Ladataan...
Stronger by Hanna

Ilmeisesti mun keho on liian laiha puhumaan kehopositiivisuudesta. Kehopositiivisuuus (body positive) on aate, joka alunperin lähti liikkeelle marginaalisten kehojen puolustamisesta. Mahtava aate! Kannatan! Ei kun ai niin, minulla ei ole oikeutta siihen! Olen liian hyväkuntoinen. OOTTEKO TOSISSANNE?

Anteeksi nyt vain, mutta tämäntapainen bodysheimaaminen vain vie aatetta taaksepäin. Mielestäni jokaisella on oikeus pitää omaa kehoaan kauniina, nauttia liikunnasta ja elää. Mutta tässä ei nyt ole kyse minusta henkilökohtaisesti, puhun ilmiöstä yleisesti, ja lähinnä työni kannalta: Valmentajana törmään usein siihen, että ihmiset kokevat olevansa liian lihavia tai huonokuntoisia vaikkapa kuntosalille. Tällaisiin ongelmakohtiin haluan työssäni puuttua. Liikunta kuuluu kaikille! Koitan tuoda kehopositiivisuusaatetta siksi esiin, että jokainen kokee, että on oikeutettu tekemään samoja asioita, huolimatta painostaan, iästään tai kunnostaan. Miten tuon sitä esiin, jos en saa puhua siitä? Kuka omistaa tämän aatteen? Keneltä kysyä lupa?

Bodypositive vai bodynegative

Aiheeseen liittyviä keskusteluita seuranneena törmäsin erittäin rumaan asiaan: toisten kokemusten vähättelyyn. Jos joku ihminen kertoi olevansa vaikkapa 20 kiloa ylipainoinen, ja siksi kokevansa ahdistusta, keskusteluun tuli 40 kiloa ylipainoinen ihminen sanomaan ettei sulla ole oikeutta sanoa noin, minäkin olen näin paljon sinua isompi! Sitten tuli kolmas, joka olikin 60 kiloa painavampi, lyttäämään tämän toisen kommentoijan, että sulla ei ole oikeutta sanoa noin, minä olen vieläkin isompi.

Miksi ihmiset haluavat vain lisätä toistensa ahdinkoa!? Ei ole olemassa mitään ultimaattista määrää olla onneton, että jos joku on onneton, ja toinen vielä onnettomampi, niin sitten sitä surullisuutta ei enää saisi riittää tälle ensimmäiselle? Ja katoaako tuo ylipaino samalla? 20 kiloa ylipainoinen ei enää jollain ihmeen kaupalla olekaan oikeutettu näihin tunteisiin, jos toinen on 40 tai 60 kiloa painavampi? Toisia kiusataan siksi, että he ovat ylipainoisia. Ja sitten heitä saatetaan kiusata siksi, etteivät kuitenkaan ole tarpeeksi ylipainoisia. Mitä järjettömyyttä!

Entä tämä oma kehoni sitten? Voisiko joku kertoa mulle, mihin mä sitten kuulun?

En kuulu ainakaan mihinkään seuraavista:

Kehopositiivisuuspiirit: Ei, olen liian laiha.

Fitnesspiirit: Ei, olen liian löllö.

Tavan väestö: Ei, olen liian hyväkuntoinen.

Huippu-urheilijat: Ei, olen liian huonokuntoinen.

Normaalipainoiset: Ei, painoindeksiltäni olen lievästi YLIPAINOINEN!

Ylipainoiset: Ei, 34-vuotiaaksi naiseksi ole rasvaprosentiltani lievästi liian VÄHÄRASVAINEN!

Näin ollen, mulla ei ole siis "oikeutta" kuulua mihinkään muottiin.

Mutta tiedättekö mitä, juuri johonkin muottiin änkeäminen tekee onnettomaksi! Meillä kaikilla on kyllä tarve kokea kuuluvansa johonkin. Sitten kun sanotaan, että et ole tervetullut tänne, aiheuttaa se ahdistusta ja surua. Mutta mieti, haluatko oikeasti kuulua juuri sinne? On paljon yhteisöjä, harrastuksia, sosiaalisia ympyröitä, joihin kuulua. Miksi väkisillä puskea itseään johonkin epäsopivaan? Jos vibat jossain ympyröissä on negatiiviset, nosta kytkintä!

Mä koen, että kuulun omaan kehooni. Sinne olen aina tervetullut. Olen tehnyt pitkän työn siinä, että olen oppinut hyväksymään itseni. Mieheni kerran katsoi yhtä salilla otettua valokuvaa, ja totesi hyväntahtoisesti että "onpa muhkeat reidet". Itse ajattelin mielessäni että bigger the better. :) Mutta aina ei ole ollut näin. Aiemmin halusin olla pienempi. Mutta nyt olen tämän kokoinen ja se on ihan ok, itse asiassa mielelläni treenaan jotta saisin vielä lisääkin lihasta. Mutta hei, jos olisin todella hoikka, "liian laiha" jopa, niin varmasti olisin nähnyt vaivaa myös silloin, että opin hyväksymään kehoni.

Kenellä on oikeus olla tyytyväinen kehoonsa?

Siksi on tosi ikävää, että ihan kaikilla ei tunnu olevan oikeutta olla hyvää mieltä kehostaan. Koska aina on joku jolla on asiat huonommin. Aina. Jos itse ajattelet, että siinä taas yksi hyväkuntoinen paasaa kehopositiivisuudesta, niin tiedäthän, että sinäkään et ole maailman huonokuntoisin tai ylipainoisin? Aina on jollain vielä huonommin. Ja se, että tällaista pitää edes sanoa, on surullista.

Me ihan turhaan tehdään enempää ongelmia tähän muutenkin niin vaikeaan tilanteeseen. Tyytymättömyyttä, ahdistusta, kiusaamista on jo ihan tarpeeksi, ilman että me väännetään positiivisista asoista negatiivisia. Jos mietit, että joku ihminen ei kuulu tähän aatteeseen, niin mieti, onko sua suljettu koskaan jostain jutusta ulkopuolelle? Miltä se tuntui? Et kai halua jatkaa samaa rataa itse? Olethan itse parempi ihminen?

Miten puhut itsestäsi?

Toki ymmärrän, että jos joku tosi hyväkuntoinen ja hoikka tägää bodypositive-keskusteluihin itsensä ja valittaa puolitosissaan jostain pienestä kauneusvirheestä, on se epätahdikasta. Ylipäätään kehostaan valittamisen voisi karsia pois. Mitä se auttaa yhtään? Mitä itsesi haukkuminen tekee sinulle? Ei se ainakaan saa liikuntaintoa nousemaan, tai ala tehdä mieli terveellisiä ruokia. Enemmänkin sitä itsesyytöksissä velloessaan ajattelee, että millään ei ole mitään väliä, ja sitten ahmii koppakaupalla sipsejä. Siksi omasta kehostaan rumasti puhuminen pitäisi lopettaa. Sanoisitko samoja asioita ystävällesi? Aivan, älä sitten sano niitä itsellesikään.

Mulle henk. koht. ei merkkaa juurikaan se, että käytänkö hashtagia #bodypositive, vai #bodylove, vai #bodyacceptance, mutta tämä keskustelu aiheen ympärillä merkaa. Se vain osoittaa, että me ei olla tultu yhtään eteenpäin. Luulin jo välillä, että nyt viimein aletaan antamaan tilaa kaikenlaisille kehoille, mutta ei. Ja en tarkoita, että mulle tulisi antaa tilaa. Se ei ole ollut mun tarkoitus. Kuten yllä kirjoitin, työskentelen sitä kohti, että kaikilla olisi oikeus liikkua, elää ja olla onnellinen. Ja yleensä tähän liittyy liikkumattomuus, ylipaino, jotkin sairaustilat. Ja heitä haluan auttaa.

Mä itse kyllä pärjään tämän kehon kanssa, vaikken kuulukaan mihinkään spesifiin ryhmään.

Se on ihan ok.

Mutta mieti sä, kenelle sä voisit antaa tilaa ja hyväksyntää?

Ladataan...
Stronger by Hanna

Huono äiti matkustaa ilman lapsia. Huono äiti käyttää aikaansa omiin harrastuksiin. Tällaisia viboja sosiaalinen ympäristömme tuntuu meille välittävän. Että äidin pitäisi laittaa kaikessa itsensä viimeiseksi. Ja kuka näin sanoo? Naiset itse.

Kävimme mieheni kanssa juuri viikon mittaisella lomamatkalla ilman lapsia. Turkoosin sinisessä meressä uidessani aloin pohtia näitä asioita. Mikä siinä on, että ikään kuin vahingossa ajaudutaan siihen marttyyrin asemaan, jonka johdosta sitten omat voimat kuluvat puhki? Harrastukset jäävät. Ystävien tapaaminen vähenee, lopulta unohtuu. Matkustelu vähenee, eikä missään nimessä tulisi kyseen matkustaa ilman lapsia! Näin naisen identiteetistä kuihtuu pikkuhiljaa pois se aiemmin niin energinen ja liikunnallinen ihminen, ystävä, vaimo, työkaveri. Jäjelle jää vain nuhjuinen äiti. Sitten ollaan vähän kuin vihaisia elämälle, että tätäkö tämä nyt on, vaikka niin paljon olen antanut? Tuleeko se yllätyksenä? Että maailma jatkaa pyörimistään, vaikka sinä hyppäätkin siitä pois?

Mulla itselläni on kolme lasta, 7, 5 ja 2,5vuotiaat. Huomaan, että ystävien tapaaminen on jäänyt ihan minimiin. Mutta se on ehkä se ainoa asia, josta olen "nipistänyt". Toki ennen lapsia ohjasin ryhmäliikuntaa todella paljon, mikä oli muuten erittäin aikaa vievää puhaa! Tuo tuntien ohjaaminen on vaihtunut säännölliseen työhön. Se, mistä missään vaiheessa en suostunut karsimaan, oli liikunta.

Liikunta ja synnytyksen jälkeinen masennus

Kun synnytyksen jälkeen vaivuin mielensynkkyyteen, ainoa asia, mikä piti minut järjissäni, oli liikunta. Kun kaikki oli suoraan sanottuna perseestä, kävelylenkin jälkeen mieli oli aina hieman parempi. Muistan, miten toista lastani odottaessani ihmiset onnittelivat minua raskaudesta. Ajattelin että miksi he onnittelevat? Että onneksi olkoon, kohta sinua alkaa ahdistamaan jälleen?

Keskimmäistä ja kolmatta odottaessani tiesin, että ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa eivät välttämättä tulisi olemaan pelkästään onnellisia. Ja se oli ok. Koska tiesin, että asia ja ajatukset kyllä korjaantuvat. Jos olisin ahdistunut siitä, että minua ahdistaa, olisi ongelma varmasti pahentunut. Mutta jos lähtee sillä asenteella liikkeelle, että tämä korjaantuu kyllä, eikä tämä ole minun vikani, antaa samalla itselleen mahdollisuuden tuntea niitä tunteita, joita tuntee. Jos ahdistaa, ja alkaa miettimään, että ei "saisi" tuntea ahdistusta, ahdistuu entistä enemmän! Mitä parempana onnistuin pitämään oman mielialani, sitä helpompi minun oli toimia, ja ylipäätään olla äiti.

Mieti tätä lukiessasi omia ajatuksiasi. Mitä ajattelet synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, tai siitä että vanhemmat käyvät lomamatkalla ilman lapsia? Ovatko tunteesi neutraaleja? Vai kumpuaako jokin oma asenteellisuutesi läpi? Annatko jotain arvoa näille asioille; ehkä tuomitset, tai mietit että naisissa, jotka eivät ole synnytyksen jälkeen onnensa kukkuloilla, on jotain vikaa? Että jos he harrastavat liikuntaa, tai käyvät joskus matkalla, he ovat itsekkäitä? Jos näin on, niin pysähdy hetkeksi. Mistä asenteesi tulee? Tiedosta se, että oma asenteesi voi olla se, mikä saa sinut itsesi ahdistumaan, jos joskus saat lapsia. Tai ehkä sinulla on jo? Äitiys ei ole mikään projekti, mitä tulee suorittaa.

Hyvä äiti tietää, että hän myös itse tarvitsee omaa aikaa. Ja harrastuksia.

Ja mitä tulee tuohon lomamatkaamme, niin 9 vuoteen emme olleet käyneet kahdestaan missään reissussa. Ja varmaan seuraavat 9 reissua tulevat todellakin olemaan lasten kanssa. Onhan se silloin ikävä lapsia, ja se tunne on oikeastaan jopa fyysinen, jotain puuttuu. Oliko minulla huono omatunto siitä, että mieliala laski synnytyksen jälkeen normaalia enemmän? Kyllä. Oliko minulla huono omatunto, kun matkustimme kahdestaan Ranskaan, lasten jäädessä isovanhemmille? Kyllä. Mutta kummallakin kerralla tiesin, että oon loppujen lopuksi silti varmaan ihan hyvä äti. Tai ainakin tarpeeksi hyvä.

 

 

Ladataan...
Stronger by Hanna

Yksi vanha blogitekstini herättää keskustelua vielä tänäänkin. Alkuvuodesta kirjoittamani Bikini fitness - syömishäiriö luvan kanssa on luetuin postaukseni, ja se kerää edelleenkin päivittäin lukijoita. Aloin miettiä, miksi. Onko niin, että ihmiset alkavat herätä tähän sairaalloiseen ulkonäön viilaamiseen? Alkaako fitnesstrendi kääntyä wellnesstrendiksi viimeinkin? Toivon niin! Vai kerääkö sana "bikini fitness" googlesta alan harrastajia, jotka ahdistuvat päätyessään lajia kritisoivaan tekstiin? Vielä parempi, jos niin on.

Olen saanut paljon palautetta kirjoituksesta. Pääosin kiittävää. Ihmiset ovat kertoneet, että teksti herätti ajattelemaan uudella tavalla. Muutama kertoi että oli aiemmin haaveillut fitnessistä, mutta teksti sai ajattelemaan asiaa kahdesti. Olen tästä iloinen.

Mitä fitness tekee nuoren psyykelle?

Miksi sitten haluan kertoa bikini fitneksen vaaroista? Minua huolettaa se, että nimenomaan bikini fitness vetää puoleensa nuoria tyttöjä! Itsetunto on vasta kehittymässä, kuten myös kyky tehdä päätöksiä. Mitä tekee psyykelle se, että kasvuiässä opitaan ylikorostamaan ulkoisen habituksen tärkeyttä, ja vääristyneitä syömistapoja? Kaikki fitnessharrastajat eivä sairastu, mutta jos lajin mukaan hyppää ilman järkeä, voivat muutokset olla peruuttamattomia.

Ihmiset, (varsinikin nuoret) tapaavat ajatella asioita niin lyhyellä tähtäimellä. Huippukunto silmissä kiiluen ei tulla ajatelleeksi, mitä kilpailu-uran jälkeen? Kyseiseen huippukuntoon pääsee pilkun tarkalla ruokavaliolla, ja säälimättömällä treeniohjelmalla. Näiden vahva noudattaminen ikävä kyllä usein sulkee pois monta muuta asiaa elämästä. Perhe. Työ. Seurustelu. Opiskelu. Itsensä rakastaminen. Nämä tahtovat jäädä paitsioon. Ei liene yllättävää, että moni fitnessharrastaja kohtaa avioeron juuri aktiivisimman harrastuskautensa aikana! Työpaikkaa vaihdetaan, tai vähennetään töitä. Kaiken tämän kestää, koska tavoite siintää silmissä kuin graalin malja.

Kun ura on ohi, missä ovat normaalit toimintamallit? Normaali suhde syömisseen, normaali suhde liikuntaan? Mitä teet kaikella sillä ajalla, jota sinulla nyt on, kun harrastus ei määritä päivääsi kellontarkasti? Silloin juuri omat ajatukset nousevat pintaan. Ja jos niitä ei ole ehtinyt, tai suostunut kuuntelemaan harrastuksen aikana, puskevat ne nyt painajaisen lailla päälle takavasemmalta.

Mutta mitä sitten kun fitness-ura on ohi?

Jäät yksin häiriintyneen kehonkuvan ja vinksahtaneen syömiskäyttäytymisen kanssa. Et osaa ehkä herkutella kohtuudella. Cheat mealit opettivat sen, että herkkuja odotetaan kuola suupielistä valuen, ja kun valmentajalta heltiää lupa herkutella, vedetään kaksin käsin kunnes on huono olo. Tutustu syömishäiriöön nimeltä BED, binge eating disorder (ahmimishäiriö) täältä.

Toisilla syöminen ei lähde lapasesta. Koskaan. Yltiöterveellinen, ja omasta mielestä ainoa oikea ruokavalio on istunut tiukasti. Vaikka kisaura on ohi, ei perheen kanssa voi mennä ravintolaan. Jos joku pyytää pizzalle, ensimmäinen tunne on ahdistus. Tutustu ortoreksiaan täältä. Ortoreksia on yliterveellisen, tiukan ruokavalion pakonomaista noudattamista. Se ei ole virallinen syömishäiriödiagnoosi, vaan kuuluu epätyypillisiin syömishäiriöihin.

Hallitsematon herkuttelu, ja sen jälkeen suoritettavat "rangaistukset" kuten oksentaminen, rankka liikunta, tai esim. diureettien ja laksatiivien käyttö kuuluvat bulimiaan. Tutustu bulimian oireisiin täältä. Ahmimishäiriö, ortoreksia ja bulimia ovat niitä syömishäiriöitä, joihin entinen fitnesskissa on suurimmassa vaarassa sairastua. Anoreksia on ehkä tässä tapauksessa aliedustettu, mutta toki mahdollinen.

Kuulostivatko oireet tutuilta?

Jos huomaat, että oirekuvaukset sopivat sinuun, hae apua. Sinulla ei ole tuolla tiellä suunta kuin alaspäin ilman apua. Huomaa, että syömiskäyttäytyminen, ja oman kehonkuvan hahmottaminen voivat olla vääristyneet ilman varsinaista sairautta. Jos tunnistat tällaisia ajatusmalleja, mutta syömisesi on suht normaalia, niin hälytyskellojen pitäisi soida! Ehkä pärjäät nyt ihan hyvin, mutta stressi, tai jokin elämänmuutos kuten ero, opiskelujen aloitus, tai vaikkapa jalan murtuma (jolloin et voi harrastaa liikuntaa) voi laukaista piilevän syömishäiriön. Ja huomaa, että syömishäiriössä ei aina laihdu! Jos painosi ei laske, ei se tarkoita, ettetkö voisi olla sairas.

Mieti, linkitätkö ruokaan ja syömiseen tunteita? Onnellisuutta, euforiaa? Ahdistusta ja itsesyytöksiä? Tällaisten ääritunteiden kokeminen syödessä on merkillepantavaa. Silloin jotain piilevää voi olla taustalla. Ehkä syöminen on kunnossa, mutta mieli onneton? Pelkäätkö tulevaisuutta, mietitkö ahdistavia asioita uudelleen ja uudelleen? Tutustu yleistyneiseen ahdistuneisuushäiriöön täältä. Vai tuntuuko, että mikään ei kiinnosta, elämästä ikään kuin olisi hävinnyt kaikki värit? Tutustu masennuksen oireisiin täältä.

Huomaa, että ahdistushäiriö tai masennus ovat mahdollisia, vaikka olisit näennäisesti ihan toimintakykyinen. Usein sitä jaksaa käydä töissä, ja tuntuu että elämä rullaa. Mutta taustalla velloo jokin. Taustalla joka päivä kulkeva ahdistus tai mielen synkkyys ei ole normaalia.

Ota selko omasta tilanteestasi, ja hae apua. Ansaitset terveen kehon ja terveen mielen.

Millainen esikuva haluat olla lapsillesi tai ystävillesi? Millainen ystävä haluat olla itsellesi?

Vähän synkkää tekstiä tuli. Mutta ei näistä tunnu kukaan muukaan puhuvan. Vaikka pitäisi.

Kuva: Harri Tarvainen

Pages