Opiskelupaikka voi tehdä onnelliseksi, mä en vaan tiedä sitä

Viime viikolla koin jotain todella ihmeellistä. Itkin holtittomasti koulutulosten kilahdellessa jengin sähköpostiin. Se itku tuli jostain äärettömän syvältä ja oudointa siinä oli se, että mä en ollut se, jonka sähköpostiin olisi pitänyt tulla yhtään mitään. Sinne ei siis myöskään tullut mitään, mä olin onnellinen, kun jonkun toisen elämä mullistui toivotulla tavalla.

Kohta 27-vuotiaana naisena olen elänyt viimeiset viisi vuotta ilman kouluun hakemista, jos vaihtoon hakua ei lasketa. Silti joka vuosi kyttäilen facebookia ja Sibelius-Akatemian sivuja, ja etsin tuttujen nimiä. Olen onnellinen toisten puolesta, mutta myönnän tuntevani myös kateutta. Miksi ihmeessä? 

 

 

Tähän kysymykseen on tullut etsittyä vastausta kaikki viime vuodet ja vähän jopa raivottua omassa päässä sitä, että olen kiittämätön pikku ihmistyperys, joka ei voi olla tyytyväinen ja aidosti onnellinen toisten puolesta. No. Tähän hommaan tuli muutos viime keskiviikkona, kun Italiassa sukujuhlilla ilmoille kajahti sellainen kiljahdus ja huuto, että tiesin opiskelupaikan auenneen serkkuni tyttärelle. Olimme pitkin viikkoa jutelleet pyrkimisestä ja kaikki pitivät peukkuja ja toivoivat, että tällä kertaa yliopiston ovet aukenisivat. Katselin ihastuneena nuoren naisen riemua ja kasvoja, joilta paistoi helpotus. Ajattelin, että nyt mä tiedän miltä se hetki näyttää, kun joku on saanut elämässä just sen, mitä on halunnut.

Se näyttää maagiselta.

 

 

Mietin siinä, että tosiaan, mulla ei ole mitään hajua tuosta tunteesta, mutta silti unelmien koulupaikka symboloi mulle jotain. Hölmöintä koko hommassa on se, että mulla ei ole aavistustakaan siitä, että mikä se unelmien koulupaikka mulle olisi. Tajusin, että mä en kaipaa mitään koulupaikkaa, vaan mä hamuan sitä tunnetta, että vihdoin kaikki palaset on loksahtaneet paikalleen. Mä tahdon tietää, että miltä tuntuu, kun tietää tasan tarkkaan, että mun elämällä on joku tarkoitus ja suunta. Mä haluaisin kokea sen hetken, jossa ajattelee, että juuri tätä mä olen halunnut, tehnyt ihan hitosti töitä ja vihdoin saavuttanut sen. Mitä se "se" sitten on? Sitä en tiedä.

Mun urapolullani tämä on ihan päätön toive ja tiedän sen varsin hyvin, mutta silti. Haaveilen just siitä, mitä mä en voi saada. Kaikki ne asiat, joista unelmoin omalla työuralla, on niin korkealentoisia ja pitkän tähtäimen juttuja, että järjellä osaan selittää sille kärsimättömälle kimittävällä äänellä napisevalle Henriikalle, että asiat on nyt näin ja sun kohdalla tulis kuitenkin ahdistus jossain parissa viikossa, jos saisit tietää kuinka elämässä tulee käymään.

En tällä ajatusten pyörittelyllä tarkoita nyt sitä, että kaikki unelmiensa koulupaikan napanneet tietävät mitä elämällään tulevat tekemään, mutta kyllä te tajuatte. Mä tahdon sen tunteen, että mä tiedän.

 

 

Keskiviikkona, kun itkin yhdessä koko muun suvun kanssa onnesta ja puhtaasta kiitollisuudesta, pystyin päästämään vähän siitä kummallisesta kateudesta irti. Mulle tuli lämmin ja varma olo siitä, että täydellinen "mun elämällä on nyt tarkoitus" -hetki tulee kyllä vielä. Mun tapauksessa elämä on todistanut jo miljoona kertaa, ettei mulla ole mitään hajua tai ymmärrystä siitä, että mihin se on menossa, joten vaikka se tuntuu aivan todella karmaisevan epäreilun riipivältä, mä en luultavasti tule samalla tavalla näkemään sitä yhtä oikeaa maalia edessäni. Mun elämässä on jääkiekkomaaleja, jalkapallomaaleja, koripallokoreja ja taitaa siellä olla yks minigolfratakin. 

Jonain päivänä mä ehkä osaan tehdä täydellisiä maaleja niihin kaikkiin, tai sit mun tarkoitus on sutia jotain ihan muuta peliä. Siihen asti ei auta, ku potkia menemään ja toivoa, että oikea peli on menossa (saakeli).

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Lue myös: Mistä voimat pyrkimiseen? Pääsykokeissa 17 kertaa arvosteltavana.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Kommentoi