt tarkoitus" -hetki tulee kyllä vielä. Mun tapauksessa elämä on todistanut jo miljoona kertaa, ettei mulla ole mitään hajua tai ymmärrystä siitä, että mihin se on menossa, joten vaikka se tuntuu aivan todella karmaisevan epäreilun riipivältä, mä en luultavasti tule samalla tavalla näkemään sitä yhtä oikeaa maalia edessäni. Mun elämässä on jääkiekkomaaleja, jalkapallomaaleja, koripallokoreja ja taitaa siellä olla yks minigolfratakin. 

Jonain päivänä mä ehkä osaan tehdä täydellisiä maaleja niihin kaikkiin, tai sit mun tarkoitus on sutia jotain ihan muuta peliä. Siihen asti ei auta, ku potkia menemään ja toivoa, että oikea peli on menossa (saakeli).

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Lue myös: Mistä voimat pyrkimiseen? Pääsykokeissa 17 kertaa arvosteltavana.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Matkapäiväkirja saa taas jatkoa! Tänään vuorossa tuo monelle Oktoberfestin mekkana ja nahkahousujen luvattuna maana tuttu Alppien upeissa maisemissa kylpevä saksalainen kaupunki, joka vastoin odotuksia paljastui ihan mielettömäksi vesiparatiisiksi. Ensimmäinen ja ainoa varsinainen vinkki Müncheniin matkaavalle on seuraava: ota uikkarit mukaan.

 

 

Münchenin valloittamiseen meillä oli vain yksi päivä (päivä 18 meni matkustaessa), joten tapamme mukaan päätettiin jättää nähtävyyksien raivolla juokseminen muille turisteille ja suunnistettiin fiiliksen mukaan haahuillen pitkin katuja. Ensimmäisenä nenä vei meidät ehdottomasti lempipaikkaani tuossa kaupungissa – Englantilaiseen puistoon. Voisi kuvitella, että Englantilainen puisto on joku pienehkö viheralue keskellä kaupunkia, mutta pieni ei nyt ihan sovi kuvaamaan tätä puistoa. Se on aivan järkyttävän iso.

Puistossa on monta eri aluetta ja yksi niistä on nudisteille varattu. En ole varma, että onko se mitenkään virallisesti julistettu sitä elämäntapaa harjoittaville, mutta vuodesta toiseen on sinne saanut kokoontua nauttimaan täydestä alastomuudesta. Edellisellä Münchenin reissulla osuttiin myös heti kärkeen nakujen joukkoon ja sama toistui tälläkin kertaa. Nyt sentään osattiin varautua, että jossain päin puistoa on alastonta väkeä nautiskelemassa kesästä.

 

 

Edellisellä puistovierailulla jäi ehkäpä koko paikan siistein juttu näkemättä (mietin tässä nyt, että miten hitossa?!). Nimittäin puistossa voi surffata! Jep, siellä oli ihan kreisiä jengiä lautojensa kanssa ja kylteissä sanottiinkin, että paikka on vain todella kokeneille surffareille, joten ehkäpä jokunen kurssi pitää olla alla ennen jokeen hyppäämistä takana. Laitan postauksen loppuun vielä videon, jossa voi aistia puiston tunnelmaa ja surffimeininkiä.

Eisbach nimiseen jokeen oli oikeastaan kaikilla uimakielto, mutta kukaan ei tuntunut välittävän siitä. Jengi otti tulikuumana kesäpäivänä kaiken irti todella voimakkaasti virtaavasta joesta ja kelluivat sen kyydissä pitkän matkan ympäri puistoa, menivät hetkeksi kuivattelemaan ja toistivat saman uudestaan. Jos meillä olisi ollut uikkarit mukana, olisi tämä ollut pakko kokea itsekin.

 

 

Suurin osa turisteista saapuu puistoon sen keskellä sijaitsevan olutpuiston takia, joten sinne suunnattiin mekin. Tilattiin litran tuopit olutta ja ostettiin paistettuja perunoita ja ranskalaisia. Kiinalaisesta tornista kuului perinteistä puhallinmusiikkia ja kaikki oli kohdallaan. Täydellinen olutpuistoelämys kerta kaikkiaan.

 

 

Puistosta jatkettiin matkaa Isar-joen varrelle, sillä kuuma ja seisova keskustan ilma ei houkutellut mitenkään erityisesti. Se joki on i-ha-na. Jumalaisen kaunis sen kristallin kirkkaan vuoristoveden ansiosta (kuten myös Eisbach Englantilaisessa puistossa). Joen varrella näkyi pieniä poukamia, jonne müncheniläiset olivat asettuneet viltteineen ja eväineen nautiskelemaan veden viilentävästä vaikutuksesta. Lapset ja aikuiset uivat ihan kuin me täällä Suomessa vietetään kesäpäivää järven tai meren rannalla.

Homma näytti niin ihanalta, että käveltiin alas joen uomaan ja kahlattiin vedessä. Päätettiin, että seuraavalla kerralla otetaan mukaan uikkarit ja muutetaan kaupunkipäivä rantapäiväksi. 

 

 

Kahlaamisen jälkeen otettiin tavoitteeksi löytää vielä joku ravintola illallisen merkeissä ja ihan tuurilla päädyttiin Sendilnger Torin lähellä olevaan "salaiseen" olutpuistoon. Se oli piilossa sisäpihalla ja kaiken huippuna siellä näkyi vielä jalkapalloa massiiviselta valkokankaalta. Eteen tuotiin olut ja niin iso pihvi, että vaikka kuinka yritti tsempata, ei sitä pystynyt syömään kokonaan. 

Päivä päättyi puolen tunnin junamatkaan ja kävelyyn peltojen halki. Kotimatkan tunnelmista kertovat nämä edellisen postauksen kuvat.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Reissupostaukset aiheuttavat mussa melkein poikkeuksetta kateutta ja matkakuumetta. Nyt pääsen viljelemään samoja hommia oikein urakalla täällä blogissa teidän kiusaksi. Ollaan nähty ihan mielettömän upeita maisemia ja paikkoja, ja silti yksi mahtavimmista hetkistä on ollut tämä auringonlasku Münchenin lähellä Grafingissa.

Oltiin vietetty päivä Münchenissä ja kävelty tunti kaupalla. Tässä oltiin matkalla juna-asemalta perhetuttaviemme kotiin ja oikaistiin pellon reunaa pitkin. Tuli vähän koti-ikävä ja se tuntui hyvältä. Kuulostaa ällöttävän kliseiseltä, mutta näköjään täytyy lähteä kauas, että näkee lähelle. 

Ihanaa juhannusviikonloppua!

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Pages