Mental Health Monday: Mikä siinä on niin vaikeaa?

Jostain syystä loppu- ja alkuvuonna treenaaminen ei juuri kiinnostanut. Ainoa "urheilu" mitä tein oli reippaat kävelylenkit ystävien kanssa. Järkeilin sen niin, että täytyy liikkua sillä tavalla mikä tuntuu itselleen oikealta kullakin hetkellä. Ja olen edelleen sitä mieltä. Kuitenkin sen hikitreenin puute alkoi näkyä pidemmän päälle omassa olossa. Olin paljon ärtyneempi, väsyneempi ja kaikkiin asioihin oli vaikeampaa tarttua. 

Olin valmis tekemään mitä tahansa muuta kuin treenaamaan. Mietin saanko ruoasta tarpeeksi rautaa ja vitamiineja, nukunko tarpeeksi ja osaanko rentoutua työn ulkopuolella. Tiesin kokoajan, että energiatasoni nousisi jos vain menisin urheilemaan. Historia on opettanut, että tarvitsee vain lähteä sinne salille ja loppu on helppoa. Miksi se silti oli niin vaikeaa?

Poikaystäväni maanitteli minua koko viikon treenaamaan kanssaan. Torstaina päätin vastentahtoisesti lähteä mukaan. Olin juuri nukahtanut iltapäivällä ja tajusin että nyt on vain pakko alkaa liikkumaan. Vaikka rakastan meidän salia ja tiedän, miten hyvä fiilis urheilusta tulee, oli se silti ihan käsittämättömän vaikeaa. Aikaa oli kulunut ihan liikaa edellisestä kerrasta. 

Itse treeni oli melko rankka, eikä sen jälkeen suoraan päässyt kokemaan sitä normaalia euforiaa. Kuitenkin illlalla kotona suihkun ja ruoan jälkeen fiilis oli todella paljon parempi kuin aiempina päivinä. Seuraavana aamuna oma vireystila oli todella hyvä ja ehdotin heti lounastreenejä. Jälkeenpäin ajateltuna se oli typerin idea hetkeen, sillä nyt lihakset ovat ihan järkyttävän kipeät. 

Nyt kuitenkin pahin on ohi ja urheilu maistuu taas. Ei tarvittu kuin se yksi kerta, jolloin puskin itseni sinne vastentahtoisesti. Kun salille oli päästy, auttoi valmentaja ja koko muu treeniporukka siinä, että treenin jaksoi vetää loppuun asti. Ja nyt en oikeastaan malta odottaa että lihaskipu helpottaa sen verran että pääsen taas takaisin sinne TFW:n vihreälle nurmelle. 

Jäin kuitenkin miettimään, miksi välttelemme sellaisia asioita joista tiedämme saavamme hyvän fiiliksen? Miksi se aloittaminen on aina niin vaikeaa? Samana iltana ilmoitin poikaystävälle, että tänään tv pysyy kiinni ja luetaan kirjoja. Hän oli monta päivää sanonut että haluaisi aloittaa yhden kirjan, mutta silti työpäivien venyessä iltaan on kotiintullessa helpompi vaihtoehto rojahtaa sohvalle ja katsoa pari jaksoa jotain sarjaa. 

Nyt sanoin, että koska hän patisti minut salille, minä patistan hänet lukemaan. Muutaman sivun jälkeen hän totesi, kuinka pitäisi lukea enemmän. Kuulemma heti oli luovempi olo ja mielikuvitus laukkasi vapaammin. Tässäkään ei ollut tarvinnut tehdä kuin sen yhden pienen päätöksen, jossa tarttuu kirjaan eikä kaukosäätimeen. Mutta joskus se on ihmeellisen vaikeaa. 

Kommentoi