Mental Health Monday: Suru on kunniavieras

Olen pienestä asti ollut vähän sellainen kovanaama, vaikka välttämättä blogin perusteella sitä ei uskoisikaan. Minulla oli kova kuori, enkä halunnut näyttää minkäänlaista heikkoutta. Nyt aikuisena minun on ollut helppo näyttää herkkyyttäni silloin, kun kyseessä on jotain muuta kuin minua suoraan koskettava asia. Saatan tirauttaa muutaman kyyneleen jonkun kertoessa jostain iloisesta tai surullisesta asiasta, nähdessäni koskettavan mainoksen tai vaikkapa lasten juoksukilpailussa (kuten kävi Levin ruskamaratonilla). 

Kuitenkin silloin kun kyseessä on joku minua oikeasti koskettava asia, on ollut todella aina vaikeaa näyttää sitä. En tiedä mikä siinä on ollut, mutta en kestä muiden ihmisten empaattisuutta minua kohtaan kovin hyvin. Ehkä kyseessä on tietynlainen peili, johon on pakko tuijottaa. Kun näkee toisen kasvoilta säälivän ilmeen, tuntee itsensä samalla hiukan säälittäväksi. Kyseessä ei ole niinkään pelko siitä, millaisena muut ihmiset minut näkevät, vaan se etten halua nähdä itse itseäni sellaisena.

Kuitenkin 30 vuotta kaiken surun jonkun naamarin alle haudanneena olen tajunnut, kuinka vahingollista se onkaan. Kävin keväällä osteopaatilla ja hän totesi heti selkääni kokeillessa, että minulla on to-del-la kova suojamuuri ja kertoi minun olevan totaalisen lukossa. Hän siinä sitten runnoi minua auki ja sanoi, että seuraavat vuorokaudet voivat olla melko rankkoja henkisesti ja fyysisesti. No, ne tosiaan olivat. Pari vuorokautta sain sellaisia kohtauksia, että paruin eteisen lattialla maaten huutoitkua. 

Veikkaan että jotain tämä kuitenkin muutti minussa. Tai sitten kyseessä on vain jonkinlainen kypsyminen. Tänä kesänä on ollut paljon helpompi näyttää surua. Olen myös huomannut, kuinka monet muista negatiivisista tunteista ovat vähentyneet. Silloin kun ei osaa surra, tulee helposti ahdistuneeksi, vihaiseksi, katkeraksi ja ikäväksi muita ihmisiä kohtaan. Tai ainakin minä tulin. Tänä kesänä olen niiden tunteiden sijaan itkenyt kollegoideni edessä muutamankin kerran, taksikuskille matkalla sairaalaan läheisen luo, kävelyllä puhuessani puhelimessa ja Tokoinrannassa keskellä päivää istuessani.

Ja vastoin aiempia ennakkoluulojani, maailma ei loppunut. Itse asiassa ne tuntuivat melko vapauttavilta hetkiltä. Sain olla minä, ihan sellaisena raakana ja tuntevana olentona, joka ei välitä siitä, miten muut ihmiset suruuni reagoivat. Herkkyys ei ole kirosana, ja surulle pitää antaa väylää silloin kun on tarve. Kun sen yrittää tukahduttaa, tulee sitä kantaneeksi paljon pidempään mukana. 

Löytyykö muita, keiden on vaikea näyttää suruaan muille?

Lue myös:

Kun et tiedä, älä oleta

Kommentit

Lilyyy (Ei varmistettu)

Tekstisi on kuin minun suustani.. Olen äärimmäisen empaattinen ja tunteellinen ihminen, aistin vahvasti muiden ihmisten mielentilat ja olen hyvä kuuntelija. Sanon lapsilleni joka päivä, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Itken itsekseni joka viikko. Mutta siltikään, en osaa näyttää suruani muille.. Kerrat, jolloin olen itkenyt muiden nähden on laskettavissa yhden käden sormilla.
Olen nyt aloittanut joogan ja sen kautta oppinut olemaan itselleni lempeämpi <3 Jotenkin sitä kautta olen myös alkanut työstää ajatusta siitä, että omien tunteideni näyttäminen ei tee minusta heikkoa, päinvastoin! Pikku hiljaa, askel kerrallaan eteenpäin.

Sun pohdinnat on muuten joka kerta ihan mahtavia! <3

Elisa Lepistö

Se on just noin! Tunteiden näyttäminen ei ole heikkoutta, vaan rohkeutta <3 Ihanaa että jooga on opettanut lempeyttä itseäsi kohtaan. Ja kiitos kovasti - ihanaa että luet <3

Kohtalotoveri (Ei varmistettu)

Tässä yksi kohtalotoveri myös. Menemättä sen enempää yksityiskohtiin elämäni on ollut todella rankkaa lapsuudesta asti, johtuen lähinnä vanhempien lukuisista ongelmista, välittämättömyydestä ja siitä, että kukaan ei lapsuudessa tukenut vaikeiden tunteiden käsittelyssä. Yläasteella muistan päättäneeni miten maski kasvoilla elämästä on helpompi selviytyä. Jos antaa muiden ymmärtää kaiken olevan hyvin, ehkä alkaa uskoa siihen itsekin? Luonnollisesti tälläisellä tavalla ongelmat, vaikeat tunteet ja paha olo pakataan sisälle, eikä niitä käsitellä niinkuin pitäisi. 25- vuotiaana huomasin pelkääväni kaikkea ja kaikkia. Milloin keksin itselleni sairauksia ja valvoin yöt läpeensä pohtien mistä mikäkin oire johtuu. Pari vuotta siinä meni tajuta, että olin vuosien ja vuosien aikaisesta tunteiden patoamisesta johtuvassa kokovartalolukossa. Kivut olivat todellisia ja uskon vahvasti, että psyykeellä on paljon tekemistä kehollisten kiputilojen kanssa. Onneksi hakeuduin aikanani terapiaan käsittelemään asioita ja nyt olen ymmärtänyt miten haitallista tuo maskin pitäminen on ja pelko siitä miten muut sinun näyttäessä tunteesi kokisivat sinut "heikoksi". Näin jälkeenpäin ajateltuna kuitenkin minusta on suurempaa vahvuutta näyttää heikkous, kuin piilottaa se. Matka itseen on ollut paikoitellen todella kivulias ja muutamat ystävyyssuhteetkin ovat tipahtaneet oman muutoksen myötä. Suosittelen kuitenkin jokaiselle tuota matkaa ja maskin poistamista. Loppujen lopuksi kuka siitä hyötyy, että surun ja muut vaikeat tunteet kätkee muilta ja etenkin itseltään? Olen myös huomannut että kun itse alkaa näyttää tunteitaan, tulee luotua aivan uudella tavalla yhteyksiä toisiin ihmisiin. Ja se jos jokin on elämää rikastuttava asia :)

Elisa Lepistö

Kiitso hurjasti kommentista ja oman tarinan jakamisesta! <3 Olen ihan samaa mieltä tuossa, että kun avaa itsensä ihan kaikkine puolineen, tulee luotua myös jollain tavalla aidompia yhteyksiä muihin ihmisiin. Ja samalla ehkä autettua myös muita olemaan rehellinen itselleen ja muille ja näyttämään avoimemmin tunteitaan. Ja voi, ei mikään ihme, että keho alkaa kipuilla kun on yrittänyt lakaista pahan olon jonnekin kellariin ja sulkea oven. Meillä kaikilla on omat kipukohtamme ja heikkoutemme, eikä niiden näyttäminen tee meistä millään tapaa huonompia, vaan pelkästään inhimillisiä. Kun ei pyri piilottamaan mitään tunteita, tuntuu myös että hyvätkin tunteet voimistuu. 

Thebs (Ei varmistettu) Http://outlandishblog.com

Kuulostaa erittäin tutulta! Kasvoin sukuni ainoana tyttönä, minkä lisäksi olin meistä lapsista ensimmäinen. Minulle hoettiin aina että ”sinä pärjäät, oot jo iso tyttö” mikä vain korosti sitä näkemystä että minun on oltava kova ja mielellään tunteeton, koska silloin minua ei voi satuttaa. Ja ihan hyvin vedin tuota roolia reippaasti yli parikymppiseksi, kunnes vastaan tuli sellaisia vastoinkäymisiä, että koko maailma romahti: melkein kahden vuoden työttömyys, minkä jälkeen sain VIHDOIN harjottelupaikan, josta oli tarkoitus tulla vakkarityö... kunnes toinen omistajista teki itsemurhan töissä, eikä pienellä firmalla ollut enää varaa palkata minua. Se oli se pisara, joka sai paskalaarin vuotamaan: en ole koskaan ollut niin raivoissani, surullinen, paniikissa ja epätoivoinen. Enkä koskaan niin onnellinen kuin sinä päivänä kun tämän kaiken jälkeen sain töitä ulkomailta.

Nämä kokemukset olivat se breaking point, minkä jälkeen opin tuntemaan ja hyväksymään tunteeni sekä hyvässä, että pahassa. Nykyään saatan joskus purskahtaa itkuun jopa aamuratikassa, mutta ei se mitään. Parempi niin, kuin se kivenkova versio minusta, joka ei kyennyt nauttimaan elämästä täysillä koska energia meni tunteiden blokkaamiseen :)

Elisa Lepistö

Kiitos kun kerroit <3 Ja ihanaa, että olet osannut luopua tuosta kivenkovuudesta, se jos jokin on rohkeutta! Ja se on jännä, miten sitä usein ajatellaan sellaisista, jotka eivät näytä suruaan samalla tavalla, että heitä ei ikinä sattuisi. Vaikka samalla tavalla se suru musertaa heidätkin, jotka eivät sitä ulkopuolisille näytttäisikään.

tapiiri (Ei varmistettu)

Kiitos postauksesta. &lt;3

Saako udella kenelllä osteopaatilla kävit? Olisi itselläkin hakusessa.

pamikyltsi
pamikyltsi

Ymmärrän täysin mistä puhut. Olen koko ikäni kokenut olevani perheessä sekä kaveriporukassa se henkilö jonka on oltava vahva. Se joka kestää mitä vain ja joka pysyy aina tilanteessa kuin tilanteessa henkisesti kasassa. Niin siinä sitten käy, että padottuani kaiken sisälle, joskus se vain vuotaa yli. Ja silloin tulee sellaista hallitsematonta itkua enkä edes oikein tiedä mistä sillä hetkellä itken. Olenkin nyt viimeisen parin vuoden alkana alkanut opettelemaan siihen ajatukseen ettei aina tarvitse olla vahva. Itkeminen on myös sitä omanlaista vahvuutta tai lähinnä rohkeutta. Edelleenkin koen "häpeää" itkiessäni, mutta en samalla tavalla pakene itkeäkseni yksin.

Ihana kuulla kuitenkin että en ole yksin, välillä tätä selittäessä tuntuu ettei minua ymmärretä. Muutenkin nämä sun  Mental Health Mondayt on mun yksiä lemppareita, suuri kiitos niistä.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.