Strong is the new skinny vai miten se oli?

Sparkle.

Moi!

Tänään päätin kirjoitella teille omasta liikkumisestani. Olen viettänyt viime päivät edelleen hammassärystä kärsien, kotona nysväten (polte päästä salille alkaa olla jo melkoinen): soitin tänään YTHS:lle ja hoitaja epäili poistohaavan tulehtuneen ja käski soittaa huomenna vapaata akuuttiaikaa hammaslääkärille. Nice. Kipeän suun sörkkiminen piikeillä, imulla ja kaapimilla kuulostaa mukavalta aktiviteetilta huomiselle.

Mutta hampaasta valittaminen sikseen: nyt puhutaan urheilusta. Oma urheilu-urani alkoi jo melkoisen nuorena: ensimmäisissa hiihtokisoissa ahkeroin jo 3-vuotiaana ja harrastin hiihtoa aktiivisesti ylä-asteikäiseksi saakka. Ala-asteen loppupuolella innostuin myös yleisurheilusta, vaikken erityisen hyvä ollut missään lajissa. Harrastin yleisurheilua noin 3 vuotta, kunnes päätin, että nyt riittää hyppiminen ja heittely ja päätin keskittyä musiikkiharrastukseeni. Yleisurheilussa parasta oli kuitenkin yhteishenki ja yhteiset, monipuoliset treenit. Suorituskeskeisenä ja sairaalloisen kilpailuhenkisenä ihmisenä kuitenkin masennuin, koska en "yleisurheilu-urani" edetessä pärjännyt enää missään lajissa yhtä hyvin, kuin ystäväni. Kukaan ei kertonut minulle kiihkeimmän kasvuvaiheen loputtua alkavasta muutaman vuoden suvantovaiheesta, jolloin tuloksia ei tule samaan tahtiin, kuin aikaisemmin. Ajattelin vain yksinkertaisesti olevani liian paska yleisurheilijaksi. Joten lopetin. Hiihtoa en kuitenkaan vielä hylännyt vaan jatkoin hartiavaivoista huolimatta apinanraivolla sivakointia. 

Lukioon siirtyessäni alkoi monen vuoden erittäin epäurheilullinen jakso, jolloin en tehnyt oikestaan mitään satunnaisia salivierailuja ja epäsäännöllisen säännöllistä sauvakävelyä lukuun ottamatta. Muutuin leukoja vetävästä, energisestä tytöstä laihaksi läskiksi, jonka ruokavalio koostui kaupan kalapuikoista ja Jacky-suklaavanukkaista. En lihonut epäterveellisistä ateriavalinnoista huolimatta, mutta ei eineksien naposteleminen kyllä vienyt kehoani ainakaan terveempään suuntaan. Abikeväänä olin alle 50-kiloinen tyttö, joka ei saanut ainuttakaan vatsalihasliikettä tehtyä. Jonkin oli muututtava. Ja niin muuttuikin: muutin Ouluun ja aloitin uuden elämän.

Omassa pikku sinkkukämpässäni asustellessani aikaa oli paljon, mutta tekemistä vähän. Päätin kaivaa sauvakävelysauvani esiin ja alkaa lenkkeillä läheistä järveä ympäri. Ja se kannatti. Kunto kasvoi kohisten ja mieli muuttui virkeämmäksi. Useita vuosia jaksoittain vaivannut lonkkakipu myös ilmoitti itsestään. Kävin lääkärillä, joka totesi kyseessä olevan vain ikääntymisen tuomia vaivoja. 20-vuotiaalla. Niinpä. Aloitin myös empiirisenä tutkimuksena muutaman kuukauden kestäneen herkkulakon: pystyin siihen, mutta se todisti, ettei totaalikieltäytyminen ole minun juttuni. Jatkoin sauvakävelyä, löysin uusia reittejä ja lenkkeilin innokkaasti, kunnes selkäni hajosi. Olin silloin kesätöissä ajohommissa: nousin ja laskeuduin kymmeniä kertoja päivittäin korkeasta lava-autosta, kyykin ja nostelin - enkä aina niin hyvällä tyylillä. Kesätöiden jälkeen en pystynyt edes makaamaan selälläni: alaselkä oli tulessa ja lonkat todella kipeät. Sain unta maatessani mahallani jääpalapussi selkäni päällä. Opiskelujeni alkaessa kävin YTHS:llä lääkärillä, joka otti minut tosissaan ja sain lähetteen fysioterapiaan. Olin vuosia rampannut eri lääkäreillä ja fyssareilla, joista kukaan ei ollut löytänyt syytä lonkkavaivoihini. Olin ravannut reumakokeissa ja OYS:ssa, mutta mitään ei löytynyt. Ja sitten menin YTHS:n fysioterapeutille, joka huomasi alta aikayksikön syyn lonkka-, selkä- ja hartiavaivoihini. Ja syynä olivat nilkkani, jotka ovat aina olleet yliliikkuvat, jotka yleisurheiluaikoina muljahtelivat pois paikoiltaan ja ne piti teipata sekä kääriä ideaalisiteisiin ennen kisoja. Kävi ilmi, että nilkkani taipuvat aina rasituksen alla sisäänpäin. Se kääntää polvet sisäkiertoon, lonkat sisäkiertoon, jumiuttaa alaselän, vaikuttaa ryhtiin ja kipeyttää hartiat. Kaikki tämä informaatio yhdellä asiansa osaavan fyssarin silmäyksellä. Liuta venyttely- ja jumppaohjeita, juoksentelu ja lenkkeilykielto ja käsky käydä hieronnassa. Olo oli melkoisen hämmentynyt.

Fuksisyksynä hommasin sporttipassin ja salikortin. Aloin käydä kuntosalilla: aluksi en jaksanut nostaa mitään eivätkä lihakseni tuntuneet tottelevan käskyjä. Se turhautti, mutta pikkuhiljaa huomasin jaksavani nostaa aina vähän painavampia painoja ja tekeväni useampia toistoja. Jäin koukkuun. Aloimme myös käydä ystäväni kanssa äijäjoogassa, joka on voimajoogaa ilman hengellisiä hömpötyksiä. Siellä tajusin vielä kirkkaammin, kuinka tajuttoman jumissa olen näin nuoreksi. Kuten fyssarikin osuvasti kuvasi, lonkkani ovat kuin kasikymppisellä mummolla. Opiskelujen edetessä salilla treenaaminen muuttui yhä säännöllisemmäksi ja pääsin tavoittelemaani rytmiin: salitreeni 4x viikossa ja kroppa läpi 2x viikossa. Sali muuttui pelottavasta möröstä mielenhallinnan tyyssijaksi. Siellä näin uusia salilta löytämiäni kavereita, treenasin istumisesta kipeytyneitä ja tylsistyneitä lihaksiani sekä unohdin esseiden dead linet ja ahdistavasti lähestyvät tenttipäivät. Salin kautta löysin jonkinlaisen mielenrauhan. Ja viime talvena minä ja hiihtäminen löysimme jälleen toisemme.

(kaikki kuvat weheartit.com)

Mitä mieltä te olette tästä nykyisestä "strong is the new skinny" -trendistä ja oletteko tekin löytäneet urheilun ilon salilla treenaamisen kautta?

 

x Marjo

Kommentoi