Ladataan...

 

Lämpimät ilmat ovat saaneet muusikon kuoriutumaan kotikolostaan. Kävelylenkkejä on tullut tehtyä viime viikkoina enemmän, kuin koko talvena. Samalla olen huomannut, että tästä kaupungista on näkemättä vielä ihan järkyttävän paljon. Keskusta ja menomestat on kyllä tulleet tutuiksi, mutta kaikki vähänkin metsiä muistuttavat alueet olen onnistunut välttämään lähes täysin. 

Viimeisin kävely kuljetti minut Groningenin länsipuolella olevaan paikkaan, jossa kartalla luki "zoo". Eläinrakkaana ja super tunteellisena ihmisenä en yleensä halua mennä eläintarhoihin, sillä tulen niissä jotenkin tosi surulliseksi. Tällä kertaa oli kuitenkin sellainen fiilis, että haluan lähteä etsimään tätä paikkaa ja siellä mahdollisesti asuvia tyyppejä. 

Eläimillä on jotenkin todella rauhoittava vaikutus, ja tämä vuosi on ollut omalla tavallaan myös yksi ihmiskoe, sillä olen ollut erossa kissoistani. Sunnuntaina kävelyllä löytäessäni hevosia alkoivat kyyneleet valua ilman mitään syytä. Oli ne sitten ilon tai surun kyyneleitä, rauhallinen olo sen nyyhkytyssession jälkeen ainakin tuli. Minut tuntevat ihmiset eivät onneksi ihmettele enää, jos itkeä tirautan kesken keskustelun tai vaikka nähdessäni kauniin aruingonlaskun. Huomaan kuitenkin sen, että ilman kissojen läsnäoloa, on paljon vaikeampi rauhoittua kotona ja olla oikeasti läsnä. Aivot raksuttaa tuhatta ja sataa, eikä sellaista pelkkää tässä ja nyt hetkeä synny yhtä luonnollisesti, kuin kissan mahaa rapsuttaessa ja kehräystä kuunnellessa.

Groningenin eläintarha paljastui perille päästyäni kotieläinpuistoksi, joka oli pyhäpäivän takia kiinni. Aidan vierestä näkyi muutamia eläimiä ja nokosilla ollut sika säikäytti pahemman kerran röhkäistessään aidaraosta ärtyneet terveiset (itku tuli, kun tyyppi oli niin väsyneen näköinen). Jatkoin matkaa eteenpäin ja löysin "tosi vihreän alueen" eli metsän (edellisen postauksen videolla en löytänyt sanaa metsälle) ja lähdin rauhoittumaan sen saundeihin.

Kävelyrauhaa rikkoi aina välillä muut ihmiset, sillä kaikille sanotaan täällä aina moi. Alussa se oli todella outoa, mutta nyt siihen on tottunut. Kaikille vaan jostain syystä hymyillään ja moikataan.

Pitäisiköhän jatkaa Suomeen palatessa moikkailua. Ainakin mahtavia katseita voisi saada tuntemattomilta moikkauksen kohteilta :D

 

 

Huomasin kävellessä, että olen vieraantunut luonnosta ihan surullisen paljon. Säikähdin ääniä ja ötököitä ja hyvä, etten kiljunut, kun kimalainen lensi päin jalkaa. Kaupungissa näkee vaan kaikkea ihmisen luomaa ja omalla tavallaan keinotekoista. Olin unohtanut, että miten hyvää tekee itsensä ympäröiminen elävillä asioilla, jotka eivät ole ihmisiä. Ei metsiä turhaan maapallon keuhkoiksi kaikissa koulukirjoissa sanota. Ajatuksetkin tuntuivat selkeytyvän, kun sai lisää happea. 

Mietin välillä, että mistä klassiset säveltäjät ovat hankkineet inspiraationsa kaikkiin niihin upeisiin teoksiin, joita tämä maailman on täynnä. Ulkona luonnon ympäröimänä ei ollut kauhean vaikea kuvitella, että miten esimerkiksi Sibelius on löytänyt niin kauniita värejä teoksiinsa. Suomen luonto ja maisemat kuulostavat sävellettynä aivan erilaiselta, kuin esimerkiksi Brasiljalaisesta luonnosta kertova musiikki. Nytkin kuulin niin monia kauniita ja mielenkiintoisia ääniä, kun vain osasin kuunnella.

Lopulta metsässä tuli itku, kun kaikki ympärillä oli vaan niin kaunista. Mieli taitaa olla loman tarpeessa, kun itku tulee puita katsellessa.

 

 

Noudatan kävelyillä yleensä sääntöä, että päätän paikan jonne kävelen ottamatta yhtään kuvaa. Yritän nauttia maisemista juuri siinä hetkessä, ja jos haluan jostain tietystä paikasta kuvan, tulen ottamaan sen takaisin tullessa. Usein huomaan, etten tarvitse kuvaa enää sen hetken koettuani. Tietysti tänne blogiin on kiva ottaa kuvia ja visuaalisena ihmisenä nautin myös kauniista kuvista. Tuntuu vaan välillä, että kaikki erilaiset laitteet vie niin ison osan huomiosta tässä elämässä, että on pakotettava itsensä elämään vain omien aistiensa varassa voidakseen olla oikeasti hetkessä läsnä.

 

 

Haastan kaikki tämän jutun lukeneet lähtemään kävelydeiteille itsensä kanssa jonnekin "tosi vihreään paikkaan" ja pysähtymään edes kerran kuuntelemaan äänimaisemaa. Keskity ensin tutkimaan omaa hengitystäsi ja sen jälkeen avaa korvat. Kävelylle ei myöskään saa ottaa mukaan musiikkia, vaan se on tarkoitus löytää luonnosta. Olen varma, että sillä on hyviä biisejä tarjolla.

Yllätyin itse taas kerran, kun tajusin kuinka paljon inspiraatiota voimme saada muiden, kuin kanssaihmisten toimesta.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

Ladataan...

Kateellinen täällä Moi!

Vuosien ohjelmoinnin tuloksena jokainen solu tässä ihmisessä huutaa lomalle koulusta. Miten kukaan voi opiskella enää kesäkuussa?! 

Lähdin valloittamaan Groningen kesälaitumia ja metsiä a.k.a "tosi vihreitä paikkoja" (oikeesti mitä nämä sanavalinnat on?). Täytyy mennä varmaankin jollekin suomenkielen kurssille, kun päästään täältä takaisin Suomeen, sillä olen näköjään kehittänyt jonkun oman murteen täällä ollessa. Sanojen taivutuksetkin näyttää vähän unohtuneen :D Ja mikä siinä on, että kasvoja on pakko koskea koko ajan? 

 

Videolla vähän legendaa niistä kuuluisista vanhoista ajoista, kun ei ollut edes älypuhelimia. OMG.

Otahan tästä vähän huonoa huumoria päivään ja laita video pyörimään!

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

Ihan kohta on meidän toinen hääpäivä. Tuntuu siltä, että ollaan oltu yhdessä jo vaikka kuinka kauan, vaikka oikeasti vasta ihan pieni hetki elämästä. Ollaan yhdessä toisaalta "normaaleja" pareja enemmän. Ollaan yhdessä koulussa, töissä ja kotona. Eli käytännössä aina. 

 

Sanotaan, että muusikkoa ei voi ymmärtää paremmin kukaan muu, kuin toinen muusikko. Luulen, että tämä väite pitää hyvin pitkälti paikkansa, ja omien kokemusten mukaan M ymmärtää mielenliikkeitäni todellakin paremmin, kuin kukaan muu. Emme ole päätyneet yhteen kuitenkaan siitä syystä, että olemme molemmat muusikoita, vaan siksi, että nautimme toistemme seurasta. Olemme yhdessä rakkaudesta toisiimme ja sama työ on vain boonus sen kaiken lisäksi (välillä myös harmiksi :D)

Olemme olleet yhdessä nyt neljä vuotta ja vuosi vuodelta olemme keskustelleet enemmän työn ja parisuhteen välille tehtävästä erosta. Teemme paljon töitä yhdessä ja varsinkin yhteistä ohjelmistoa kasatessa ja harjoitellessa tulee välillä käyttäydyttyä, kuin mikäkin idiootti. Lähestulkoon aina oikea syy huonolle tuulelle löytyy ihan jostain muusta kuin musiikista. Aamulla on kiireessä ehkä puhuttu vähän tiukempaan sävyyn yhteisistä kotitöistä, ja oman laiskuuden myöntäminen kiukuttaa edelleen. Siinä hetkessä tehdään kuitenkin töitä ja toisen näkeminen puolisona on suuri virhe.

Kuka meistä on puolisolleen samanlainen, kuin työkaverilleen? Toivottavasti ei kukaan. Voisi olla kotona vähän selittämistä, kun kävis pussaamassa heipat kotiin lähtiessä :D

 

 

Olisikohan erilaista, jos olisimme kummatkin vaikka kampaajia? Voisimme puhua työstä yhdessä, mutta emme ikinä tekisi samaan aikaan saman asiakkaan hiuksia. Toisaalta kuitenkin aina samalla alalla työskenteltäessa on arvostelun vaara olemassa. Vaikka kuinka yrittäisit naamioida sen rakentavaksi kritiikiksi, sen voi toinen helposti ymmärtää arvosteluksi, joten ÄLÄ TEE SITÄ. Vaikka kuinka haluaisit näyttää, että "mun tapa on parempi ja tehokkaampi", älä tee sitä. Itseasiassa tämä neuvo pätee myös työn ulkopuolella. Ei kannata oikeastaan koskaan neuvoa. Ainakaan sellaiseen "vaimomaiseen" tyyliin. Sen virheen tehdessään voi paeta paikalta hyvin nopeasti ja toivoa, että toinen suostuu vielä jonain päivänä puhumaan tai edes katsomaan silmiin. 

Tällä hetkellä suhdettamme rasittaa omalla tavallaan siis myös se, että olemme samassa koulussa. Luojan kiitos sentään eri vuosikursseilla. Näemme toisiamme kotona, koulussa, töissä ja meillä on vielä pitkälti samat kaveritkin. Nyt, kun näitä asioita kirjoittaa ylös alkaa jo vähän naurattamaan, että miten tämä meidän juttu voi toimia näin hyvin, vaikka nähdään toisiamme 24/7. Tämän lukeminen ainakin tuntuu kammottavalta. 

Löydän itseni välillä haaveilemasta elämästä opiskeluiden jälkeen. Vuoden päästä M valmistuu ja elämä muuttuu jo vähän erilaiseksi. Silloin kotiin tullessa toinen ei tiedä jo suurinta osaa sinulle päivän aikana tapahtuneista jutuista, vaan on paljon enenmmän kerrottavaa. Voi olla, että jossain vaiheessa parisuhteen ja perheen takia meidän on luovuttava yhteisistä projekteista, mutta toivon todella, ettei niin pääse käymään. Vaikka yhteinen aika opintojen parissa loppuu ja päättäisimme olla tekemättä töitä yhdessä, pysyy sama ammatti niin kauan, kuin kumpikin pysyy järjissään. 

Leikittelen välillä keikkakalenteria tutkiessani ajatuksella "oikeista töistä". On lopulta todella vaikea kuvitella M tai itseni tekemässä jotain muuta työtä, kuin muusikon työtä. Tuntuisi oudolta, jos toinen ei eläisi työn tuomaa epäsäännöllistä viikkorytmiä ja taiteilijakrapuloita (tunne joka tulee usein isojen projektien jälkeen). Ymmärtäisikö toista yhtä syvällä tavalla, vaikkei olisikaan muusikko? Lopulta persoona on kuitenkin se ratkaiseva tekijä kumppania valitessa, mutta kai tähän ammattiin hakeutuu samanhenkisiä ihmisiä aika suurella todennäköisyydellä ja siksi muusikot päätyvät helposti yhteen.

 

 

Välillä on oikeasti tosi rankkaa olla taiteilijan vaimo, mutta rankkaa on myös taiteilijan miehenä oleminen. Mulla on käynyt mieletön tuuri M:n kanssa, sillä en ole todellakaan diiva helpoimmasta päästä. 

Olis kiva kuulla, että miten eri ammatit näkyvät parisuhteessa, tai miten samalla alalla olevat kokevat sen vaikuttavan parisuhteeseen?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.
 

Ladataan...

Ladataan...

 

Laihdutus. Kiinteytys.Bikinifitness. Bootybuilding.
Näin poltat rasvaa menettämättä lihaksiasi. Kesäksi kuntoon neljässä viikossa.
Näin nautit kesästä ilman lihomista. Riisiä ja kanaa. 
Parsakaalia. 

 

 

Neljä vuotta sitten näihin aikoihin olin ollut 2 kuukautta elämäni miljoonannella dieetillä. Kuten kaikki muutkin aikaisemmat laihdutusyritykset, oli tämäkin saanut alkunsa itseinhosta. Olin täynnä raivoa ja valmis antamaan kaikkeni. Sillä erotuksella, että tiesin onnistuvani. En osaa selittää tarkemmin, että miksi olin niin varma, mutta tiesin vain onnistuvani. 

Olen ollu mielestäni aina hieman pyöreä lapsi. Tuntuu ihan kamalalta, kun tiedän, että jo 10-vuotiaana olin omasta mielestäni liian painava. Kaikki sai alkunsa ala-asteelta, kun terveydenhoitajalla käydessä kerrottiin paino. Tottakai luokassa painoja alettiin vertailla ja tajutessani olevani painavin, tunsin itseni ensimmäistä kertaa lihavaksi. Sen jälkeen en muista hetkeäkään, etten olisi toivonut olevani hoikempi. Todellisuudessa olin täysin normaalipainoinen.

Luokallani oli yksi tyttö, jonka kanssa tunsin yhteenkuuluvutta, sillä olimme kummatkin luokkamme pisimpiä ja sitä kautta myös painavimpia. Meille syntyi kieroutunut tapa mitata toistemme painoa siinä sellaisessa lasten lankkukeinussa. Kävimme istumaan omille puolillemme, suoristimme jalat niin, että lankku oli vaakasuorassa ja sitten nostettiin jalat ilmaan. Se kumpi jäi ylös oli sillä kertaa kevyempi. Yleensä se en ollut minä.

 

 

Niin kauan kuin muistan olen ollut huolissani ruuan riittävyydestä. Herkkupäivänä olin tietysti riemuissani, että herkkuja oli luvassa, mutta hyvin pian innostus vaihtui pelkoon siitä, että mitäs jos en saakaan tarpeeksi. Herkkuja piti olla paljon. Muutama karkki ei todellakaan riittänyt ja sipsejä meni helposti pussillinen. Harrastin lapsena ja nuorena kuitenkin jo jonkin verran urheilua, joten se tasapainotti herkkuja ja olin ihan normaalin kokoinen tyttö.

Lukioon mennessä homma vähän niin kuin räjähti käsiin. Urheilu jäi pitkien koulumatkojen ja musiikkiopistossa vietettyjen iltojen takia, mutta syöminen pysyi samana. On sanomattakin selvää, että jos treenikerrat tippuvat seitsemästä nollaan yhdessä hujauksessa, ja ruokailutottumukset pysyvät vanhan kulutuksen mukaisina, alkaa rasvaa kertymään. Näin se homma nyt vaan valitettavasti toimii ja näin se myös toimi omalla kohdallani.

Täysi-ikäisyyden jälkeen kuvioihin tuli tietysti myös baarireissut ja niiden jälkeiset mässäilypäivät, ja sepäs vasta vauhdittikin sen hetkistä massakauttani. Lisäksi niihin aikoihin olin löytänyt elämääni ihmisen, jonka kanssa oli helppo hautaututa sohvan nurkkaan ja natustaa sipseillä itsensä onnelliseksi. Tuntuu siltä, kuin olisin laittanut silmät kiinni muutamaksi vuodeksi ja sinä päivänä, kun uskalsin ne avata, en enää tunnistanut sitä tyyppiä, joka peilistä katsoi. Peilistä katsoi lähes 100 kiloinen nainen. Sinä päivänä otin kuvat itsestäni alusvaatteisillani ja oikeastaan vasta niitä katsomalla tajusin, mitä olin itselleni tehnyt. Kuvissa näkyi väsynyt nuori nainen, jonka urheilutaustasta ei ollut jäljellä enää yhtään mitään. 

Olin lukioaikana ja sen jälkeen aina välillä saanut hurjan motivaatiopuuskan ja ryhtynyt urheilemaan raivolla. Silloin minulla ei ollut hajuakaan terveellisestä laihduttamisesta ja ajattelin, että raivolla ja äärimmäsyyksiin menemällä tulokset tulevat parhaiten ja nopeimmin esiin. Laihduin aina muutaman kilon, jonka jälkeen palasin vanhoihin rutiineihin. Painoa alkoi taas kertymään ja liikunta jäi, kunnes 2.4.2013 päätin aloittaa Fitfarmin Superdieetin.

Neljä vuotta sitten se oli minun pelastukseni. Ensimmäistä kertaa joku muu sanoi, että näillä ohjeilla sinä laihdut ja niin tapahtuikin. Jatkoin dieettiä muutaman viikon pidempään, kuin ohjeissa sanottiin, ja kahdessa kuukaudessa paino putosi yli 15 kiloa. Se oli uskomatonta. Vaatteet jäivät liian suuriksi ja hymy alkoi palaamaan kasvoilleni. Aloin jälleen näkemään peilistä oman itseni. Olin niin motivoitunut, rakastunut terveelliseen elämäntapaan ja urheiluun, että vuoden kuluttua aloittamisesta olin 30 kiloa kevyempi

Ihan mieletön suoritus ja siitä kelpasi olla onnellinen. Olin onnellinen, mutten ollut vieläkään tyytyväinen. Laihdutusmatkallani olin unohtanut henkisen puolen kokonaan. Mieli ei ollut pysynyt mukana matkassa, eikä peilikuva ollut sitä, mitä kuvittelin sen olevan 30 kiloa pienempänä. Ihoni ei ollut myöskään ehtinyt palautua ja tuntui, kuin se olisi yhden numeron liian iso. Yritin jatkaa laihduttamista, mutta keho ja mieli alkoivat pistämään vastaan. Tunsin itseni huonoksi, kun itsekurini ei ollut enää niin luja. 

Nyt jälkeenpäin ajateltuna tarvitsin lepoa. Kehoni ja mieleni olivat uupuneet tuosta urakasta. Hitaasti paino alkoi nousta, kun aloin lisäämään kaloreita ruokavaliooni. Se tuntui kehossa hyvältä, mutta päässä ahdisti. Tuleeko minusta taas läski. Se oli ja on tavallaan edelleen yksi pahimmista peloistani. Mitä kaverit nyt sanoo, kun olen taas epäonnistunut. Mieleeni alkoi tulla niitä samoja häpeäntunteita, joiden takia olin joskus jäänyt kotiin, vaikka oli tarkoitus mennä kavereiden kanssa juhliin. En halunnut, että kukaan näkee mitä minusta oli tullut. En halunnut nähdä niitä katseita, kun muut huomasivat lihomiseni. Pelkäsin kuollakseni, että herään taas jonain päivänä siihen, että olen melkein 100 kiloinen.

 

 

Nyt voin sanoa, etten todellakaan epäonnistunut. Olen edelleen aivan normaalipainoinen ja fyysisesti hyvässä kunnossa oleva nainen. Viimeiset vuodet olen vain joutunut opettelemaan, etten mene äärimmäisyyksiin. Niitä ei voi pitää yllä ja elää hyvää ja onnellista elämää. Haluan rakastaa liikuntaa sen itsensä takia, enkä siksi, että se polttaa kaloreita. Haluan syödä terveellistä ja ravitsevaa ruokaa, koska se tekee hyvää keholleni. Haluan olla tietyn kokoinen, koska muuten kehossani on tukala olla. Vaatteiden koolla ei pitäisi enää olla merkitystä. Jos ne ovat sopivat ja ovat oikean malliset, ne näyttävät myös hyvältä. Nykyään minulle on tärkeää olla terve.

Huomaan painossani ja syömisessäni selkeän yhteyden omaan henkiseen terveyteeni. Pitäessäni huolta onnellisuudestani ja henkisestä tasapainostani, haluan pitää myös huolta kehostani. Innostun urheilusta ja uusista resepteistä. Olen siis selkeästi tunnesyöjä. Tämä asia oli omalla kohdallani tärkeä oivallus. Minun on todella tärkeää pitää huolta henkisestä hyvinvoinnista, jotta muutkin palaset pysyvät paikoillaan. Vaikeinta laihduttamisessa ei ole ikinä ollut se itse laihduttaminen, vaan uusien elämäntapojen omaksuminen. Siksi en nyt enää lähtisi toteuttamaan Superdieettiä, sillä se on todella ehdoton. Neljä vuotta sitten se oli kuitenkin oikea tapa. Oli pakko laittaa uusiksi kaikki, jotta onnistuin. 

Tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa osa vanhoista tottumuksista on edelleen jossain syvällä piilossa. Ne tulevat esiin heikkona hetkenä ja yrittävät houkutella takaisin sohvan nurkkaan sipsikulhon kanssa. Nyt yritän ehdottomuuden sijasta miettiä, että miten voin muuttaa tottumuksiani niin, että samanlaisia tilanteita ei pääse syntymään. Syön sipsejä edelleen välillä, mutta pyrin tekemään sen harkitusti ja hyvällä mielellä. Haluan nauttia ruuasta ja ravita sillä kehoani. En halua enää käyttää sitä lohduttamaan mieltäni.

Valehtelisin jos sanoisin, että peilistä katsoo tällä hetkellä ulkoisesti täydellisesti sellainen ihminen, joka haluan olla, mutta sisäisesti se tyyppi alkaa olla aika hyvällä tiellä. Olen matkalla tasapainoon ja se on nyt vain kestettävä. Tässä hommassa menee aikaa. 22 vuotta vaalitut tavat eivät muutu hetkessä. Tästä syystä olen jättänyt vaa'alla käymisen kokonaan ja mukanani kukee enää vain mittanauha. 

 

 

Mielestäni ei ole väärin tavoitella hoikempaa kehoa, mutta jotain on tehtävä ennen sitä. On hyväksyttävä itsensä tässä hetkessä ja se on se kaikkein vaikein asia.

Hyväksytkö sinä itsesi nyt tässä hetkessä?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.
 

Ladataan...

Jos ihosta virtaava öljy olisi haluttua tavaraa, olisin varmaankin miljonääri.

Minua katsoessa on oltava varuillaan, sillä kasvoni häikäisevät helposti. Valon osuessa kasvoilleni alkaa hipiäni kimmeltämään samalla tavalla, kuin Twilight Edwardin iho konsananaan. Hänen kanssaan olen samoilla linjoilla siitä, etten pidä tästä ominaisuudesta mitenkään erityisen paljon. Olemme vuosien saatossa lääkäreiden kanssa diagnosoineet ihoani monella tavalla, mutta yksi diagnoosi on ja pysyy. Öljyinen iho.

 

Voisi kuvitella, että esiintyvänä taiteilijana olisin asiantuntija kaikkien primereiden ja kiinnitystuotteiden ominaisuuksista puhuttaessa, mutta on tunnustettava, että kuulun siihen jengiin, jotka pesevät kasvonsa liian usein käsisaippualla. Jep. Not cool. Olen kyllä ihan taitava käsistäni ja kuvataidekoulusta käteen jääneet taidot auttavat varsinkin silmämeikin tekemisessä, mutta jos työn tulokset karkaavat sillä hetkellä, kun astut ulos ovesta, ei kukaan niitä pääse ihailemaan. On meilkeinpä se ja sama, että vetäisin vähän jotain väriä sormella luomelle ja painelisin keikalle. 

Meikki näyttää mielestäni usein oikeastaan aika hienolta, mutta kun se ei malta pysyä paikallaan. Täydellinen luomiväri lähtee muutaman tunnin päästä omille reissuilleen ja illan päätteeksi koko komeus on piiloutunut luomivakoon. Käytössä on ollut joku sellainen pohjustustuote, joka hillitse tätä karkumatkaa, mutta ilmeisesti liian kevyt versio näille säihkyluomille. 

Joskus olen haaveillut sen muodikkaan highlighterin käytöstä, mutta meikkaamisesta parin tunnin päästä koko naama on jo yksi highlight, niin se on nyt sitten vähän jäänyt. Voisi kuvitella, että tehokeino öljyisyysden vähentämiseksi olisi joku ihoa kuivattava tuote, mutta ei. Mitä kuivemmaksi ihoni muuttuu, sitä enemmän siitä puskee öljyä. Jos jotain positiivista tästä öljyputouksesta pitää reipiä, ehkäisee se ehkä vähän ryppyjen muodostumista. Paino sanoilla ehkä ja vähän.

 

 

Yksi vinkkivitonen kasvojen ihonhoitoon hihasta kyllä löytyy ja se on rasvaisin Apobase, joka markkinoilta löytyy. Putelin väri on punainen ja omalla kohdallani se on ollut suurin apu epäpuhtauksien kuriin saamisessa. Voisi kuvitella, että rasvaisen ja akneen taipuvaisen ihon paras kaveri olisi joku kuivattava voide, mutta eipäs ollutkaan. Luultavasti oma ihoni on oikeasti todella kuiva, mutta öljyisyys vain piilottaa sen alleen. Jos unohdan rasvata kasvot, huomaan sen heti vanhojen ystävien, finnien, saapuessa takaisin koristamaan kasvojani. 

Ihonhoidosta tuli mieleen yksi hieno tarina yläasteelta, josta muistuttaa pieni kolo nenänpäässä. Siihen kohtaan nimittäin yritti tulla finni joskus ja fiksuna tyttönä ryhryin puristelutalkoisiin huonoin seurauksin. Sille kohdalle tuli rupi, josta myöhemmin jäi jäljelle kohollaan oleva arpi. Aikani sitä arpea katseltuani otin sakset käteen ja leikkasin sen pois?! Siis LEIKKASIN?! Kuka idiootti kuvittelee, että tekemällä uuden haavan, vanha arpi katoaa? Niinpä. Joten tästä syystä nenänpäässäni on nyt pieni kolo muistuttamassa minua, että on parempi miettiä muutaman kerran ennen, kuin ryhtyy hommiin.

 

 

Todistettavasti meikki voi kuitenkin pysyä kasvoillani myös paikallaan. Se on nähty hääpäivänä. Aina vessassa käydessäni olin valmis tekemään korjaustöitä, mutta niille ei ollut tarvetta koko iltana. Luomiväri pysyi paikallaan täydellisesti. Mutta miten ihmeessä?

Jos siellä ruudun takana on joku joka tietää tästä aiheesta jotain, tarvitsen todellakin apua.   

Mitä tuotteita mun oikein täytyy hankkia, että meikki pysyy siinä, missä sen haluan pysyvän? 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Pages