Ladataan...
Still Life

Kuvat: A Moment in the Reeds

Eilen kun lämpömittari oli lähemäpänä kahtakymmentäviittä kuin kolmeakymmentä ja ennuste näytti sadetta, päätin lähteä elokuviin viettämään sadepäivää. Loppujen lopuksi ei satanutkaan, mutta eilinen osoittautui kuitenkin hyväksi leffapäiväksi, sillä huomasin että A Moment in the Reedsiä esitetään Oulussa vain muutaman näytöksen verran. Finnkinon esityskalenterista sitä ei löytynyt ollenkaan, ja Elokuvateatteri Starissa sitä näytetään vain 26.7. asti.

A Moment in the Reeds on Mikko Mäkelän esikoisohjaus, joka on nähty elokuvafestivaaleilla 16 eri maassa, mutta Suomen ensi-iltansa se sai vasta kesäkuun lopussa. Aamulehden artikkelin mukaan näyttelijät löytyivät Facebook-ryhmästä, ja elokuva toteutettiin minibudjetilla.

Elokuvan keskiössä on kahden miehen rakkaustarina. Leevi (Janne Puustinen) palaa Pariisista isänsä Joukon (Mika Melender) luo Suomeen auttamaan häntä mökin remontoinnissa. Remonttiavuksi on palkattu myös Tareq (Boodi Kabbani) joka on saapunut vasta Syyriasta turvapaikanhakijana Suomeen. Isä suhtautuu epäluuloisesti Tareqiin, joka ei puhu suomea. Kun isä lähtee pois mökilta töiden pariin, Leevi ja Tareq lähentyvät ja heidän välilleen muodostuu vahva yhteys. Huom. teksti sisältää tästä lähtien juonipaljastuksia!

Mielestäni parasta elokuvassa olivat Leevin ja Tareqin keskustelut ja niiden ympärillä olevat teemat: ulkopuolisuuden tunne, koti, vapaus...Vaikka he tulevat aivan erilaisista lähtökohdista, huomaavat he kuitenkin että heidän tarinoissaan on paljon samankaltaisuuksia. Kuka tahansa voi tuntea olonsa ulkopuoliseksi missä vaan, ja se mikä toiselle edustaa kotia, voi toiselle olla juuri se paikka jota hän haluaa paeta. Leevi on lähtenyt karkuun Suomesta Pariisiin, josta on löytänyt paikkansa ja tuntee olonsa vapautuneeksi. Tareq taas on paennut Syyriasta paitsi sodan, myös konservatiivisten vanhempiensa vuoksi, ja kokee että Suomessa hän voi vihdoin olla oma itsensä.

Suomen kesä näyttäytyy elokuvassa ihanalta, rauhalliselta ja kauniilta. Ainakin itse koin, että järvimaisema sekä yhdistää että erottaa miehiä. Toisaalta tuon maiseman äärellä molemmat uskaltavat olla hetken aikaa herkkiä ja haavoittuvaisia, mutta tajuavat, että molemmilla on tahoillaan keskeneräisiä asioita jotka täytyy kohdata ennen kuin he voivat jatkaa elämäänsä.

Vaikka A Moment in the Reeds oli mun mielestä rohkean erilainen elokuva, mulla oli koko elokuvan ajan sellainen tunne etten oikein saanut siitä kiinni. En kokenut kumpaakaan päähenkilöistä samaistuttavaksi, ja muutenkin elokuva jäi monelta osin etäiseksi. Odotin koko ajan jotain suurta juonenkäännettä ja kun sitä ei tullutkaan, jäi käteen vähän valju fiilis.
 

Elokuvassa puhutaan suurimman osan ajasta englantia, ja pakko sanoa että mua ärsytti alusta pitäen tönkkö englannin kieli. Ei tietenkään voi olettaa että ei-natiivikielenään englantia puhuvat osaisivat ääntää kieltä ihan täydellisesti, mutta ainakin itselleni tuo tahmea kommunikaatio vaikutti varmasti osaltaan siihen, etten ihan päässyt mukaan rakkaustarinaan.

Toinen asia mikä mua jäi vaivaamaan, oli Leevin isän rooli. Alusta alkaen oli selvää että Leevin ja isän välillä on kitkaa ja selvittämättömiä asioita, mutta ne jätettiin vähän puolitiehen roikkumaan. Lisäksi mietin, että miksi Leevin isästä oli pitänyt tehdä nimenomaan stereotypioita tukeva ennakkoluuloinen ja rasistinen? Elokuvan loppu sai mut myös aika hämmentyneeksi. Leffa tuntui loppuvan kuin seinään, eikä se jäänyt edes pohdiskelevalla tavalla avoimeksi, vaan tyssäsi ihan yhtäkkiä.

Mulle jäi elokuvasta ristiriitainen fiilis enkä ihan täysin lämmennyt sille, mutta olen kuitenkin tyytyväinen, että kävin katsomassa sen. Ymmärrän miksi elokuva on saanut ulkomailla hyvän vastaanoton - tyypillinen suomalainen vähäeleisyys ja kaunis suomalainen kesämaisema näyttäytyvät varmasti ulkomaalaisille katsojille eksoottisena. Ja onhan elokuva eräänlainen ajankuvaus, ja monelta osin massasta poikkeava. Mutta toisaalta jäin miettimään että löytääkö tämä elokuva kuitenkaan yleisöään?

Onko muita jotka on nähnyt tämän elokuvan, tykkäsittekö?

 

SEURAA:

Instagram  //  Bloglovin  //  Pinterest

Ladataan...

Ladataan...
Still Life

 

Kivaa sunnuntaita! Ensinnäkin, enhän ole ainoa joka on ihan fiiliksissä prinssi Harryn ja Meghan Marklen häistä?! Minusta vihkiminen oli jotenkin aivan ihanan tunteellinen ja parista oikeen huokui lämpö ja onnellisuus!

Lämmöstä puheenollen päästäänkin näihin kuviin. Keskiviikkona me paettiin hellepäivää leffateatterin uumeniin, ja käytiin tsekkaamassa Wes Andersonin uutuuselokuva Isle of Dogs. Ihmeteltiin miten Finnkinolla oli niin paljon porukkaa, mutta kävi ilmi että keskiviikkona oli Finnkinon joululahjalippujen viimeinen käyttöpäivä, ja siinä oli syy väenpaljoudelle. Varmaankin samasta syystä Isle of Dogsia oli myös katsomassa aika paljon lapsia. Vaikka se animaatio onkin, niin en kyllä itse mieltäisi sitä ihan lastenelokuvaksi.

Mutta tosiaan, me tykättiin Isle of Dogsista tosi paljon! En yleensä ole animaatioiden tai piirrettyjen suuri fani ja siksi mietin etukäteen että tykkäänkö elokuvasta niin paljon kuin muista Wes Andersonin elokuvista, joista The Grand Budapest Hotel on suurin suosikkini. Andersonin leffoissa on vaan niin ihana visuaalinen maailma ja inspiroiva fiilis. Onneksi Isle of Dogsiin ei tarvinut pettyä: se oli sympaattinen ja hauska, ja siinä oli juuri sitä Andersonin elokuville tyypillistä tunnelmaa. Suosittelen katsomaan jos haluaa vähän valtavirtaelokuvista poikkeavan leffakokemuksen!

Leffadeiteillä mulla oli päällä tämä useamman kerran kuvissa vilahtanut kukkamekko. Mekko on ostettu Primarkista Espanjasta, ja se oli kovassa käytössä jo matkan aikana. Se on ihan täydellinen kesämekko: kaunis leikkaus, ei liian avonainen kaula-aukko, sopivan mittainen helma ja helposti yhdistettävissä vaatekaapin muuhun sisältöön. Lisäksi oon niin ihastunut tuohon hurmaavaan mutta hillittyyn kukkakuvioon. Oon aika varma että mekosta tulee yksi tämän kesän käytetyimmistä vaatteista!

Näistä leffan jälkeen otetuista kuvista tuli kivoja, vaikka puolet kuvista onkin sellaisia joissa hiukset on pitkin naamaa.. Syytetään kesätuulta ja nutturalla olleita kosteita hiuksia, joista oli päivän aikana muotoutunut vähän pörröiset :D

SEURAA:

Instagram  //  Bloglovin  //  Pinterest

 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Still Life

Kuvat: IMDB

Mulla on yksi vähän nolo tapa, nimittäin katson ihan liikaa MTV:tä. Vaikka kanavalta tulee suurimmaksi osaksi roskaa (tai no pakko myöntää että fanitan Catfishiä ja oon nähnyt about kaikki Teen Momin jaksot), joskus viime vuoden puolella bongasin MTV:ltä Call Me by Your Name-elokuvan trailerin. Mulle tuli heti tosi vahva fiilis siitä että tämä leffa mun on vaan ihan pakko nähdä. Eilen mun odotus sitten viimein palkittiin ja pääsin tsekkaamaan elokuvan. 

Call Me by Your Name on Luca Guadagninon ohjaama, Andre Acimanin romaaniin perustuva elokuva, joka sijoittuu Pohjois-Italiaan ja vuoteen 1983. Pääosassa on 17-vuotias Elio (häkellyttävän karismaattinen ja upean roolisuorituksen tekevä Timothée Chalamet), joka asuu vanhempiensa kanssa upeassa villassa ja viettää kesäpäiviään uiden, laiskotellen, kirjoittaen ja soittaen. Kuten joka vuosi, Elion professori-isälle saapuu kesän ajaksi tutkimusassistentti, tällä kertaa komea mutta vähän töykeän oloinen amerikkalainen Oliver (Armie Hammer), johon Elio ihastuu. Kesäpäivien kuumassa paahteessa käy ilmi, että ihastus on molemminpuoleista. Rakastuminen ei kuitenkaan ei tapahdu ihan niin yksiselitteisesti kuin sen ajattelisi tapahtuvan, ja se oli mielestäni yksi mielenkiintoisimmista jutuista tässä leffassa.
 

Elokuvaa tahdittaa hieno soundtrack, jonka timantteina ovat Sufjan Stevensin elokuvaa varten tekemät kappaleet Mystery of Love ja Visions of Gideon.

Call Me by Your Name on toisaalta kaikkea sitä mitä ajattelinkin sen olevan, mutta myös paljon enemmän. Se on monelta osin poikkeuksellinen elokuva, joka kaappaa mukaansa eikä meinaa päästää irti. Se on visuaalisesti upea, tunnelmaltaan ainutlaatuinen ja tahdiltaan verkkainen. Se on herkkä ja tarkkanäköinen, tuoksuu savukkeelta, hedelmiltä, kesäpäiviltä ja punaviniiltä. Siinä ei selitellä liikoja, vaan asioita jätetään sopivalla tavalla, vähän huolimattomasti avoimeksi. Se on rakkaustarina, joka koskettaa ja jättää onnellisen, lämpimän ja vähän kaihoisan fiiliksen (ja pakottavan tarpeen nähdä leffa ihan heti uudestaan).

 

SEURAA:

Instagram  //  Bloglovin  //  Pinterest

Ladataan...

Ladataan...
Still Life

 

Kuva: IMDB

Kävin torstaina pitkästä aikaa leffassa, tällä kertaa katsastamassa Sofia Coppolan Lumotut-elokuvan. Oon fiilistellyt aiemminkin Coppolan elokuvia ja koska tykkään aina historiallisista pukudraamoista ja vähän omintakeisesta tunnelmasta, ennustin että tulen tykkäämään myös Lumotuista (ja oikein arvasin!).

Elokuvan miljöönä on siis Yhdysvaltain Virginiassa sijaitseva tyttökoulu sisällissodan aikana, jonka seesteistä (ja valmiiksi jo vähän vinksahtanutta) tunnelmaa saapuu yllättäen rikkomaan metsään eksynyt sotilas, eli Colin Farrellin esittämä korpraali John McBurney. Koulun johtajatarta esittää Nicole Kidman ja opettajaa Kirsten Dunst. Elokuvan jälkeisen googlettelun myötä muuten selvisi, että Lumotut perustuu Thomas P. Cullinanin romaaniin, ja siitä on aiemmin tehty elokuva vuonna 1971, jossa korpraali McBurneytä näyttelee Clint Eastwood.

Lumotut on eteerisen kaunis ja vähän unenomainen leffa, jossa on erinomaisesti kuvattu miten talon tunnelma ja naisten välinen ilmapiiri muuttuu, kun he alkavat kilvoitella korpraalin huomiosta. Vaikka elokuvan lähtöasetelma ei ehkä kuulosta niin jännittävältä, pitää elokuva kuitenkin sisällään vähän enemmän dramatiikkaa kuin aluksi osasi ajatella. Mutta ei siitä sen enempää - tämä leffa kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa!    

 

Ladataan...

Ladataan...
Still Life

 

"Voisinpa vaan elää tuossa maailmassa", oli mun ekat ajatukset kun olin katsomassa The Grand Budapest Hotel-leffaa elokuvissa muutama vuosi sitten. Ihastuin ihan heti elokuvan visuaaliseen maailmaan ja ainutlaatuiseen tunnelmaan. Herkullisia värejä, kivoja yksityiskohtia ja sympaattisia hahmoja. Jostain syystä sain katsottua Wes Andersonin vuonna 2012 ilmestyneen Moonrise Kingdomin ekaa kertaa vasta lauantaina. Ja voi miten ihana se olikaan! Tuttu uniikki fiilis ja kivasti vinksahtanut tunnelma. Inspiroiduin Wes Andersonin maailmasta niin paljon että eilen oli sitten pakko katsoa The Grand Budapest Hotel taas kerran uusiksi.

Me oltiin muuten lokakuussa Budapestissa, ja yövyttiin kuuluisassa Hotel Gellertissä, josta tuli ihan hullut Grand Budapest Hotel-vibat! Siellä oli fancy spa-osasto ja majesteettinen fiilis. Tosin siellä oli myös ötököitä ja Hohto-henkiset kokolattiamatot... Noh joka tapauksessa, iiso suositus näille Andersonin leffoille, jos tykkää vähän hupsusta meiningistä ja haluaa hetkeksi uppoutua ihan erilaiseen maailmaan (niin ja nähdä tunnettuja näyttelijöitä vähän erilaisissa rooleissa!).

Kuvat: IMDB

 

Follow my blog with Bloglovin

Ladataan...