Anteeksi, että olen olemassa

Olen jo aiemmissakin teksteissäni tuskaillut työelämää ja sitä miten olisin jo ehdottomasti uuden työn tarpeessa. Tilanne ei ole muuttunut. Paitsi niin, että alan selkeästi vajota entistä syvemmälle katkeruuden kuoppaan, ja se alkaa vähitellen jo turhauttaa. Kokeilin tässä välissä jo sellaista ”välinpitämättömyyden polkuakin”, ja päätin yksinkertaisesti olla välittämättä niin paljoa. Näemmä sitä polkua pitkin ei jaksa kauaa tallustella mikäli työstä haluaisi itselleen jotain muutakin kuin palkkaa.

Valtaosan ajasta jaksan tsempata ja hoitaa oman osuuteni ilman sen suurempia nurinoita, mutta huomaan että katkeruuden lasit ovat yhä useammin silmillä ja pinna kiristyy nykyään valitettavasti aikaisempaa helpommin. Työmäärä on tällä hetkellä siedettävä, sillä olen hyvin tietoisesti pitänyt huolen ettei pöytä ala täyttyä liiaksi. Minulla on ollut jopa aikaa ajatella ja suunnitella miten hommat kannattaa tehdä. Ylityötunteja ei ole kertynyt hetkeen. Voin valita ajatuksella missä järjestyksessä asiat on viisainta tehdä. Keväällä tilanne ei todellakaan ollut tämä, mikä sitten lopulta johtikin uupumukseen.

Katkeroituminen on syntynyt päällimmäisenä siis tunteesta, että työpanostani ei arvosteta ja sellaisen pettymyksen kanssa on todella haastavaa motivoitua. Pettymyksen lisäksi joudun usein ottamaan vastaan tehtäviä joiden tuoma vastuu on huomattavasti isompi kuin mistä varsinaisesti saan korvauksen ja lisäksi huomaan usein päätyväni siivoamaan muiden jälkiä ja nämä myös nakertavat työmotivaatiota 100% varmuudella.

Kun sitten näiden lisäksi joutuu kohtaamaan työpäivän aikana ammattitaidon vähättelyä, syyttäviä sormia tai jatkuvia mainintoja siitä miten asiat olisi kannattanut hoitaa (vaikka näkemyksiä ei ole ilmaistu siinä vaiheessa kun niitä ennen päätöksentekoa on kysytty), on irtisanoutuminen ja ovet paukkuen lähteminen hyvin lähellä. En edes muista milloin olisin saanut työstäni sisäisesti kiitosta tai positiivista palautetta – onneksi edes talon ulkopuolisia kiitoksia on tullut, sillä ilman niitä jaksaminen ei olisi varmasti riittänyt edes tänne asti. Ja toki lähimmät työkaverit ovat ihania ja heiltä saan tarvittaessa tukea. Ihan koko yhteisö ei sentään näin mätä ole miltä tässä nyt vaikuttaa ja syynsä sillekin on miksi olen viihtynyt työssä jo pitkään.

Aivan liian usein olen viime aikoina ajatellut muina marttyyreina, että Anteeksi että olen olemassa. Ajatus ei ole ehkä se, jonka haluaisi jäävän päällimmäiseksi töistä lähdettäessä. Työ ei ole kaikki kaikessa, mutta koska se vie kuitenkin valtaosan arkipäivistä, haluaisin työn olevan merkityksellistä tai edes mukavaa. En tiedä mihin minua mahdetaan tällä hetkellä koulia mutta melkoinen mankeli tämä tuntuu olevan. Mankelin läpi päästessäni toisella puolella odottaa toivottavasti uusi työ, jonka äärellä tiedän ainakin mitä työyhteisöltäni en halua ja miten työmaailmassa ei kannata toimia.

TGIF. Ihanaa viikonloppua!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *