80 päivää kirjoittamatta. Miksi nyt?

Mä en oikeastaan tiedä, että mistä pitäisi aloittaa. Jollain oudolla tavalla tuntuu siltä, että nyt olisi selittelyn paikka. Missä hitossa mä olen luurannut nämä kaikki 80 päivää, kun blogi on aikaisemmin päivittynyt 1–3 kertaa viikossa. 

Vastaus on: ihan vaan normaalissa elämässä, josta tuli mun päälle liian kiireistä. Jostain oli pakko luopua, kun henkiset voimavarat alkoi käydä vähiin. Oudointa tässä tahattomassa tauossa on se, että täällä ajatukset on aikaisemmin saaneet pyöriä aika vapaasti ja henkinen akku on enemmänkin latautunut kuin tyhjentynyt, mutta nyt kävi toisin.

Tästä tuli asia, jota pakoilin. En alkuun uskaltanut avata koko Lilyn sivustoa siinä pelossa, että on pakko kirjoittaa jotain. Todellisuudessa ei tosiaan ole yhtään mikään pakko, mutta näin 80 päivää tätä hommaa sivusta seuranneena voin todeta, että mä en kirjoittanut, koska väistelin totuutta. Kirjoittaessa en nimittäin pääse omia ajatuksia pakoon, vaan todellinen tila ryöpsähtelee holtittomasti alitajunnasta, kun mustaa alkaa ilmestymään valkoiselle. Halusin elellä omassa kuplassa, jossa meitsi on joku yliluonnollinen superhahmo, joka pystyy kaikkeen eikä muuten tunnu missään.

Hahaa ja pari kainalopierua siihen päälle. Toistaiseksi en ole muuttunut supersankariksi, vaikka kuinka olen yrittänyt pukea alushousut pitkien kalsareiden päälle. Terveiset siis sohvalta parin viikon sairastamisen aiheuttaman totaalisen kaatumisen uhrilta. Mä olin ihan hiton finaalissa, enkä tajunnut sitä. Noh, luonto otti homman omiin käsiin. Mä taistelin vastaan varmaankin kuukauden päivät, koska mielestäni oli cool olla niin kovis, ettei edes tauti hidasta menoa.

Jotenkin hupaisaa ja samalla noloa, että muhun kolahti #onkopakkojaksaa-kampanja takavasemmalta ihan saakelin yllättäen ja kovasti. Olin nimittäin lukenut muiden kirjoittamia postauksia aiheesta, kun yritin selitellä itselleni, että tää on ihan normaalia. Kellon ympäri hommia, mutta kohta helpottaa. En mä ole tuollaisessa tilanteessa, työuupumus ei voi tulla työstä, josta nauttii täysillä, eihän?

Kyllä se voi. Se voi tulla mistä vaan työstä jos sitä on liikaa omaan suorituskykyyn nähden. 

Mä koen, etten tajunnut hidastaa tahtia, koska kiire on tuttua ja samanlaiset työputket on ennenkin onnistuneet. Silloin mulla ei vaan ollut takana samanlaista henkistä kuormitusta, kuin tänä kesänä oli. Monesta lyhyestä (ja yhdestä pitkästä) reissusta ja tapahtumasta kertyi iso tapahtumien täyttämä möykky, joka ei ehtinyt missään vaiheessa purkautua. Sitä ns. palautumisjaksoa ei tullut koskaan vaan hommat loppui ja saman tien läpsystä vaihto uusiin projekteihin ja matkoihin.

Upeita juttuja, mutta suunnattoman suurella vastuulla ladattuja hommia. Siihen päälle muutama tosi iso asia ihmiselle käsiteltäväksi. Asioita, joista mä en voi täällä puhua, koska ne ei koske vain mua, mutta ne on juttuja, jotka on vasta nyt löytäneet tiensä mun uniin, kun oon vihdoin tajunnut (oikeastaan joutunut) lepäämään. Eli nyt, kun on vähän vapautunut jo tuota järkeä takaisin omaan käyttöön, on selvää, että jos alitajunta pyörittelee kokoajan jotain juttuja, ei henkinen kantti vaan kestä yhtä paljoa kuin jos sillä olis kaikki kapasiteetti käytössä.

No mitä mä olen lopulta mieltä siitä, että onko meidän pakko jaksaa? Sanoisin, että on. Meidän on pakko jaksaa pitää huolta siitä, että edessä ei häämöttäisi niitä maaliviivoja, joiden ylitse on pakko jaksaa ryömiä, koska jokaisen viivan jälkeen tulee ihan varmasti uusi maali. Mä olen viimeisen kuukauden ajan tehnyt peliliikkeitä omien viivojen poistamisen eteen, ja sen seurauksena katsellut peilistä itkuisia silmiä ja pyyhkinyt poskilta helpotuksen kyyneleitä. 

Tämä teksti oli ensimmäinen pitkään aikaan, enkä osaa sanoa, että tuleeko toinen huomenna vai taas 80 päivän päästä. Muistaako mua kukaan täällä enää –  en tiedä – mutta mä alan taas muistamaan, että mikä mimmi mä oikein olen.

 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Kesän ihanimpia hetkiä Saksassa.

Kommentit

Toimitus
Toimitus

Kiitos, että jaoit kokemuksesi uupumisesta! Ihana kuulla, että alkaa helpottaa. <3

T. Toimitus

Henriika S.

<3 Pikkuhiljaa hyvä tulee! :)

Kommentoi