Ladataan...

 

Seuraan useita blogeja, joissa on nyt tultu aikaan, jossa toive lapsesta on nostettu kunnolla tapetille, odotetaan lasta tai kerrotaan uudesta elämäntilanteesta lapsen kanssa. En ole koskaan aikaisemmin miettinyt perheen perustamista mitenkään oikeasti, mutta joku biologinen rajapyykki on ylitetty selvästi, sillä nyt vauvoja tulee jo uniinkin. Uniin tulee myös toisten ihmisten vauvoja, vaikka niistä ei ole edes vielä kerrottu.

Pari yötä sitten näin unta ystävästäni, joka tuli herättämään keskellä yötä ja vetäisi paidan mahan päältä ylös. Taputteli pulleaa mahaansa, painoi sen vasten korvaani ja sanoi "Kato! Mä oon raskaana". Seuraavana päivänä M soitti ja kertoi, että tyyppi oli oikeasti raskaana. Kohta varmaan tunnistan pelkästään ihmisen hajusta, että pullat on uunissa. 

Kaveriporukassani on käyty paljon keskusteluita lapsen hankkimisesta ja siitä, mitä se tänä päivänä tarkoittaa. On puhuttu, että lapsen hankkiminen on itsekästä, mutta silti meille ihmisille niin luonnollista ja moni tähtää siihen jo ihan lapsesta asti. Unelmoidaan omasta perheestä ja vanhemmuudesta. Kun pyörittelen mielessäni sanaa äiti, nousee esiin muistoja lapsuudesta. Mielikuvia lämpimästä ja turvallisesta ihmisestä, joka peittelee iltaisin ja lohduttaa, kun elämä ottaa päähän. Mielessä on myös aikuisiän keskusteluja, joissa olemme puhuneet nainen naiselle. Hetkiä, joissa olen nähnyt äiti-sanan takana ihmisen, joka on niin paljon muutakin, kuin minun äitini.

 

 

Äitienpäivä sai ajattelemaan meidän tulevaisuutta M:n kanssa. Missä vaiheessa meidän olisi edes mahdollista miettiä perheen perustamista? Vietetäänkö meillä ikinä äitien- tai isänpäivää? Voiko tähän maailmaan enää edes tuoda uutta elämää, kun aikusena ihmisenäkin oli pakko kieltää itseltä uutiset kaiken sen kauhun tullessa uniin asti. Koko homma alkoi pelottamaan varsinkin siinä vaiheessa, kun mieleeni tuli kaikki ne blogeihin tulleet tuomitsevat kommentit, joilla mielestäni upeat äidit saatiin kuulostamaan monstereilta. Miten sitä pientä tyyppiä voi mitenkään olla pilaamatta? Yhden kerran erehtyy antamaan Puttelia Tuttelin sijasta ja lapsi voi sanoa hyvästit tulevaisuudelleen. 

Lähtökohdat muiden ihmisten silmissä edes jotenkin hyväksyttävään äitiyteen ja ylipäänsä vanhemmuuteen ovat niin huonot, että niillä mittareilla pitäisi kieltää tältä pariskunnalta jo pelkästään koko hommasta keskusteleminen. Miksei samantien sen ajattelukin. Onhan se totta, että muusikkona perheen perustaminen on hankalaa. Pelkästään työajat ovat lapsen elämänrytmin kannalta aivan berberistä. Töitä tehdään iltaisin ja öisin. Tietysti välillä on poikkeuksia ja yleisöä viihdytetään myös valoisaan aikaan, mutta ymmärrätte pointin.

Pohdiskelin myös, että keikoille pitäisi palata varmaan aika pian vauvan syntymän jälkeen. Olen kuullut huhua sellaisesta kirosanasta, kuin 24h päiväkoti ja sellainen kuulostaa taivaanlahjalta meitä ajatellen. Olisi todella mielenkiintoista kuulla muilta epäsäännöllisten työaikojen aloilla työskenteleviltä vanhemmilta, että miten ihmeessä kaikesta voi selvitä. Voiko lapsi oppia lukemaan, vaikka päiväkodissa on oltu yöllä tai jos äiti on palannut jo pian lapsen syntymän jälkeen diivailemaan ihmismassojen eteen (mulla on todellakin niin paljon faneja)?

Tuntuu siltä, että kaikki nämä  tässä tekstissä olevat sarkastiset lauseet syntyy jostain ihmeellisestä pelosta. Pelosta, että juna ajaakin ohi. Parempi vähätellä itseään ja tehdä tilanne sellaiseksi, että eihän millään hulttiomuusikolla voi perhettä olla. Ehkä pelkään, että herään jonain päivänä omasta mageesta artistielämästäni ja tajuan, että kaiken sen starailun keskellä unohdin myös tahtoneeni olla äiti. Luulen, etten ikinä uskalla olla äiti, jos mietin vastuuta ja mahdollisia haasteita, joita sillä tiellä joutuu kohtaamaan. Kysymys on varmaankin enemmän haluamisesta. Sitä täytyy haluta.

 

 

Haluanko siis joskus olla äiti?

Taidan haluta.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

 

Nyt puhutaan bändistä, jossa kemiat ei kohtaa ollenkaan. Joukossa on yksi tai pahimmassa tapauksessa useampi heppu, jotka levittävät sellaista myrkynvihreää ja haisevaa usvaa ympärilleen sillä tavalla, että kaikki luovuus kuolee hitaasti, tuskallisesti kituen ja jäljelle jää pelkkiä nahistuneita muusikonrippeitä. Okei, ei se ihan näin kauheeta ole, mutta herkkänä taitelijasieluna on tosi raskasta tehdä työtä, jossa pitäisi olla sydän auki lurittelemassa koko universumin tunteiden kirjo, kun joku disauttaa (toivottavasti huomaamattaan) kaikkea, mitä teet. 

Tuli muuten mieleen tuosta haisevasta usvasta, joka leijailee ilmassa, että olen ollut myös niissä "oikeissa töissä" ja siellä leijaili ilmassa välillä aivan kamalia hajuja. Olin vielä harjoittelijana ja apua tarvitessani tuli silloinen esimies auttamaan. Opin todella nopeasti miten hommat hoituu, sillä tyyppi piereskeli aina, kun tuli lähelle. Kyseessä ei ollut mitään hiljaisia ja petollisia suhinoita, vaan ihan kunnon PRÖÖÖT ja siihen vielä naurut ja "hups" perään. Piereskeleminen on ihan okei (kaikki pieree), mutta käykää vähän kauempana paukuttelemassa jooko. 

 

 

Pierut sikseen. Jos tällä alalla voi edes hitusen olla onni myötä, niin sillä tavalla, että periaatteessa omat työkaverit a.k.a bändin voi valita itse. Välillä eteen tulee kuitenkin keikkoja, jotka tehdään uusien tyyppien kanssa, eikä yhteisestä sävelestä (toisella c ja toisella cis, heheheee) voida olla varmoja. Asia, joka varmasti vaikuttaa myös hyvin paljon kaikkiin riiteleviin bändeihin ja dramaattisiin koko porukan hajoamisiin on se, ettei meillä ole varsinaisesti esimiestä. Usein on valittu joku johtohahmo, jonka visiota toteutetaan, mutta kuitenkin jokaisen ääni on kuuluvissa (kirjaimellisesti). Nyt ei puhuta niistä tyypeistä, jotka on allekirjoittaneet sellaisen sopparin, jossa sanotaan, että sulla ei ole päätösvaltaa mihinkään. Jos meinaat just sellaisen allekirjoittaa, älä tee sitä.

Täällä vaihtokoulussa on käytössä eräänlainen "tosielämä simulaattori", sillä joka viikko esiinnytään opettajan mielivaltaisesti päättämien soittajien kanssa. Ryhmiä on viisi ja kaikilla on oma päivä. Ryhmässä on useampia tyyppejä, jotka soittavat samaa instrumenttia, joten kokoonpanoissa on jonkun verran variaatiota. Hommasta jännittävän tekee se, että opettajat eivät päätä soitettavaa ohjelmistoa, vaan joka viikko on joku liiderin roolissa. Toisilta se käy kuin tanssi ja toisista näkee, että sovitukselliset päätökset ja oikeastaan kaikki muutkin päätökset on siihen asti tehnyt joku muu.

Suurimmalla osalla ryhmistä on koko ajan aika hyvä meininki, mutta joukkoon mahtuu myös muutama tulisempi porukka. Tarvitaan vain pari tyyppiä, joiden välillä kipinöi ja räjähdysherkkä tilanne on valmis. Se voi olla niinkin tulinen, että lopulta joku voi saada melkein turpaansa. Jokunen totuuden siemen siinä taitaa olla, että suomalaiset ovat vähän rauhallisempaa porukkaa, sillä Jyväskylässä ei ole vielä nyrkit viuhuneet. Tosielämässä nyrkit ei tietenkään saa heilua, eikä ne saisi koulumaailmassakaan, mutta kai siellä koulussa jotain pitää oppia. Vaikka sitten niitä käytöstapoja.

 

  Eräänlainen ammattitaidon mittari onkin pokerinaama. Kuinka hyvin osaat esiintyä, vaikka taustalla olisi käynnissä vuosisadan paskamyrsky. Välillä kaupassa käydessä meinaan toivottaa voimia kassahenkilölle, jonka naama alkaa olla lähes väärinpäin. Jotenkin sellaisessa tilanteessa vielä ymmärtää, jos ei ole aina aurinkoinen, kun sitä tehdään kuitenkin 8 tuntia päivässä, mutta miettikää nyt muusikkoa lavalla naama näkkärillä. Not cool. Meille maksetaan siitä, että sinulle siellä yleisössä tulee hyvä fiilis tai ainakin kaikkemme annetaan, että kosketettaisi jollain tavalla paikalle tulleen yleisön sisintä. Olisikin hyvä tai ainakin erilainen bisnesidea, kun ryhtyisi maailman v****maisimmaksi esiintyjäksi. Voisi mainostaa itseään muusikkona, joka varmasti pilaa päivän. "Tilaa tästä vihaamasi ihmisen synttäreille unohtumaton esitys ja sankaria ****ttaa aivan varmasti".

 

Onko sulla koskaan pettänyt pokka ja pelihousut revenneet totaalisesti, kun työkaveri on ollut täys dikki?

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

Viidet bileet viikkoon, ei läsnäolopakkoa, ei pakollisia tenttejä, pelkkää matkustelua ja juhlaa! 
SO NOT. Muusikon vaihto on kaikkea muuta, kuin edellä mainittuja asioita. Täällä on painettu duunia niska limassa ja siitä kuuluisasta biletyksestä ei ole tietoakaan. Muistaakseni ensimmäisellä viikolla itkin enemmän epätoivoani ja omaa superluuseriutta, kuin koko lauluopintojeni aikana.

 

 

Ne niin sanonotut elämän tosiasiat läsähtivät päin näköä kertaheitolla. Kotona elämää oli saanut elellä ihanassa turvallisessa kuplassa, jossa omat taidot tuntuivat edes hetken siltä, että jonain päivänä voisi vähän enemmänkin niitä roposia tällä ammatilla ansaita. Kupla sanoi poks maanantaina 5.9.2016 siinä iltapäiväkahvien jälkeen, kun kaikki uuden opiskelijat ja vaihtarit laitettiin tekemään musiikinteorian ja kuulemisen lähtötasotesti. Mun päässä oli sillä hetkellä ilmeisesti tekeillä kattilallinen puuroa, sillä en kuullut mitään. Opettaja olisi voinut soittaa vaikka Ukko-Noan, eikä mulla olisi ollut mitään hajua siitä biisistä.

Sunnuntain kunniaksi runoilin asiaa ja vähemmän asiaa vaihtareihin kohdistuvista legendoista muusikon näkökulmasta. Olkaatte hyvät!

 

 

Vaihtarit on onneksi koko vuoden vapaamatkustajia eikä opettajia kiinnosta niiden tekeminen

 Ööö. Ei. Meiltä vaaditaan aivan yhtä paljon, kuin kaikilta muilta. Koulun taso on valitettavasti (ja onneksi) korkeampi, kuin meillä Jyväskylässä ja vaatimukset on sen mukaiset. Ihan perusteltua siinä mielessä, että koulun jälkeen taitojen pitäisi olla sen verran hyvät, että maisterin tekeminen tai tällä hommalla eläminen olisi mahdollista. Hollannissa on muuten työllistyminen tehty naurettavan (ei oikeesti naurata yhtään) vaikeaksi. Miettikää yhdestä keikasta saatat hyvällä tuurilla saada palkkaa 50 euroa. SIIS 50?! (legenda kertoo, että on joku joskus saanut ihan oikeankin korvauksen, mutta toi on aika perus) Jos keikkailet seitsemänä päivänä viikossa saat palkkaa neljältä viikolta 1400e ja siitä verot ja kaikki muut härpäkkeet pois. Mutta siis oikeasti. Ei kukaan keikkaile seitsemänä päivänä viikossa. Eikä tällä menolla selviä hengissäkään.
 

Vaihtaribileitä on joka viikko ja porukka on valtava monesta eri kulttuurista tulevien rilluttelijoiden joukko

 Öö. Ei nyt täsmää tämäkään. Kai sellaiset voisi järjestää kaikkien meidän kuuden tyypin kesken. Musiikkikampus on erillään ja olen kuullut vain satuja kaikista "oikeista" opiskelijoista. Siellä on kuulemma ne vaihtariyhteisöjen megabileet ja yhteiset reissut. Eli ei bileitä. Tai ainakaan kutsua ei ole tullut. 

 

 

Vaihtarit pyörivät omassa jengissä

 No meidän koulu on yksi iso eri kulttuurien sulatusuuni, joten voisi ajatella, että ollaan kaikki "vaihtareita", mutta todellisuudessa ei meillä ole mitään vaihtarijengiä. Ollaan kaikilla kursseilla ihan tavallisia opiskelijoita ja monet opiskelijat ovat tainneet jopa unohtaa, että me ei olla täällä enää ensi vuonna. Osa opettajistakaan ei varmaan vieläkään tiedä, ettei olla ihan oikeita oppilaita, ja siltä kyllä todellakin tuntuu.

 

Ulkomailla lihoo aina

Tähän väitteeseen meinasin jo samaistua, mutta tein ryhtiliikkeen joulun jälkeen. Totuus paisuvien vaihtareiden takana on puhtaasti uudesta kulttuurista nauttiminen. Sääntö-Suomen jälkeen menee helposti sekaisin siitä, että ruoka- ja juomakulttuuri on tavallinen ja hyväksytty osa ihmisten arkea. Jos istut kavereiden kanssa terassilla keskellä päivää nauttimassa lasin viiniä, et ole juoppo, joka pitää laitta heti siltä istumalta AA-kerhoon. Toinen lihomisen taustalla oleva asia saattaa olla muuttuneet liikkumisrutiinit. Itselläni ainakin meni ensimmäiset kuukaudet kaiken uuden ihmettelemiseen ja ajatus kuntosalijäsenyydestä alkoi ilmoitella itsestään vasta marras- joulukuun tienoilla. 

 

 Mikään ei tunnu enää samalta, kun on nähnyt vähän maailmaa

Itse kuulun niihin, jotka ovat aina mielessään pyöritelleet silmiä, kun joku vaihdosta palannut on julistanut elämänsä muuttuneen täysin. Voin tässä nyt julkisesti todeta olleeni todella paska ja hirveä ihminen. Tämä aika täällä on muuttanut kaiken. Se on saanut tajuamaan elämän tarkoituksen (ei nyt sentään ihan sitä, mutta paljon). Elämä ei todellakaan tunnu samalta, kun palataan Jyväskylään. Pahasti pelkään, että Suomi on jäänyt näille maailmanvalloittajille liian pieneksi.
 

Onko kenenkään muun sydän jäänyt vahingossa ulkomaille?
 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

Kateelliset suomalaiset. Mitään ei kannata ikinä yrittää, kun se menee aivan varmasti päin persettä. Nähtiinhän se taas kerran Euroviisuissa. Alussa kannustetaan ja ollaan varmoja, että nyt menee hyvin ja sitten, kun hommat ei sujukaan käännetään kelkka. Haukutaan iltalehden sivuilla sormet rakkuloilla ja vauva.fi huutaa hoosiannaa. On todella mahtavaa, kuinka maailmalle lähdetään voittamaan, mutta minkä ihmeen takia ns. häviön jälkeen pitää laittaa kaikki pillit pusiin ja sanoa, että ei meidän kannata edes osallistua. Ei me voida kuitenkaan voittaa. Joku viisas on joskus sanonut, että tärkeintä ei ole päämäärä vaan se matka. Että nii! Muistetaan tsiigailla niitä maisemia hei. Jos koko homman nimi olisi se voittaminen, niin eikös se voitaisi tehdä vaan sillä tavalla, että lähetetään demot sinne edellisvuoden voittajille ja ne siellä laittaa biisit youtubeen ja se kellä on eniten peukkua ylöspäin voittaa?

Tällä hetkellä hiippailen ihan mamuna täällä ulkomailla ja on tullut pohdittua suomalaista identiteettiä. Minkälainen tämä stereotyyppinen suomalainen oikeastaan on? Täällä on tullut törmättyä käsitteisiin: hiljainen, ujo, kosketusta säikähtävä, tunteet piilottava ja kova juomaan alkoholia. Upeita mielikuvia eiks vain? Itselläni on aina ollut vähän vaikeuksia sopia tähän "suomalaisuuden" muottiin. Syy siihen on varmasti puoliksi siinä, että veressäni kuohuaa myös saksalaista geeniperimää.

Ennen tänne ulkomaille muuttoa olen pitänyt itseäni todella ulospäin suuntautuneena tyyppinä ja mielestäni minua ei todellakaan voi laittaa surulliseen "suomalainen"-lokeroon. No kuinkas kävikään. Täällä hollantilaisten, saksalaisten, kreikkalaisten, espanjalaisten, turkkilaisten ja korealaisten opiskelukavereiden ympäröimänä olen todellakin se hiljainen ja kylmä suomalainen. Kuitenkin Suomen puheripulimittarilla puhun paljon, joten kuinka hiljaisia me oikein ollaan?!

Toinen asia, jonka olen huomannut on se, että ihmiset tavoittelee oikeasti unelmiaan ja on ylpeitä siitä. En kokenut Suomessa mitenkään erityisesti sen olevan paheksuttavaa, mutta ei se mitään arkipäivää ole. Jotenkin todella vapauttavaa sanoa ääneen suuret suunnitelmansa, kun ei tarvitse pelätä, että selän takana lähtee leviämään juttua lesoilija-Henriikasta. Miksi meidän mielestä on okei olla todella vaatimattomia ja hissutella jossain seinän vieressä? Miksi on hyväksyttävämpää vähätellä itseään, kuin olla ylpeä itsestään? Mietitään hetki vaikkapa koko kansan Saara Aaltoa. Eipäs ollut "koko kansan" tyttönen silloin meidän areenoilla kilpaillessa. Hänenkin kohdallaan olivat monien näppärät sormet runoilleet ehdotuksia lopettamisesta, kun eihän kukaan voi osallistua kykykilpailuihin montaa kertaa. Ai kauheeta, siis haluaako tämä tyyppi oikeasti menestyä ja tavoitella unelmiaan? Pois se meistä.

Toivottavasti kukaan ei parhaillaan vetele ryynejä nenään, sillä kärjistän tässä todella rankalla kädellä. Samalla tavalla saksalaisista on omanlainen stereotypiansa järjestelmällisenä kaljaa litkivänä bratwurstihirmuna. Ala-asteella tästä saksageenistä revittiin aika mahtavia läppiä. Erilaisuus on pelottavaa ja sitä vastaan taistellaksemme on parasta hyökätä heti ja täysillä. Eihän se mitenkään voi olla kenellekään rikkaus, eihän? ;) 

Onko meidän kuitenkaan pakko lopulta lokeroida ketään? Kuka sitäpaitsi nykyään enää tietää pelkän ulkonäön perusteella, että mistä maasta tai minkälainen persoona jollain tyypillä on? No ei kukaan. Häpeän niin tajuttoman raivolla siinä vaiheessa, kun luen kirjoituksia, joissa lytätään eläviä ihmisiä ulkonäön tai kulttuuriperimän takia. Verenpaine on tätä tekstiä kirjoittaessakin vaarallisen korkealla. Onko meidän siis ylipäänsä pakko lytätä ketään? Onko meidän pakko edes olla jotain "suomalaisia"?

Eiks me voitais vaan olla hyviä tyyppejä?
 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Ladataan...

Kuten otsikko paljastaa, liittyy kaikki tässä postauksessa sanaan tahdon. Sanaan, jolla on niin paljon voimaa ja merkitystä. Tähän sanaan kiteytyy suuri lupaus. Oman tähän astisen elämäni suurin sellainen. 

Kaksi vuotta sitten kesäkuun alussa oli jännät paikat. En ollut nukkunut viikkoon kunnolla ja grande finalena edeltävän yön unet jäivät vain yhden käden sormilla laskettaviin tunteihin. Olin suunnitellut päivää vuoden verran ja varmistanut tuhat kertaa, että kaikki oli tehty, mutta silti. Olin melkein ripulit housussa jännityksen takia. Hyvällä tavalla kuitenkin. Olihan nyt aamu, jonka jälkeen sukunimeni ei ole enää sama. Oli aika mennä naimisiin.

Saan edelleenkin kuulla siitä, että olimme nuoria mennessämme naimisiin. Nuoria ollemme mielestäni edelleen ja toivottavasti jollain tavalla ihan sinne vanhoille päiville asti. Ja siis olimmehan me nuoria. Olin melkein 24-vuotias ja mieheni 25-vuotias. Nuoruutemme ihmettelyn jälkeen saimme osaksemme ihmettelyjä siitä, että olimme seurustelleet vasta vuoden kihlautumishetkellä ja hääpäivänä kaksi. Kiitollinen olen perheillemme siitä, että he eivät hetkeäkään kyseenalaistaneet tätä. Kaikki lähellämme tiesivät mistä tulemme ja näkivät sen, että meidän tarinamme oli kirjoitettu samaan kirjaan. Olimme löytäneet toisistamme sen ihmisen, jonka ääriviivat olivat täydellinen vastakappale omillemme. Ihmisen, joka haluaa ymmärtää kaiken. Näkee sen, mitä yritämme muilta piilottaa. (Tämä ominaisuus on välillä myös todella ärsyttävä..)

Hääpäivämme oli kaikesta jännityksestä huolimatta täydellinen. Rakkaimmat ystävämme ja perheemme olivat saapuneet pitkienkin matkojen takaa. Ruoka oli taivallista kuuleman mukaan, sillä itsehän en muista siitä mitään. Olin odottanut syömistä todella paljon. Häitä edeltävät viikot menivät lähinnä kurkkua nakertaessa, sillä puku oli ostettu hitusen motivaatiomielessä. Kuvista pääsee onneksi takaisin niiden ruokien äärelle ja voin edes yrittää kuvitella, että miltä ne maistuivat. Älyttömän taitava kondiittori ystäväni oli loihtinut meitä varten maailman kauneimman kakun, jonka makua en myöskään valitettavasti muista. Niin ne itselle tavallisesti todella tärkeät asiat jää unholaan, kun on rakkaudesta ja jännityksestä sekaisin. 

Halusimme häistä rennot ja meidän näköiset. Sanoimme kaasoille ja bestmaneille, että ei todellakaan tarvitse järjestää mitään vaivaannuttavia leikkejä, vaan tärkeintä on rento meininki ja hyvät bileet. Olemme molemmat muusikoita, joten ruuan ja juoman lisäksi päivän tärkeimpiin asioihin lukeutui musiikki. Kirkossa ystävämme soittivat perinteiset hääbiisit vaskikvintetillä ja bileissä tarkoin valikoitunut bändi, Penatonics. Jos joku vielä miettii bändiä häihinsä, on tämä pomminvarma valinta. Bändi on muutenkin sellainen asia, jonka kohdalla ei kannata pihistellä. Se saa ihmeitä aikaan ja ammattilaisten käsissä lähtevät Tiukkis-Tiinojenkin lanteet liikkeelle.

Meidän häissä, kuten varmasti kaikissa häissä, tapahtuu ja sattuu kaikenlaista suunnittelematonta. Meillä esimerkisiksi catering firma päätti kerätä kaikki kupit ja kipot pois juuri, kun isäni puheen piti alkaa. Olin niin pihalla, etten osannut edes raivostua. Häävieraat ottivat tämän "ohjelmanumeron" myös ihan kevyesti ja lopulta sai isänikin puheenvuoron. Seuraavana päivänä siskoni (toinen kaasoista) kertoi myös, että catering tyyppieen mennessä lähti heidän mukanaan ainoa viinipullon korkinavaaja (muistakaa ottaa mukaan sellainen, jos tarjolla on pulloviinejä!). Olin onnellisen tietämätön tästä asiasta ja lopulta serkkuni mieheltä oli löytynyt avaaja ja viini pääsi virtaamaan jälleen. 

Häitämme juhlittiin Kirkkonummella vain muutaman kymmenen minuutin ajomatkan päässä Helsingin Saksalaiselta kirkolta, jossa meidän vihittiin. Valitsimme Kirkkonummen pitkälti rahallisista syistä. Tilavuokrasta tipahti tuhat euroa heti, kun pääkaupunkiseutu jäi taakse ja se sisälsi myös edellisen illan, jolloin paikalle pääsi koristelemaan. Nostan hattua kaikille niille, jotka koristelevat paikan hääpäivän aamuna. Ei olisi onnistunut tältä rouvalta.

Edelleen, kun mietin elämäni parasta päivää, nousee hymy huulille. Kaikki oli täydellistä omassa epätäydellisyydessään. Juhlat olivat juuri meidän näköiset. Loppuun asti mietityt, mutta kuitenkin joustavat. Niissä improvisoitiin ihmisten ehdolla ja lopulta syntyi maailman kaunein biisi. Meistä tuli aviopari.

Jazz-terveisin,
Henriika S.

Kuvat: Suvi Häyrinen

Pages