Ladataan...

 

Mä oon tässä miettinyt, että oonkohan ihan yksinäni tämän ongelman kanssa. Haluaisin mennä uudestaan naimisiin, koska häät on niin ihana asia. Ja tietysti omat häät on olleet ne historian parhaimmat. Varsinkin niiden järjestäminen kiinnostelee taas ihan kummallisen paljon. Selkeästi parissa vuodessa on unohtuneet kaikki ne unettomat yöt ja miljoonat to do-listat. 

 

Ajattelin keventää vähän mieltä ja listata asioita, jotka todellakin kiinnostelee edelleen.

Hääpuku. Jep. Olisin voinut sovittaa niitä loputtomiin ja eniten harmitti, kun löysin puvun niin aikaisin. Kävin sen jälkeen kyllä sovittamassa pukuja, koska halusin olla varma, mutta enää siinä ei ollut sellaista prinsessafiilistä, koska "the one" oli jo löytynyt.

Koristeluiden miettiminen. Taidan olla oikeasti sekoamassa, kun tämä asia kiinnostaa. Muistan nimittäin tuskailleeni ihan täysillä koristeluiden kanssa, kun askartelupaskartelu ei ole omia vahvuuksia ollenkaan. Vinkkinä häitä suunnitteleville suosittelen valaistukseen panostamista. Valoja voi vuokrata ja niillä saa tunnelman todella hyvin rakennettua. Itseasiassa meidän häissä olleet valot ovat kiertäneet nyt jo neljät häät meidän jälkeen. Kun valaistus on kunnossa, ei katossa tarvitse olla moljoonaa strömspomppelia, tosin nekin näyttää paljon paremmilta, kun valaistus on kohdillaan. 

 

 

 

Ruoka. Tuo kamalan ihana rahareikä. Eniten harmittaa omista häistä se, että jännitystä oli mahassa ihan ääriä myöten, eikä ruoka meinannut maistua. Ainakaan siitä ei ole muistikuvia. Kuulemma oli maukasta ja sitä oli riittävästi, mutta muistikuvia on pyöreät nolla.

 

 

 

Vieraat. Niitä haluaisin kutsua vielä enemmän. Oli kamalinta vetää raja johonkin kohtaan ja jättää monta rakasta ihmistä kutsuttujen listan ulkopuolelle. Päivän aikana oli myös rajallinen määrä aikaa jutella, joten toivoisin myös ainakin pari vuorokautta lisää aikaa juhlimiseen. Eli yhden viikonlopun kestävät häät kiitos!

Hääohjelmat. Kyllä. Tallensin ennen häitä kaikki hääohjelmat ja kuvittelin kiinnostuksen niihin lopahtavan, kun tahdon on kajautettu ilmoille ja juhlat juhlittu. Tässä mä kuitenkin kirjottelen Neljät häät Kanadassa-ohjelman pyöriessä taustalla. Niistä ei kyllä kannata ottaa kauheasti vinkkejä tai ainakaan paineita, sillä onhan se nyt aika älytöntä laittaa häihin yhden omakotitalon verran rahaa.

Näistä asioista haaveilen siis edelleen. Olenkin tässä miettinyt, että kai sitä vois vaikka jotkut 5-vuotis bileet järjestää. Vai mitä sanotte? Kuinka moni muu on unohtanut sen kaaoksen ja epätoivon, ja on aivan valmis järkkäämään bileet uudelleen?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Suvi Häyrinen
 

Ladataan...

 

Nyt puhutaan krapulasta. Siitä viheliäisestä kaverista joka hiipii yleensä viinanhuuruisen illan jälkeen meidän ihmiseliöiden luihin ja ytimiin. Ainoa ero tässä krapulassa on se, ettei tähän tarvita pisaraakaan alkoholia. Alkoholilla on toki tehostava vaikutus, mutta se ei ole missään nimessä välttämätön tämän tilan saavuttamiseksi.

Homman nimi on sellainen, kuin taiteilijakrapula. Terveiset sen pahimmasta vaiheesta eli 1-2 päivää keikan jälkeisestä elämästä. 

Meillä oli Jyväskylä Big Bandin kanssa aivan mielettömän hauskaa keskiviikkona lämmitellessämme lavaa Johanna Förstille ja Turku Jazz Orchestralle.   On suuri kunnia olla osa bändiä ja tällä kertaa solisteerata, ai että mitä namia! Kasattiin ohjelmisto keikalle aika nopealla aikataululla ja hommia sai tehdä oikeasti ihan tosissaan, jotta keikalla saattoi nauttia hetkestä. Ja voi moro, mä nautin todellakin koko sydämeni pohjasta! 

Keikalla ja keikan jälkeen saa yleensä nauttia yhdestä mun ihan lempparikaverista nimeltä adrenaliini, ja se vasta saakin homman pärisemään pääkopassa. Keikan jälkeen voisi halata koko maailmaa ja yleensä mennäänkin porukassa vielä nauttimaan jälkimeiningistä. Voin vaan kuvitella, että miltä tuntuu olla osa porukkaa, joka rundaa satoja päiviä vuodesta. Siinä ollaan niin syvällä omassa kuplassa, ettei ulkopuoliset varmaan enää edes tunnista puhuttua kieltä, vaikka se olisi suomea.

Keikan jälkeisenä aamuna olo saattaa olla vielä ihan hyvä ja edellinen ilta olla vielä lämpimänä mielessä. Iltaa kohden muistojen ylle kasautuu kuitenkin mustia myrskypilviä, ja viimeistään seuraavana päivänä kosahtaa ja kunnolla. Lähestulkoon poikkeuksetta löydän itseni peiton alta nyyhkyttämästä, enkä yleensä osaa edes sanoa, että miksi räkä sillä kertaa valuu pitkin poskia. 

Yleisön näkökulmasta tämä muusikkona oleminen saattaa välillä näyttää aika helpolta ja kevyeltä, mutta todellisuudessa yhden esiintymisen takana on monen monta tuntia työtä. Haluaisinkin nyt vähän avata sitä prosessia, joka esimerkiksi tämän Funky ABBA-projektin taustalla on.

Ensinnäkin, kun kyseessä on Big band, on oltava puhaltajille jo pelkästään keskimäärin. 13 eri stemmaa soitettavaksi. Sen lisäksi bändistä löytyy myös komppisektio, johon kuuluvat piano, kitara, basso ja rummut. Meidän tapauksessa lavalla oli myös perkussionisti. Ja jotta homma pysyy mielenkiintoisena (hehe) pyydetään mukaan välillä solisti, tällä kertaa se olin minä. Koska more is more, oli lavalla myös kaksi taustalaulajaa ja viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä, kapellimestari (nyt myös kappaleiden sovittaja).

 

 

Nyt meillä on siis bändi kasassa ja stemmat soittajille soitettavana. Tähän projektiin ei kuitenkaan ollut valmiita laulunuotteja, joten istuin n. viikon päivät koulun jälkeen kuuntelemassa Nils Landgrenin levyä ja Lapin soittokunnan treeninauhaa, ja kirjoitin korvakuulolta minulle ja taustalaulajille nuotteja. Joka ilta n. 2 tuntia.

Pelkkä nuottien kirjoittaminen ei laulajalle (eikä usein myöskään soittajalle) riitä, vaan hommat on hakattava takaraivoon, jos mielii katsoa yleisöä edes kerran keikan aikana. Yhden tunnin mittaisen ohjelmiston omaksumiseen käytettävä aika on jokaisella esiintyjällä varmasti eri, mutta omalla kohdallani tarvitsen paljon toistoja ollakseni 100% varma, että hommat tulevat lihasmuistista. Aina tilanne ei kuitenkaan ole niin hyvä, että elämästään voi omistaa 2 viikkoa pelkästään yhdelle projektille, mutta tällä kertaa näin oli. Käytin siis viimeiset 2 viikkoa siihen, että treenikoppiin mennessäni tein perus tekniikkaharjoitukset ja loput ajasta käytin tämän konsertin ohjelmiston harjoitteluun.

Treenaaminen ei valitettavasti (ja onneksi) lopu kuitenkaan siihen, kun treenikopin ovi laitetaan kiinni, vaan käytin myös kaikki kävelymatkat hyödykseni, ja räppäsin menemään yrittäen muistaa sanoja ulkoa. Laulu on siitä haastava instrumentti, kun sitä ei voi pilittää menemään samalla tavalla, kuin vaikkapa kitaraa. Siinä käytettävät lihakset väsyvät nopeammin, joten päivässä on vähemmän aktiivista treeniaikaa.

Lasketaanpas nyt vähän, että paljonko tunteja tuli käytettyä noin abauttiarallaa.

Yksi viikko taustalaulujen ja omien laulujen kuuntelemiseen ja nuotintamiseen eli n. 7 x 2h = 14h

Sitten 2 viikkoa vaikkapa 1,5h aktiivista biiseihin keskittymistä joka päivä: 14 x 1,5 = 21h

Tähän päälle vielä yhteiset harjoitukset bändin kanssa, joita oli 3 x 3h = 9h

Kävelyllä treenamista en laske tähän, joten karkeasti laskettuna aktiivista treenaamista yhden 45-60min keikan takana on 44 tuntia.

Jos joku suunnittelee parhaillaan häitä ja miettii, että miksi hääbändille maksetaan niin paljon, voi laskeskella, että paljonko 3 x 45min takana on työtunteja kaikkien muusikoiden tunnit yhteen laskettuna. Vastaus on, että paljon.

Yleensä aina, kun kärvistelen tässä taitelijakrapulassa, syyllistyn vähättelemiseen. Unohdan täysin kaiken sen työn, joka yhteen konserttiin on uponnut, ja ihmettelen, että miten yksi tunti elämästä voi romuttaa ihmisen aivan totaalisesti. Nyt, kun näitä juttuja listaa tähän, tajuaa taas, ettei ole mikään ihme, jos vähän väsyttää ja surettaa. Tässä ammatissa peliin laitetaan kuitenkin, jos ei koko, niin ainakin todella iso osa omasta sielusta.

 

 

Onko sun työssä tätä krapulaa edesauttavaa "piilotyötä", joka ei näy lopputuloksessa ulospäin, ja helposti unohtuu kuluttajilta/tilaajilta?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

Ladataan...

 

Parisuhdeterapeutti H täällä huutelee jälleen! Jakelin tuossa tovi sitten vinkkiä Ikuiselle häämatkalle, joka toivattavasti aiheutti ihastusta ja päätyi edes yhden parin arkeen. Nyt pukkaa taas vinkkivitosta, tällä kertaa aiheena eräänlaiset petipuuhat.

Mulla oli suhteen alkuaikoina hyvin vahvasti mielessä, että M ei todellakaan pidemmän päälle jaksa katsella mun toilailuja. Tiedostan olevani aikamoinen paketti kestettäväksi, joten hyvä, ettei ollut laukut koko ajan pakattuina valmiiksi, jos lähtö vaikka olisi tullutkin. No eihän se tullut, vaan alttarille asti päädyttiin ja sielläkin se sanoi, että "tahdon", vaikka olisi voinut vielä karata. 

Meidän hääpäivä on 6.6. ja Suomen Itsenäisyyspäivänä ylittyi tuo puolen vuoden rajapyykki häiden jälkeen. Siitä päivästä lähtien (viimeistään) olen uskonut, että kyllä se tyyppi on ihan vakavissaan. Mua myös huvitti ihan kamalasti, että Itsenäisyyspäivänä M:n itsenäisyys oli vähän niinkun lopullisesti hävinnyt tältä planeetalta. 

 

 

Jotain asioita tuolta epäilysten ajanjaksolta on kuitenkin jäänyt elämään meidän perheeseen. Nimenomaan niihin sänkyhommiin. Yleensä kuvitellaan, että siellä hiljenee ajan kanssa, mutta eipäs hiljentynyt. 

Meikäläinen höpöttää ihan samalla tavalla, ja niin höpöttää M:kin.

Silloin vuosia sitten kysyin usein ennen nukahtamista, että oothan sä mun kanssa vielä huomennakin, mutta nykyään luotan sentään siihen, että juttu kestää ainakin ylihuomiseen ;)

Meillä on nykyään tapana ennen nukahtamista kysyä toiselta, että mitä ne jutut olikaan, joita toinen toisessa niin kovasti rakastaa ja ihailee. Voisi kuvitella, että vastaus on aina sama, mutta kun se ei ole! Aina tulee jotain uusia hyviä juttuja mieleen.

Pötkötellään siinä vierekkäin ja pidetään ällösöpösti toisiamme kädestä ja mietitään erilaisia hetkiä, joissa on ollut ihanaa. Oon huomannut, että sängyssä meillä on käsittelyssä erilaisia teemoja liittyen sillä hetkellä elämässä meneillään oleviin tapahtumiin ja mietintöihin. 

Välillä mietitään, että millaisia ollaan vanhoina. Leikitään yhdessä ajatusleikkiä siitä, kuinka M on omasta mielestään sellainen kärttyinen Jazz-pappa, joka vaan murisee kaikille, mutta kuitenkin muistaa suukottaa mua (kurttuiselle) suulle joka päivä monta kertaa.

Toisinaan palataan takaisin meidän hääpäivään ja fiilistellään kaikkea. Jokaista täydellisen epätäydellistä asiaa siinä päivässä. Muistellaan millaista oli, kun nähtiin toisemme firstlook-kuvauksissa Kaivarissa ja itkettiin kummatkin ihan täysiä onnesta. 

Joskus puhutaan mieltä painavista asioista, ja yhdessä mietitään, että miten tästä kaikesta (elämästä) selviää. Lopulta päädytään oikeastaan aina siihen ratkaisuun, ettei ihan tarkalleen tiedetä miten, mutta se tiedetään varmasti, että yhdessä.

 

 

Yksi ihan suosikki ajatusleikki on se, kun kerrotaan toiselle niistä ominaisuuksista, joita hänessä ihailee. Taas pääsee itku, kun mietin, että on se vaan sellainen homma, että hienon ihmisen rinnalla tulee jotenkin kovin vahvasti itselle sellainen tunne, että tahtoo olla parempi ihminen. Tietysti on ihan kiva, jos tahtoo noin muutenkin, mutta jotenkin tollanen tosi mahtava tyyppi saa nostettua myös sinut jollekin korkeammalle levelille.

Näistä petipuuhista on tullut niin tärkeä osa meidän arkea, että mennään lähes aina samaan aikaan nukkumaan. Herääminen sen sijaan tapahtuu eri aikaan monestakin syystä. Tärkeimmät niistä ovat ne, että minä tarvitsen paljon unta ja M tarvitsee aamulla aikaa herätä, yksin :D 

Joten yksi vinkki ällösöpöilyyn ja läsnäolemiseen parisuhteessa on se, että illalla ennen nukahtamista pidätte käsistä kiinni ja sanotte ainakin, että rakastatte sitä toista tyyppiä. Koska rakkautta, sitä me kaikki tarvitaan.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Suvi Häyrinen

Ladataan...

 

Huomasinpas taas eräänä kauniina päivänä, että omissa kuvitelmissani puhun upeaa suomea, mutta voi kuinka väärässä sitä voi ihmislapsi jälleen kerran olla. Tarkoituksena ei ollut ikuistaa kaikkia miljoonia "niinku" hetkiä, mutta siellä ne nyt ovat. Fiksu ja filmaattinen laululintunen se laittoi taas parastaan ja päästi koko maailman osaksi päiväänsä, vain todistaakseen, ettei täällä ruudun takana mikään ruudinkeksijä taida olla :D

 

Videon lopussa on jännittäviä uutisia (ainakin omasta mielestäni), ja ehkä saan jonkun teistä tulemaan paikalle todistamaan tätä upeaa tapahtumaa! 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

(ps. linkki tapahtumaan on tässä näin, koska en osannut/uskaltanut laittaa videoon sellasta hienoa :D

Videon kissa on ylipainoinen, mutta hän on tarkkailussa ja hitaasti on tarkoitus auttaa Eemeli takaisin kevyempään elämään, joten ei siis huolta!

Ladataan...

 

Viime postauksessa kirjoitin lapsen varastamisesta, joka on toiseen lapseen kohdistuessa myös kiusaamista. Sainkin aiheesta kommentin, miten eräs varastava lapsi oli kiusannut perheeseen kuuluvaa lasta, sekä muita lapsia.

Nyt, kun syksy on taas koittanut ja aamuisin lasten, nuorten ja aikuisten tiet käyvät kouluun, on erityisen tärkeää puhua kiusaamisesta. Asiasta, joka on johtanut pahimmassa tapauksessa niihin kaikkein kauheimpiin asioihin, siihen hetkeen, kun kiusattu ei enää löydä tietä eteenpäin ja lakkaa olemasta.

Facebookissa tulee säännöllisin väliajoin vastaan ketjukirjeitä, joissa puhutaan kiusaamisesta. Ne ovat kirjeitä kiusaajalle, jossa muistutetaan ja vedotaan tunteisiin kertomalla kiusatun ajatukset. Haluan uskoa, että jos ja kun sellainen kirje jonkun kiusaajan silmiin osuu, hän lukisi sen ja ymmärtäisi, että hetkonen, minä olen tuo tämän tekstin monsteri, joka tekee toisen ihmisen elämästä helvettiä. 

Omalta koulutaipaleelta muistan erityisesti ala- ja yläasteella tapahtuneen kiusaamisen. Olen ollut sellaisessa asemassa, että olen nähnyt kiusaamisen kummatkin puolet. Kokenut sen herätyksen kaksi kertaa. Siitä syystä tiedän, mitä ryhmäpaine ja joukossa tiivistyvä tyhmyys voivat saada aikaan. 

Sanoisin, että varsinkin yläaste on yksi raaka peli koko koulu. Nuoret sinkoilevat hormonit hyrräten päin seiniä tehden järjettömiä tekoja. Amerikkalaiset kouluun sijoittuvat teinisarjat kaikkine draamoineen eivät ole mitenkään tuulesta temmattuja. Niiden seinien sisällä ja valitettavasti myös ulkopuolella tapahtuu asioita, joitka pilaavat monen nuoren itsetunnon vuosiksi, tai lopullisesti. 

Muistan koulusta nuorisotoimen yhteiset luennot, joissa painotettiin hiljaa aktiivisten kiusaajien mukana hengailemisen olevan myös kiusaamista. Olen täysin samaa mieltä. Tiedättehän ne coolit pahisliigat, jotka omistavat koko paikan ja epävarman teinin mielestä helpoin ratkaisu on päästä tuohon jengiin ollakseen turvassa. Tämä ajatus kävi myös minun mielessäni ja oman aikani tuossa porukassa myös pyörin. En ollut koskaan niin "rohkea", että olisin mennyt joukon etunenässä tekemässä ihmisten elämästä helvettiä, mutta aivan varmasti kasvoni yhdistettiin siihen porukkaan ja kaikki jengin urhrit ovat sitä mieltä, että yhtä lailla olen osallinen, kuin se joka ne kamalat sanat sanoi ääneen.

Yläasteen aikana omassa elämässä sattui ja tapahtui paljon, ja lopulta kelkka kääntyi ympäri. Etäännyin siitä porukasta ja sain kunnian päästä vastapuolen pelaajaksi. Siihen joukkueeseen, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia sen voiman ja pelisääntöjen rikkomisen edessä.

On aivan älytöntä miten voimattomia kouluhenkilökunta ja aikuiset tuollaisessa tilanteessa ovat. Tuntuu jopa vähän siltä, että niitä lapsia pelätään. Ei ole todellakaan kummallista, että oppilaat saavat myös opettajat itkemään, kun ottavat kaikki henkisen väkivallan keinot esille. Aina, kun näen entisen opettajani jossain, kerron hänelle olevani pahoillani kaikista niistä sanoista, jotka hän sai vasten kasvojaan ja erityisesti sydäntään, kun kipuilin omassa pahassa olossani. 

Miltä kiusatusta sitten tuntuu. No pahalta siitä tietenkin tuntuu. Tärkein huomio tässä hommassa on se, ettei kenelläkään ole oikeutta saada toista tuntemaan pahaa oloa. Ei kenelläkään. On uskomatonta, kuinka joku voi kuvitella, että hänellä on joku ihmeellinen korkeampi status, jonka turvin voi aivan vapaasti tehdä toisen elämästä helvettiä. Sellaista statusta ei voi itselleen luoda, vaikka kuinka kovaa kuvittelisi. Sen luomme me toiset. Kaikki me, jotka olemme olleet hiljaa siinä hetkessä, kun olisi pitänyt sanoa ei. Sillä hyväksynnällä tähän maailmaan syntyy kiusaajia, jotka voivat jonain päivänä saada taakseen niinkin monta hiljaista hyväksyjää, että päätyvät presidentiksi. 

Tämä on kirje kiusaajille, kaikille meille, jotka tavalla tai toisella ovat mahdollistaneet sen tapahtumisen. Me päätämme annammeko valtaa, vai emme.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Pages