Mistä oireista tunnistan uupumuksen?

Ikuisuudelta tuntuneen kirjoitustauon jälkeen olen avannut blogin viikon sisällä useammin kuin viimeisen kuukauden aikana. Tuli sanottua ääneen se, mitä niin kovasti pelkäsin. Karmea totuus siitä, että aina ei vaan jaksa. Ei vaikka kuinka pinnistelisi. Totuus omasta kuolevaisuudesta oli toki ollut silmien edessä jo pidemmän aikaa, mutta eihän se suorituskeskeistä ja tehokkuutta ihannoivaa ihmistä pysäytä.

Mitä mulle siis tapahtuu, kun voimat hiipuu?

Ihan ensimmäinen merkki on se, että alan unohtelemaan asioita. Aluksi se tapahtuu huomaamatta, mutta loppuvaiheessa asiat pysyi mielessä vain pari minuuttia, jos toistelin niitä aktiivisesti. Muussa tapauksessa meni pari sekuntia ja ajatus oli tiessään. Tästä syystä kirjoitin kaiken muistiin. Puhelimesta löytyy muistutusmerkintöjä ihan kaikista mahdollisista asioista, mitä ihminen elämässään suinkin voi tehdä. Tässä kohtaa pärjää ihan hyvin, jos vaan muistaa laittaa ne muistutukset. Homma on siis vielä jotenkin hallittavissa.

Seuraavaksi menee yöunet. Päivällä tehtävät (eli siis tekemättömät) asiat löytävät tiensä uniin ja ratkon niitä tuloksetta tunnista toiseen. Vaikka kuinka olen iltaisin väsynyt, herään aamulla ennen kelloa ja ensimmäisenä pelkään, että olen nukkunut herätyksestä ohi. Univelka kasvaa jo valmiiksi liian vähäisten yöunien takia ja nyt kroppakaan ei malta rauhoittua, vaan tekee duunia myös unissaan.

 

 

Urheilu unohtuu viimeistään tässä vaiheessa. Aika alkaa olla todella kortilla ja jos olen malttanut pitää fyysisestä kunnosta huolta tähän asti, unohdan sen viimeistään nyt. Saman kierteen niin monta kertaa läpi käyneenä voisi kuvitella, että osaisin jo pitää huolta jaksamisen kulmakivistä, mutta niin ne vaan kerta toisensa jälkeen on karisseet kelkasta, tällä kertaa jo todella hyvissä ajoin. Tänään viimeisimmästä urheilusuorituksesta on aikaa kuukausia. Ensin se jäi stressin takia ja nyt se on jäähyllä stressin laukaiseman sairaskierteen takia. Yritän olla ottamatta tästä paineita, mutta rehellisesti sanottuna kupolia puristaa aivan saakelin kovasti. Instagramistoriesiin tallentui eräs päivä ihan rehellinen itku, kun todellisuus iski vasten kasvoja (hengitä Henriika, kyllä se siitä).

Viimeisenä tulee sydämen tykytys. Alussa sitä on vain iltaisin, kun päivä on pulkassa, mutta tällä kertaa se alkoi olla läsnä jo heti aamusta. Rehellisesti sanottuna googlasin jopa pari kertaa sanan "sydänkohtaus", kun tuntui siltä, että sydän tulee rintakehästä läpi. Tämän homman vakavuuteen havahduin vasta eräällä työmatkalla, kun jo aikas monta vuotta muusikon ja opettajan töitä tehnyt kollega kyseli, että miten mulla menee ja kerroin rehellisesti, että nyt on aika tosi kiire ja paljon vastuuta yhdelle ihmiselle (koska se ei uskalla delegoida).

Vastaukseksi omaan avautumiseeni sain tarinan hänen työuransa alkutaipaleelta, joka muistutti aika paljon omaa säheltämistä. Hän kertoi, että niistä stressin ja kiireen täyttämistä vuosista oli jäänyt jälki sen verran syvälle, että nykyisin jonkun stressaavan tilanteen ollessa päällä, reagoi keho huomattavasti voimakkaammin kuin olisi tarpeen. Se muistaa edelleen, että miltä siitä tuntui ja laittaa kaikki peliin, ettei vaan ajauduttaisi siihen samaan tilanteeseen kuin silloin. 

Tuon keskustelun jälkeen tajusin omien oireiden olleen matkassa jo vuosia. Silläkin hetkellä sydän tykytti, mutta vasta tämän kokeneemman tyypin sana sai tajuamaan, että olisikohan syytä hidastaa. Varoittavaksi esimerkiksi ei ollut riittänyt se, että oman isäni sydän on leikattu monta kertaa ja syy siihen on ollut stressi ja liiallinen työnteko.

Arvatkaa hidastinko lopulta vielä siinä kohtaa?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Kesällä Italiassa, kun olisi pitänyt nauttia eikä stressata.

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Kommentoi