Ladataan...

Olen katsellut iltaisin paljon televisiota ja yksi asia erityisesti on ihmetyttänyt. Tuntuu nimittäin että vaikka olemme tasa-arvon kannalta harppaileet askelia eteenpäin lähivuosina, yhtäkkiä niitä otetaan monta taaksepäin. Monta kertaa olen nimittäin miettinyt, että se miten joitain miehiä kohdellaan televisiossa, tuomittaisiin alta aikayksikön mikäli sukupuoliroolit olisivat toisinpäin. 

Esimerkiksi se, miten Love Island Suomessa miehet laitettiin riviin seinän taakse ja naiset kävivät kukin vuorollaan kokeilemassa käsiaukkojen kautta millainen vartalo kullakin on. Sitten nämä vartalot arvosteltiin ja pisteytettiin paremmuusjärjestykseen. Paras vartalo voitti palkinnon ja huonoimman itsestunto sai varmasti aikamoisen kolauksen. 

Toinen tapaus, joka sai suuni loksahtamaan auki oli Diili. Joukkueet oli jaettu naisten ja miesten kesken ja naiset tarvitsivat tiimiinsä jonkun miesten puolelta hävittyään kaksi kilpailijaa pudotuksessa. Edellisissä tehtävissä varsin pätevän kuvan itsestään antanut Kalle siirrettiin naisten joukkueeseen. Kun tehtävä oli aloitettu ja naisten joukkueelta kysyttiin, mitä Kalle on tuonut joukkueeseen, vastasi Sonja täysin vakavalla naamalla ja suhteellisen tylyllä ilmeellä: "Hän on tuonut meidän tiimiin peniksen."

Järkytyin tuota vastausta niin, että meinasi mennä iltateet väärään kurkkuun. Seuraava ajatus oli, miten tähän suhtauduttaisiin mikäli kyseessä olisi mies kommentoimassa kuinka ainoa mitä Sonja on joukkueeseen tuonut on vagina? Ainakin toivottavasti tällainen kommentointi olisi tuomittu samantien. Minkä takia tätä naisen laukomaa ala-arvoista kommenttia ei ole tuomittu samalla tavalla?

Hiukan ristiriitaiset fiilikset heräsivät myös, kun Enbuske haastatteli taannoin seksuaalista häirintää kokenutta miestä. Kysymykset oli aseteltu jotenkin niin, että eikö miehen pitäisi ottaa tällaiset asiat vain kiinnostuksenosoituksina ja kohteliaisuuksina. Jotenkin jäi sellainen olo, että vain naisen kokemaan ahdisteluun voidaan suhtautua vakavasti. 

En tiedä johtuuko tällaiset asiat nyt siitä, että naiset kokevat olleensa niin kauan sorretussa asemassa että nyt vihdoin on aika ottaa takaisin? Kiusatusta tulee kiusaaja pitkän alistumisen jälkeen. Vähän kuin bodypositivisuudessa välillä ärsyttää se, että fat-shaming muuttuu joskus skinny-shamingiksi. Vai mistä tässä on kyse? Eihän tasa-arvo toteudu lainkaan näissä esimerkeissä. Olen täysin kaikenlaisen naisten voimaantumisen kannalla, mutta eihän sitä voi tehdä toisen sukupuolen alaspainamisella. 

Minkälaisia fiiliksiä teillä herää aiheesta?

Ladataan...

Ladataan...

Syksy on minulle aina vaikeaa aikaa, mutta tänä vuonna se on ollut erityisen rankka. Asiaa ei ole helpottanut unettomuusjaksot, jotka ovat tulleet ja menneet, välillä piinanneet pidempään. Vihdoin viime viikon lopulla muistin piikkimaton, jonka ostin keväällä Kallio kierrättää -ryhmästä. Sen avulla sain lopulta nukuttua ensimmäiset kunnon yöunet pitkään aikaan. Sitten senkin taika lakkasi ja viikonloppuna taas valvoin. 6.20. näytti puhelimen kello kun vihdoin laahustin makuuhuoneeseen. Yöt ovat unettomalle pitkiä, ahdistavia ja lohduttomia. Päivät puolestaan menevät ihan sumussa, eikä illalla meinaa edes muistaa mitä on tehnyt.

Siinä kierteessä on jäänyt myös treenaaminen kokonaan. Kun tuntuu ettei jaksa edes sängystä nousta, on vaikea kuvitella menevänsä salille. Ensimmäisten yöunien jälkeen kuitenkin pakotin itseni urheilemaan ja kyllähän se olo parani huomattavasti. Ruoka maistui helpommin ja illalla tuli myös uni paremmin, joten positiivinen kierre oli valmis. Pitää yrittää tällä viikolla laittaa urheilu etusijalle. 

Vaikka nyt on hiukan alavireisempi kausi menossa, on toisaalta tietynlaista herkkyyttä niiden pienten hienojen asioiden huomaamiseen. Kuten siihen, että taivas on pitänyt aikamoisia näytöksiä viimepäivinä. Eihän sitä taikaa saa mitenkään ikuistettua kameraan, mutta silti olen yrittänyt. Se, että asuntomme on korkeassa kerroksessa ja eteen avautuu tällainen näkymä, on asioita joita osaan arvostaa hurjan paljon joka päivä. Varsinkin kun asui niin monta vuotta sellaisessa asunnossa, mistä ei näkynyt oikeastaan kuin takapihalle ja roskakatoksille. 

Leveästä ikkunalaudasta tuli heti lempipaikkani tässä kodissa, ja sellaisena se on pysynyt. Poikaystäväni on usein myöhään toimistolla ja kun hän tulee kotiin, löytää hän minut istumasta siitä vilttiin kääriytyneenä. Yleensä joku melankolinen playlist pauhaamassa taustalla ja kynttilät roihuamassa vieressä.

Olen taas maalannut enemmän. Ja kuunnellut hurjan paljon musiikkia. Ostanut asunnon täyteen kynttilöitä ja polttanut niitä säästelemättä joka ikinen päivä. Löytänyt lohtua kummallisista paikoista ja tuntenut itselle tärkeiden asioiden merkityksellisyyden erityisen vahvasti. Yhtenä päivänä pillahdin itkuun, kun mietin millaista elämä olisi ilman mitään taidetta. Ei kirjallisuutta, musiikkia, valokuvia, tanssia tai runoja. Se oli niin musertavan lohduton ajatus, että yllätyin itsekin omaa reaktiotani. Nyt jälkikäteen tuo naurattaa, ja toisaalta saa tuntemaan ihan järjetöntä kiitollisuutta. 

Pidän yleensä kaikki valot poissa asunnosta ja ihailen varjojen etenemistä seinillä.  Nappasin pari kuvaa, vaikka kuivuvat pyykit, sotkuinen keittiö ja latautumassa oleva sähköhammasharja eivät ehkä nyt tee oikeutta tälle tunnelmalle. Mutta tällaista tämä elämä nyt on sitä sen turhemmin kaunistelematta. Hiukan sotkuista, mutta ne pienet valonpilkahdukset tuovat kauneutta sinne synkimpiinkin nurkkiin.

 

Ladataan...

Pages