Näyttelijänä elämän teatterissa

 

DSC_4242.jpg

”Me kaikki ollaan loppujen lopuksi vain näyttelijöitä tässä elämän teatterissa.” Näin sanoi yksi hyvin filosofinen ystäväni erään keskustelumme aikana. Lause jäi pyörimään pitkäksi aikaa päähäni. Näinhän se juurikin on. Elämämme aikana joudumme kokeilemaan monia eri rooleja. Jotkut sellaisia, joihin pääsyä olemme tavoitelleet puoli elämäämme ja toiset sellaisia johon meidät heitetään aivan täysin odottamattomasti ilman kenraaliharjoituksia. 

Välillä joudumme pääosaan haluamattamme, ja toisinaan taas joudumme pysymään sivuroolissa vaikka se ei tunnu omalta. Sitten näiden eri roolitusten välillä sukkuloidaan ja koitetaan näytellä ne mahdollisimman parhaalla tavalla. Vanhempi, lapsi, työntekijä, ystävä, sisar, esimies, kuuntelija, hauskuuttaja, esiintyjä, oppilas, auttaja, avuntarvitsija ja monta muuta roolia, joita elämämme aikana saatamme päästä kokeilemaan. 

Rooleihin liittyy tietynlaisia ennakkokäsityksiä ja odotuksia, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä voisi kyseenalaistaa. Joskus alamme toteuttaa jotain roolia siihen liitettyjen mielleyhtymien mukaan, vaikka oikeastaan voimme itse päättää miten kunkin osan esitämme. Saatamme kokea suuria sisäisiä ristiriitoja, jos liitämme johonkin asiaan epärealistisia odotuksia itsellemme. Esimerkiksi vanhemmuus on yksi sellainen, josta monilla on näkemys, kuinka sitä pitäisi suorittaa. 

Yritetään turhaan ahtautua siihen kapeaan lokeroon, jonka olemme päämme sisällä tälle roolille luoneet. Vasta lähiaikoina olen ymmärtänyt sen, että suoriutuakseen eri rooleista mahdollisimman mallikkaasti, ei suinkaan tarvitse tehdä asioita kuten muut tekevät. Nyt kun metin asiaa, on jännä että olen oivaltanut tämän vasta nyt, varsinkin kun muuten olen monessa asiassa individualismin puolella. 

Olemme saattaneet myös ajaa itse itsemme liian ahtaalle omassa lokerossamme toistelemalla arvoja, jotka eivät ole omiamme tai uskottelemalla itsellemme luonteenpiirteitä joista ei pääse eroon. Kerroin itse itselleni pitkään tarinaa, jonka mukaan olin ujo, sosiaalisesti vähän lahjaton ja huono ystävystymään kenenkään kanssa. Elämässäni olevat ihmiset olivat vain jotenkin tulleet siihen. En tiedä mistä tämä uskomus oli saanut alkunsa, mutta ihan tosissani uskoin siihen monta vuotta. 

Jossain vaiheessa ymmärsin, että näitä syvimpiäkin uskomuksia itsestään voi muuttaa. Aloin kuvittelemaan itseni sosiaalisena, reippaana ja supliikkina tyyppinä. En muista missä vaiheessa tarina muuttui todeksi, mutta nykyään rakastan sosiaalisia tilanteita ja elämääni on tullut lähiaikoina paljon aivan mielettömiä uusia ystäviä. Kun muuttaa omia ajattelumallejaan, käyttäytyminen muuttuu ja sen myötä myös muiden suhtautuminen sinuun. Kehonkieli paljastaa nimittäin omat ajatukset paremmin kuin mikään muu. 

Joskus onkin hyvä katsella omia uskomuksiaan itsestään ja miettiä, haluaisiko niitä muuttaa. Millainen olet missäkin roolissa? Millainen haluaisit olla? Ja mitä asioita tulisi muuttaa, jotta roolit eivät olisi ristiriidassa sen tavoiteminän kanssa?

DSC_4274.jpgDSC_4268.jpg

DSC_4244.jpg

Kommentit (6)
  1. Opiskelin jonkunaikaa psykodraamaa, jossa käsiteltiin nimenomaan ihmisten rooleja. Luettiin paljon tämäntyyppisiä materiaaleja aiheeseen liittyen. Tällä tarkoitan sitä, että sä osaat kirjoittaa tosi asiantuntevasti aiheesta kuin aiheesta. Ihan mahtava taito! 🙂

    1. Kiitos paljon Saranda! Ihana kuulla <3

  2. Oon viime aikoina törmännyt siihen käsitteeseen, että ihmisellä ei ole mitään pysyvää perusluonnetta. Alunperin taisin lukea tämän http://qz.com/699741/a-harvard-philosophers-argument-for-not-loving-yourself-just-as-you-are/

    On oikeesti todella helpottavaa tajuta, että vaikka olen aina pitänyt itseäni aina vähän sosiaalisesti kyvyttömänä, niin se ei ehkä enää pidä paikkaansa.. Silti jotenkin vielä lokeroi itsensä siihen tiettyyn muottiin ja mulla on tapana vitsailla uusille tuttavuuksillekin että oon vähän sosiaalisesti rajoittunut. Pitäisi ehkä lopettaa..

    1. Onpa mielenkiintoinen ajatus! Oon lähiaikoina pohtinut vähän samanlaisia juttuja ja myös sitä, mitä meistä jää jäljelle kun kaikki ulkoiset asiat riisutaan meidän persoonasta (siis työ, ulkonäkö, tavat, tottumukset, lähipiiri). Onko siellä joku core jota ei voi muuttaa? Vai voiko itsensä luoda ns. uudestaan? 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *