Ladataan...

 

Olen luonteeltani - tai temperamentiltani - sellainen, että innostun nopeasti ja paljon, saatan kiihtyä nollasta sataan sekunnissa, ja toisaalta myös lepyn ihan yhtä nopeasti. Koen monissa tilanteissa tuntevani paljon, mutta se pitää minut omalla tavallaan balanssissa. Kuulen usein myös kommentteja siitä, kuinka jokin muille näennäisesti pieni asia voi saada minut pomppimaan innosta tai toisaalta täysin tolaltani. Olen kuullut miljoona kertaa fraasin "älä nyt innostu vielä liikaa" tai "ei tää nyt ole niin iso asia", sillä muiden on vaikea ymmärtää tunneskaalaani. Joskus olen jopa toivonut, että pystyisin hillitsemään innostustani ja suhtautua asioihin hiukan neutraalimmin.

Kuitenkin kesällä oli hiukan pidempi hetki, kun mikään ei oikein tuntunut miltään. Ehdin jo luulla, että tila oli itseaiheutettu. Mietin sitä, onko elämyshakuisuuteni ajanut minut sellaiseen kierteeseen, ettei "tavalliset" asiat enää tunnu miltään? Oliko syynä New Yorkissa vietetty aika ja se, ettei Suomi enää saanutkaan sydäntäni pamppailemaan, kuten täällä pohdin? Huomasin myös sen, kuinka paljon innostukseni oli antanut aina energiaa. Sillä draivilla, jonka saan fiilistelystäni, pusken vaikka minkälaisia urakoita valmiiksi, sillä se ei tunnu edes työltä kun intoa on niin paljon. Sen takia varmaan ryhdynkin aina heti toimeen, sillä tiedän saavani paljon aikaan suhtautuessani johonkin niin intohimoisesti. 

Kyse ei ollut kesällä vain siitä, etten jaksanut innostua mistään. Koko tunneskaalani tuntui typistyneen paljon pienemmäksi ja kaikki tuntui aika tasapaksulta. En loppujen lopuksi tiedä, mistä muutos johtui, mutta olen taas palannut vanhaan tunteiden vuoristorataan. Nyt osaan myös iloita tästä ihan eri tavalla, kun on kokenut miltä elämä tuntuisi ilman näitä väriskaalan kaikkia eri vivahteita. Kämpänmetsästysprojekti on aiheuttanut jo vaikka minkälaisia eri tunnetiloja. Viime yön olen miltei valvonut, kun kohdalle osui eräs niin potentiaalinen yksilö etten osaa innostukseltani rauhoittua edes yön ajaksi. Tekisi mieli vain tehdä remppasuunnitelmia, laskea kustannuksia, selata Pinterestiä ja laittaa rattaat pyörimään. Toisaalta aamulla ei edes väsyttänyt, sillä tekisi mieli pomppia tasajalkaa pelkästä ilosta. 

Tämä vuoristorata tarkoittaa itselleni sitä tasapainoa, mitä tarvitsen elämääni. Ulkopuolisen silmin se voi näyttää raskaalta, mutta omalle kohdalle se tasapaksuus oli kyllä paljon raskaampaa. 

Pictures: Tomi Taskula

Ladataan...

Kyselin viime maanantaina toiveitanne Mental Health Monday -sarjaan, ja sainkin hyviä ehdotuksia. 

"Ymmärrän ajatuksen, että toisten menestys ei ole itseltä pois ja henkilökohtaisesti koen, että minun on helppo iloita lähimmäisteni menestyksestä. Mutta miten suhtautua tähän silloin, kun haetaan vaikkapa samaa työ- tai opiskelupaikkaa? Varsinkin työelämässä tuntuu hankalalta ajatella, että jos hakemani paikka menee jollekin muulle, ja pahimmassa/parhaassa tapauksessa hyvälle ystävälleni, niin miten pääsen mielentilaan, ettei se olisi minulta jotenkin pois, kun en haluamaani paikkaa saanut? Onko mitään muuta keinoa kuin ajatella, että "no joskus tulevaisuudessa huomaan sitten, että tämäkin oli hyvä juttu"? Miten jaksaa uskoa siihen, että kaikki tapahtumat elämässä johtaisivat meitä johonkin parempaan? Vai pitääkö vain "väkisin" yrittää olla iloinen toisen puolesta?"

Aihe voi olla monelle hyvinkin ajankohtainen, kun aloittelee työelämää tai hakee opiskelupaikkaa. Kateus on inhimillinen tunne, ja varsinkin silloin hyvin ymmärrettävä kun unelmien työpaikka menee sivu suun. 

Uskon että suuri osa tunteen epämiellyttävyydestä johtuu siitä, ettei sitä halua myöntää itselleen. Ei halua uskoa, että tuntisi noin alhaisia tunteita saatika sitten toivoisi ystävänsä epäonnea oman menestyksen sijaan. Sen takia oma sisäinen äänemme taistelee luonnollisia tuntemuksia vastaan ja saa todella ristiriitaisen olon sisällemme. 

Kun tunteen myöntää itselleen, on sitä helpompi hallita. Sama homma on melkein kaikkien negatiivisten tunteiden kohdalla. Olen itse välillä liiankin rehellinen ystävilleni, joten mielestäni siitäkin on apua että kertoo hänelle kateudesta. Monien asioiden taakka keventyy samalla sekunnilla kun sen sanoo ääneen. Muistan joskus lukeneeni, että läheisen ihmisen kadehtiminen on tunteena paljon voimakkaampi. Sen takia kadehtiessa saattaa ottaa toiseen etäisyyttä. Se on helpompaa silloin, kun toinen ei olekaan niin läheinen. 

Kun asiaa kuitenkin miettii rationaalisesti, on kateus todella hölmö syy etääntyä ystävästä. Olen itse hyvin erilaisella alalla kuin monet ystävistäni, mutta toki tämänkin alan sisällä on tullut solmittua todella tärkeitä ihmissuhteita. Näen sen kuitenkin niin, että jos toinen menestyy saman alan sisällä, on siitä usein hyötyä myös sinulle. Sen lisäksi, että pääset kuulemaan ystäväsi kautta hänen uusista työtehtävistä, haasteista ja oppikokemuksista, saattaa samaan firmaan yhtäkkiä vapautuakin jokin uusi positio, mistä kuulet ensimmäisten joukossa. 

Kun miettii pettymyksiä, joita on kokenut esimerkiksi opiskelu- tai työrintamalla, yleensä myöhemmin on aina tajunnut miksi se olikin hyvä asia. Joskus sen näkee hyvinkin pian ja toisinaan saattaa mennä vuosia, kun palaset loksahtavat paikoilleen. Kateutta voi pitää siinä mielessä hyvänä asiana, että tiedät ainakin mitä haluat. Sitä kannattaa myös tutkailla tarkemmin. Mistä kateus oikeastaan johtuu? Onko se tietty ominaisuus joka ystävässä esimerkiksi nousee aina kateuden yllättäessä? Voisitko itse kehittää sitä ominaisuutta itsessäsi? 

Kun huomaa kateuden nostavan päätään, helpoiten siitä mielestäni pääsee eroon vaihtamalla vain ajatusketjua. Jos yrittää taistella sitä vastaan, vahvistuu tunne entisestään. Jos sen sijaan, että suuntaa katseen kateuden kohteeseen, ajatteekin itseään. Miettii kaikkia hyviä asioita, joita on saanut aikaan. Ne voivat olla uraan liittyviä tai vaikkapa arvoihin. Voit vertailla itseäsi entiseen minääsi ja katsoa kuinka paljon oletkaan kehittynyt. 

Pictures: Sara Vanninen

Pages