Ladataan...

 

Istun autoon ja laitan avaimet virtalukkoon. Huomaan, kun hengitykseni muuttuu yhä pinnallisemmaksi. Oikeastaan se on ollut sitä jo siitä asti, kun ajatus ratin taakse istumisesta tuli todelliseksi. 

Hengitän syvään ja valmistaudun käynnistämään auton.

Yksi. Kaksi. Kolme.

Tein sen. Enää täytyy peruuttaa pois pihasta ja sitten pääsen matkaan. 

Tutulla pihatiellä kaikki on hyvin. Ajan kohti isoa tietä ja sitten se tapahtuu. Kyyneleet kohoavat silmiini ja purskahdan itkuun. Puristan rattia rystyset valkoisina ja keskitän kaikki voimani siihen, että saan kyynelten tulvan asettumaan.

Puhun hennolla äänellä itselleni. Toistelen samoja tuttuja sanoja.

Pystyt siihen. Kaikki on hyvin. Hengitä.

Jossain kahdenkymmenen toistokerran paikkeilla rauhoitun ja tajuan, että selvisin taas. Selvisin rattiin ja olen liikkeellä. 

 

 

Näin ei käy enää läheskään aina, tai oikeastaan on jopa tavallisempaa, että selviän ajamisesta ilman yhtäkään tsemppipuhetta. Syy, miksi autoon astuminen on ollut vaikeaa, löytyy kuuden vuoden takaisesta kolarista. Se tuli mieleeni taas, kun luin Iidan matkassa-blogista tämän todella pysäyttävän kirjoituksen.

Oma kolarini ei ollut läheskään yhtä vakava, kuin Iidan, mutta pelko jäi silti. En nukahtanut rattiin, vaan väistin kapealla tiellä hieman leveästi ajavaa rekkaa, ja epäonnekseni tien vieressä ei ollutkaan piennarta. Se oli kulunut ajan saatossa pois ja korkea heinä loi illuusion sellaisesta. Päädyin lopulta n. 60km/h nopeudella pari metriä syvään ojaan ja lopulta matka tyssäsi maavalliin. Kova tälli sekin siis, mutta lievällä aivotärähdyksellä ja mustelmilla selvittiin.

En ollut ennen onnettomuutta nauttinut autolla ajamisesta mitenkään suunnattomasti ja sen jälkeen vielä vähemmän. Suurin muutos ajamisessa oli se, etten halunnut ottaa ketään enää kyytiin. Tuntuu turvallisemmalta, kun kyyditsee vain itseään. Tiedän myös, ettei saisi vältellä ajamista, mutta se tuntuu välillä vaan niin vaikealta. 

Oudointa tässä pelossa on se, että se liittyy pelkästään autoiluun. Skootteria ei ole mitenkään ihmeellistä ajaa, ja välillä haaveilenkin moottoripyörällä kruisailemisesta (M ei ole vielä ihan vakuuttunut tästä harrastuksesta). Huomaan myös, että pelko ei niinkään liity ajamiseen, sillä jos tietäisin, että kaikki kadut olisivat tyhjiä, voisin kruisailla menemään vailla huolen häivää.

Toisin sanoen pelkoa aiheuttavat toiset ihmiset autojensa kanssa. Ihmiset, joiden pään sisälle en pääse. En voi ennustaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Eilen ajaessani vain vajaan tunnin matkan kurvasi eteeni 3 tyyppiä aivan järjettömällä tavalla. Jokaisella kerralla oli pakko jarruttaa aika voimakkaastikin, joten mistään sulavasta liikenteeseen liittymisestä ei näillä kavereilla ollut todellakaan kyse. Viimeisin näistä oli sellainen, kun 100km/h tiellä joku päätti tehdä U-käännöksen keskellä tietä. Siis keskellä?! En olisi ehtinyt edes jarruttaa tarpeeksi kolarin välttäkseni, mutta onneksi tämä kuski tajusi äkkiä koukata pientareelle (joka luojan kiitos oli olemassa), että pystyin väistämään törmäämättä vastaan tulevien kaistalla mahdollisesti ajaviin autoihin. Niitä ei sillä hetkellä myöskään onneksi ollut.

Tänään kotimatkalla perässäni hinkutti joku tyyppi ilman minkäänlaista turvaväliä. Ei ollut ensimmäinen, eikä varmastikaan viimeinen kerta. Haluan korostaa, etten ajanut sillä hetkellä 100% varmuudella alinopeutta.

 

Kysynkin siis nyt, että mikä ihmeen juttu siinä on, että bussipysäkillä seistessä pitää ottaa miljoona metriä hajurakoa, eikä bussissa voi istua kenekään viereen, mutta autolla voi aivan hyvin ajaa ihan perseessä kiinni ilman minkäänlaista henkiä pelastavaa turvaväliä? 

 

 

En todellakaan sano olevani mikään huikea kuski, mutta turvaväli on sellainen juttu, josta pidän huolta aina. Aina.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

 

Radiohiljaisuus on vallinnut täällä epätavallisen kauan. Tuntuupa hyvältä sanoa, että epätavallisen kauan. Sehän kertoo siitä, että kirjoittamisesta on tullut arkipäivää ja kyseessä on poikkeustilanne, jos juttua ei synny vähintään joka toinen päivä. 

Nythän kävi siis sillä tavalla, että kesäflunssa iski yhtä puun takaa, kuin se jokaisella kerralla iskee. Räkäpään ja yskän lisäksi kaupanpäällisiksi kylään tuli kuume. Ei mikään hurjan korkea, mutta kuume silti. Se kaveri, joka vie voimat jokaisesta pallontallaajasta. 

Sohvan pohjalla räkiessäni, ja rakkaan aviomieheni kysyessä puhelimitse vointiani, löysin itseni vakuuttelemasta, että ei tässä kuule mitään. Vähän vaan nenä vuotaa, mutta muuten kaikki aivan hyvin, vaikka todellisuudessa olo oli aivan paska ja kaikkialle sattui. Muutama kyynelkin tuli vuodatettua, kun kipeänä olo tuntui niin kamalalta. 

Oli ihan pakko katsoa peiliin ja kysyä, että miksi ei vaan voi sanoa, että on sairaana? Mikä ihmeellinen "minä olen sankaritar" meininki alkaa heti, kun sairaus levittää synkän verhonsa kehon ylle. Kerrankin saisi ihan kunnolla vaan valittaa huonoa oloaan ja möllöttää sängyn pohjalla. Olla täysillä flunssassa, niinkuin mies on siinä kuuluisassa miesflunssassa. Se olisi ihan ymmärrettävää.

En usko, että kaikki naiset yrittävät tsempata ollessaan kipeänä, tai että kaikki miehet sairastavat sitä kuuluisaa miesflunssaa, mutta joku juttu tässä on pakko olla.

Jos ennen keikkaa kroppa meinaa pettää, on ihan ymmärrettävää, että yrittää tsempata ja uskotella itselleen, että homma hoituu kyllä. Keikkoja ei voi noin vain perua, sillä muuten voi olla vaikeuksia vuokranmaksussa, ja sitähän me ei kukaan haluta. Mutta mites sitten, kun voisi olla vaan kipeänä? 

Jokainen ymmärtää heti mitä tarkoitetaan miesflunssalla, mutta voisikohan olla, että jos me naiset emme tsemppaisi niin paljoa, sitä ei edes olisi? 

 

 

Esiintyykö teidän elämässä tämä sankaritar, joka astuu esiin vain silloin, kun pitäisi oikeasti levätä ja olla sairaana?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat on ottanut upea Tea Jumppanen ennen tätä ihastuttavaa räkätautia.

Ladataan...

 

Usein tänne tulee kirjoitettua aiheista, jotka herättävät jonkin asteista kuohuntaa sisälläni, mutta tänään ajattelin keskittyä ihan vain tähän tyynen rauhalliseen fiilikseen, joka mielessä (poikkeuksellisesti) vallitsee. Onhan tämä tavallaan muusikon päiväkirja ja näin tyyni päivä on kirjoitettava muistiin, niin voin täältä tulla sitten ihailemaan tätä tunnelmaa, kun tuntuu siltä, että päivästä loppuvat tunnit kesken.

Olin jo unohtanut, että miten upealta tuntuu olla lomalla ihan vaan kotona. Tai no niin kotona, kuin omien vanhempien luona voi sanoa olevansa. Se, mikä tekee tästä tiistaista jotenkin maagisen, on hartioilta puuttuva paino, joka sinnikkäästi vielä viime viikollakin roikkui mukana. 

Ollaan oltu Suomessa nyt 4 viikkoa ja paineltu menemään ihan koko sielujemme kyllyydestä. Uskomatonta, mutta hyvinkin totta on se, että lomalla voi  myös uupua. Vaikka olenkin pysynyt siinä päätöksessä, etten tee tälle kesälle yhtä ainutta listaa asioista, jotka "pitää" tehdä, olen silti löytänyt itseni suhailemasta ristiin ja rastiin maita ja mantuja. Hyvin harvassa ovat olleet tyhjät päivät. Onneksi tänään on sellainen. 

Aamulla heräsin 8.30 tunteeseen, että Eemeli ja Kaisa (kissat) voisivat haluta ruokaa. Olin nähnyt taas jotain outoa jännäriunta, joten oli ihan hyvä käydä jalottelemassa ja ruuan antamisen jälkeen käydä uudestaan nukkumaan, kun pää oli saanut vähän huilia jännän unen jälkeen.

Kymmenen aikoihin M tuli makuuhuoneeseen pelaamaan jotain peliä pädiltä ja hörppimään kahvia. En ollut edes huomannut, että hän oli herännyt ja lähtenyt hakemaan kahvia. Käänsin kylkeä ja nukuin vielä vajaan tunnin. 

Yhdeltätoista päätin, että on hyvä aika nousta ja hipsin alakertaan. Terassilta kuului keskustelun ääniä, ja löysin sieltä vanhempani ja heidän ystäväpariskuntansa (Saksasta tulleet vieraat) hörppimästä aamu(päivä)kahvia. 

Kaadoin itselleni ison kupin kahvia ja todettuani, ettei kukaan ollut vielä syönyt aamupalaa, katoimme M:n kanssa muille aamiaisbuffetin ja siirryimme itse terassille nautiskelemaan kahvista. Rauhallisina aamuina on parasta, kun voi ihan rauhassa juoda ensin kahvia ja vasta ensimmäisen kupillisen (tai toisen) jälkeen miettiä aamupalaa.

Haahuilin aamutakissa pitkälle iltapäivään ja tarkkailin, kun kaikki kolme talossa yöpyvää miestä kaatoivat vanhempieni pihalta yhden pystyyn kuolleen puun. Jotain vähän kummallista siinä on, kun raskaat hommat saavat miehestä kuoriutumaan sellaisen "todellisen remonttireiskan" ja kaikki heiluivatkin puuskuttaen joku saha tai kirves kädessä oksien kimpussa. 

Talon vanhemmat pariskunnat lähtivät päiväretkelle Tammisaareen ja me jäimme M:n kanssa kahdestaan kotiin. Minä istuin terassilla ja aloittelin tätä juttua M:n soittaessa sisällä. 

 

 

Eemeli-kissa kävi tasaisin väliajoi kertomassa sen hetkiset kuulumiset herkkupalojen toivossa. 

Ajatus harhaili aina Groningeniin asti, mutta haaveilut keskeytyivät parin tunnin jälkeen, kun muistin, että olin luvannut valmistaa ribsejä tänään illalliseksi. Pikaisen googlailun tuloksena tajusin, että nyt alkaa olla jo kiire, sillä koko valmistusprosessiin menee mukavasti kolmisen tuntia. Ruokaa on kyllä oikeasti todella ihana valmistaa pitkän kaavan mukaan, mutta tästä pienestä haaveilusta johtuen on illallinen valmista siinä kymmenen aikaan illalla. Onneksi vieraat ovat vielä Saksan ajassa.

Tämä täydellisen tyhjä tiistai saa toivottavasti arvoisensa päätöksen mureiden ribsien ja hyvän seuran parissa. Ainakin soossi maistuu lupaavalta! Jos resepti onnistuu, tulee se varmasti tänne jakoon.

Taidan olla vähän hullu, kun kokeilen ensimmäistä kertaa tätä reseptiä (tai ribsejä yleensä), kun talossa on vanhempieni vieraita.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

 

Jyväskylää on hellitty jo useampana kesänä kaikenlaisilla festareilla ja oma suosikkini kesän tapahtumista on Summer Jazz Club-konserttisarja. Tulevana tiistaina (25.7. klo 21) Jyväskylän Popparissa on klubin heinäkuun konsertin aika. Tällä kertaa lavalle nousevat Aurora Hentunen Quartet ja rumpali Okko Saastamoisen johtama OK:KO. Kerroinkin jo tässä Pori Jazz-postauksessa, että jos OK:KO on vielä tuntematon yhtye, ja Pori Jazzit jäi välistä, on heidät mahdollista nähdä nyt Popparissa. 

Erityisesti illan kattauksessa mieltä lämmittää pianisti Aurora Hentusen johtama kvartetti, sillä seurasimme Auroran suositusten rohkaisemana vaihtovuodeksi Groningeniin. Ei ole mitenkään epätavallista, että meidän sydämemme jäivät vaihtovuoden jälkeen osittain Hollantiin, sillä Auroran se nappasi kokonaan. Hän opiskelee nykyisin Amsterdamin konservatorion jazz-osastolla ja on kerännyt ympärilleen todella taitavan porukan, jossa kuulee vaikutteita New Yorkista, Amsterdamista ja Helsingistä. Jyväskylää unohtamatta. 

 

 

Summer Jazz Club on pianisti Antti Lähdesmäen ideoima upea konserttisarja, joka esittelee uusia suomalaisia jazz-musiikin tuulia. Antille kuuluu valtavan iso kiitos, sillä tällaiselle oli Jyväskylässä todellakin tilausta. Myös Antti nähdään lavalla yleensä vähintään kerran kesässä ja hänen musiikkinsa on ehdottomasti tutustumisen arvoista. Tästä pääset fiilistelemään.

OK:KO ja Aurora Hentunen Quartet on meikäläiselläkin vielä näkemättä (ja kuulematta), ja jos taivaankappaleet suinkin loksahtavat paikalleen, suuntaan tiistaina kohti Jyväskylää ja Popparia. 

Tarkemmat infot tapahtumasta löydät tästä facebook-tapahtumasta. Valitettavasti tämä blogiurani ei ole vielä niin sunnattomassa nousussa, että olisin uskaltanut kysyä Antilta vapaalippuja arvottavaksi keikalle, mutta ehkäpä ensi vuonna. Tai mahdollisesti jo elokuun klubille. Who knows ;)

 

Lavalle nousevat siis:

Aurora Hentunen - Piano
Joona Kilponen - Trumpetti
Veli-Matti Silanterä - Kontrabasso
Ville Luukkonen - Rummut

***********

Okko Saastamoinen - Rummut
Jarno Tikka - Saksofoni
Toomas Keski-Säntti - Piano
Mikael Saastamoinen - Kontrabasso

 

Tässä pieni makupala OK:KO:n meiningistä olkaatte hyvät!

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Kuvat: Nichon Glerum

Ladataan...

 

Tänään on siskoni syntymäpäivä. Sen tyypin, joka on saanut minut kiihtymään nollasta sataan varmaankin helpommin, kuin kukaan muu.

Tunnen edelleen huonoa omatuntoa siitä, että olen ollut lapsuusvuosina erityisen kamala isosisko. En todellakaan ollut sellainen, joka olisi sulassa sovussa leikkinyt siskonsa kanssa, vaan kriittisen kolmen vuoden ikäeron takia koin, että olen jotenkin aivan eri planeetalta, kuin se pikkuinen inisevä blondi, joka varmasti toivoi kaikki ne kerrat, oven mennessä nenän edestä kiinni, pääsevänsä leikkiin mukaan enemmän, kuin mitään muuta siinä pienen ihmisen maailmassa. Huomaan jopa kyynelten hiipivän silmäkulmaan, kun näen mielessäni miten se pieni tyyppi joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään ja menemään hiljaa omaan huoneeseensa, kun isoilla tytöillä on omat leikit menossa. Voi kunpa se isosisko olisi tajunnut kuinka tärkeää sille pienelle ne leikit olisivat olleet.

M:n siskon perheessä lapset ovat syntyneet kahden vuoden välein ja eron ainakin minun ja siskoni leikkipolitiikkaan huomaa selvästi. He leikkivät yhdessä ja jonkinlainen yhteinen sävel ja ymmärrys on nähtävissä, vaikka tietysti erimileisyyksiä ja riitoja tulee päivittäin, jos joku on vahingossa mennyt ottamaan sen tietyn leegoukon, jolla toinen juuri siinä hetkessä halusi leikkiä.

Eräänä aamuna siskoni ollessa 6-vuotias sairastui hän todella vakavasti ja hänet kiidätettiin sairaalaan moneksi päiväksi. Sairaalan parkkipaikalla pelkässä yöpuvussa (metsänvihreä miesten jättimäinen t-paita, jossa komeili Snake2-pelin logo) seisoessani koin ensimmäistä kertaa pelkoa siitä, etten enää koskaan näkisi siskoani. 9-vuotiaana ymmärsin, että vaikka joku on maailman ärsyttävin tyyppi, voi häntä rakastaa samalla eniten koko maailmassa. Silloin joku minussa muuttui.

Haluaisin tänään käyttää tämän puheenvuoron kertoakseni teille asioista, joista olen siskossani niin kovin kiitollinen.

 

 

Siskon kanssa lapsuusmuistoista puhuminen on ihan erilaista, kuin sellaisen, joka ei ole niitä kanssasi kokenut. Hän on se, joka muistaa millaiselta tuntui mennä mökillä uimaan ensimmäistä kertaa kesällä. Vesi oli ihan liian kylmää, mutta lopulta sieltä ei malttanut nousta ylös, kun joku merenneitoleikki oli kesken. Vesi oli ainoa paikka, jossa leikimme yhdessä. Siksi ehkä rakastankin uimista niin paljon.

Hän myös tietää mitä tarkoitan sanoessani, että nyt olisi ihanaa, kun joku laittaisi viltin ympärille samalla tavalla, kuin saksanmummi aina teki tuodessaan meille aamupalaa olohuoneeseen. Hän tietää myös selittämättä, että siihen aamupalaan kuuluu vitivalkoinen sämpylä, jonka kuori on rapea, mutta sisusta sellaista ihanaa höttöä. Päällisinä toisessa puolikkaassa on voita ja sellaista ilmakuivatun kinkun tapaista pyöreää kinkkua, ja toisessa sitä juuri oikeanlaista maksamakkaraa. 

Ennen, kuin siskoni joutui sairaalaan, oli minulla tapana laittaa hänet tekemään kaikki jännittävät asiat. Olin tietysti mukana, mutta hänet laitoin puhemieheksi. Tyyppi oli paljon rohkeampi, vaikka oli ihan pieni. Sairaalan parkkipaikalla kuitenkin päätin, että nyt on meikäläisen aika ottaa vastuu tuosta tyypistä. Vaikka otinkin vetovastuun meidän kaksikosta sanoisin, että hän on edelleen paljon rohkeampi, kuin minä. 

Aikuisiällä on ollut ihanaa, kun meistä on tullut sisarusten lisäksi ystäviä. Liikutuin ihan kyyneliin asti, kun siskoni ensimmäisen kerran soitti minulle ensimmäisenä ihmisenä kaikista, kun elämässä satoi kaatamalla ripulia niskaan. Siskon suurin kunniatehtävä on olla tukena, ja jotain ihmeellistä siinä on, kun sanojakaan ei tarvita, vaan puhelimessa voi olla ihan hiljaa ja toinen tietää sinun olevan siellä ja ymmärtävän. Toinen saattaa itkeä sanomatta mitään toisen kuunnellessa hiljaa, tai keskustelua voidaan käydä todella nopeasti ilman kokonaisia lauseita toisen tietäessä jo ensimmäisestä tavusta mitä on tulossa. Se ymmärrys on jotain sellaista, mitä muiden kanssa ei ole. Ei vanhempien, eikä puolison. Sisarusten välinen salakieli, jota muut eivät pysty kuulemaan.

Siskoni on myös ainoa tyyppi, joka sanoo minulle ihan suoraan, jos alan törttöilemään. Hän on sopivan kaukana, mutta kuitenkin niin lähellä, että näkee selvästi, jos taiteilijalla lähtee mopo keulimaan vaarallisen pystyssä. Tietysti M osaa ojentaa myös, mutta joku juttu siinä on, että puolisolta ei osaa ottaa samalla tavalla palautetta vastaan, kuin siskolta. Kai se on sitä, kun siskon kanssa on pienenä riidelty ja sovittu 100 kertaa päivän aikana. Asiat ottaa tosissaan, mutta ei liian vakavasti. Ne sanotaan kuitenkin aina rakkaudesta.

 

 

Yksi hienoimmista tehtävistä, joita minulle on tässä elämässä annettu, on olla isosisko maailman upeimmalle pikkusiskolle. Hyvää syntymäpäivää ihanista ihanin Biisuli (rakkaalla siskolla on monta nimeä :D).

Olis tosi ihana kuulla, että minkälaisia perinteitä tai tapoja teillä on sisarustenne kanssa. Mikä on se teidän juttu?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Pages