Ladataan...

Olen pienestä asti ollut vähän sellainen kovanaama, vaikka välttämättä blogin perusteella sitä ei uskoisikaan. Minulla oli kova kuori, enkä halunnut näyttää minkäänlaista heikkoutta. Nyt aikuisena minun on ollut helppo näyttää herkkyyttäni silloin, kun kyseessä on jotain muuta kuin minua suoraan koskettava asia. Saatan tirauttaa muutaman kyyneleen jonkun kertoessa jostain iloisesta tai surullisesta asiasta, nähdessäni koskettavan mainoksen tai vaikkapa lasten juoksukilpailussa (kuten kävi Levin ruskamaratonilla). 

Kuitenkin silloin kun kyseessä on joku minua oikeasti koskettava asia, on ollut todella aina vaikeaa näyttää sitä. En tiedä mikä siinä on ollut, mutta en kestä muiden ihmisten empaattisuutta minua kohtaan kovin hyvin. Ehkä kyseessä on tietynlainen peili, johon on pakko tuijottaa. Kun näkee toisen kasvoilta säälivän ilmeen, tuntee itsensä samalla hiukan säälittäväksi. Kyseessä ei ole niinkään pelko siitä, millaisena muut ihmiset minut näkevät, vaan se etten halua nähdä itse itseäni sellaisena.

Kuitenkin 30 vuotta kaiken surun jonkun naamarin alle haudanneena olen tajunnut, kuinka vahingollista se onkaan. Kävin keväällä osteopaatilla ja hän totesi heti selkääni kokeillessa, että minulla on to-del-la kova suojamuuri ja kertoi minun olevan totaalisen lukossa. Hän siinä sitten runnoi minua auki ja sanoi, että seuraavat vuorokaudet voivat olla melko rankkoja henkisesti ja fyysisesti. No, ne tosiaan olivat. Pari vuorokautta sain sellaisia kohtauksia, että paruin eteisen lattialla maaten huutoitkua. 

Veikkaan että jotain tämä kuitenkin muutti minussa. Tai sitten kyseessä on vain jonkinlainen kypsyminen. Tänä kesänä on ollut paljon helpompi näyttää surua. Olen myös huomannut, kuinka monet muista negatiivisista tunteista ovat vähentyneet. Silloin kun ei osaa surra, tulee helposti ahdistuneeksi, vihaiseksi, katkeraksi ja ikäväksi muita ihmisiä kohtaan. Tai ainakin minä tulin. Tänä kesänä olen niiden tunteiden sijaan itkenyt kollegoideni edessä muutamankin kerran, taksikuskille matkalla sairaalaan läheisen luo, kävelyllä puhuessani puhelimessa ja Tokoinrannassa keskellä päivää istuessani.

Ja vastoin aiempia ennakkoluulojani, maailma ei loppunut. Itse asiassa ne tuntuivat melko vapauttavilta hetkiltä. Sain olla minä, ihan sellaisena raakana ja tuntevana olentona, joka ei välitä siitä, miten muut ihmiset suruuni reagoivat. Herkkyys ei ole kirosana, ja surulle pitää antaa väylää silloin kun on tarve. Kun sen yrittää tukahduttaa, tulee sitä kantaneeksi paljon pidempään mukana. 

Löytyykö muita, keiden on vaikea näyttää suruaan muille?

Lue myös:

Kun et tiedä, älä oleta

Ladataan...

Ladataan...

Olen pallotellut ajatusta otsatukasta varmaan pari vuotta nyt. Poikaystäväni on aina ampunut idean alas sen takia, että kuvittelee minun kyllästyvän siihen parissa päivässä. Eilen aamulla kuitenkin päätin, että nyt on saatava jotain muutosta tähän peilikuvaan. Minulla oli puolisen tuntia aikaa ennen kuin olin tapaamassa Saran kotimme edessä. Marssin päättäväisesti kylppäriin, otin sakset käteen ja leikkasin itselleni otsatukan. 

Eihän se nyt ihan putkeen mennyt, vaan tukasta tuli todella epätasainen ja vähän hassun mallinen. Tykästyin kuitenkin otsatukkaan samantien ja puin sen innoittamana vähän tällaisen 70-luvusta inspistä saaneen asun päälle. Nyt päivän verran etutukan kanssa eläneenä olen huomannut seuraavat asiat. 

Ilman meikkiä ei näytä yhtään niin meikittömältä kuin ilman otsatukkaa (kulmakarvat eivät loista poissaolollaan).

Tuntee olevansa vähän samalla tavalla piilossa katseilta kuin aurinkolasien tai lippiksen kanssa. 

Puolet tutuista, joita olen tavannut, eivät ole huomanneet mitään eroa ja toinen puoli ei ole meinannut tunnistaa. Julia oli paras, sillä olimme olleet samassa tilassa puolisen tuntia ilman että hän oli tajunnut kuka olin. Vasta kun seisoimme noin metrin päästä toisistamme ja kommentoin jotain keskusteluun, Julian suu loksahti auki ja hän huudahti että "Herranjumala sä olet Elisa!!" :D 

Tuulinen sää ei teekään enää tukasta ihanaa hulmuavaa reuhkaa, vaan näytän lähinnä tältä.

Tukkani tuntui vaalenneen muutaman sävyn, ja väristä tuli paljon mielenkiintoisemman näköinen tällä leikkauksella. 

Otsatukka tekee yleisilmeestä paljon mielenkiintoisemman näköisen, sillä olen melko geneerisen näköinen normaalisti. Ja mikä parasta, piilottaa otsarypyt!

Mitäs olette mieltä otsiksesta? Jatkoon vai ei?

Kengät - Nelly, Hame - poikaystävän äidin vanha, Neule - Monki (vanha)

Pictures: Sara Vanninen

Ladataan...

Pages