Ladataan...
Stronger by Hanna

Usein puhumme asiakkaitteni kanssa työn ja kodin tasapainosta. Jos haluaa terveempää elämää, tasapaino tulisi löytyä. Tämä kuulostaa loogiselta. Mutta yllättävää kyllä, onglema ei usein ole työhön kuluvat tunnit, vaan fiils, jolla sitä tekee! Puhun kemiallisesta tasapainosta. Ja kemialla en tarkoita henkilökemioita, vaan aivokemioita! Tätä avatakseni kerron ensin vähän, mitä tällä kemiallisella tasapainolla tarkoitan. Se liittyy hormoneihin. Se, millainen hormonikoktail sinussa työpaikalla ollessasi vallitsee, määrittelee hyvin suurelta osin sen, miten kykenet luoviin ratkaisuihin, nopeisiin päätöksiin, ja mikä tärkeintä, miten jaksat ja miten suhtaudut kollegoihisi tai esimieheesi. Aivokemiat vaikuttavat siis henkilökemioihin.

Hormonit ovat aineita, jotka säätelevät erilaisia toimintoja elimistössämme. Nyt koitan yksinkertaistaa asioita niin paljon kuin voin, ettei juttu mene liian vaikeaksi. Joten keskitytään tässä neljään eri hormoniin. Hormoneita erittyy muutamissa sekunneissa, kun jokin tilanne sen laukaisee.

1. Serotoniini, "mielihyvähormoni": Tätä erittyy, kun olemme rakkaidemme tai ystävien lähellä. Kun silitämme koiraa. Kun koemme olomme hyväksytyksi. Kun koemme olevamme turvassa ja sosiaalisesti hyväksyttyjä esim. kollegoiden tai esimiehen silmissä, tunnemme olomme itsevarmaksi. Hyväksytty työntekijä on itsevarma. Itsevarma työntekijä tekee hyviä suorituksia, eikä hän koe kollegansa menestystä uhkana. Tietoa mielellään jaetaan, puhalletaan yhteen hiileen. Serotoniini mahdollistaa tämän.

2. Oksitosiini, "rakkaushormoni": Tämä liittyy vahvasti myös positiivisiin tunteisiin. Oksitosiinia erittyy mm. rakastellessa, ystävien kanssa hauskaa pitäessä, vauvaa imettäessä, jopa synnytyksessä (ei sinänsä, että synnytys olisi hauskaa puuhaa, mutta oksitosiini nimienomaan saa synntyksen käynnistymään). Oksitosiinia erittyy myös silloin, kun teemme "hyvän työn". Eli jos näemme, että joku on kaatumaisillaan, ja nappaamme hänestä kiinni. Silloin sinulla, kiinni nappaajalla erittyy oksitosiinia, koska koet mielihyvää auttaessasi toista. Tällä autetulla erittyy myös oksitosiinia, hän kokee mielihyvää, koska joku auttoi häntä. Mikä mielenkiintoista, myös ulkopuoliset, silminnäkijät erittävät myös oksitosiinia! Jos itse todistat vastaavanlaisen tilanteen, jossa joku auttaa toista, sinulle itsellesikin tulee hyvä mieli vain katsellessasi, eikö vain? Todella tehokas aine, ja helposti erittyvä! Kollegiaalisuus, yhteenkuuluvuuden tunne, kollegan auttaminen ja luottamus, tällaista käytöstä oksitosiini saa aikaan työpaikalla.

3. Dopamiini, "kilpailuhormoni": Tätä erittyy kun teemme jotain haastavaa, ja saamme sen tehtyä. Vaikkapa pelaamme uhkapelejä, tai uurastamme haastavan työtehtävän parissa. Haluamme saada palkinnon, voittaa. Dopamiinia erittyy myös alkoholin, päihteiden ja vaikkapa sokerin syönnin yhteydessä. Nämä aineet aktivoivat aivojen palkitsemisjärjestelmän. Siksi tällaiset toimet ovat hyvin koukuttavia. Jäämme koukkuun nopean palkinnon tavoitteluun. Työyhteisö, jossa korostetaan hyviä suorituksia, tulosta, vertailua jne, ruokkivat dopamiinin eritystä. Työ voi myös koukuttaa: voit tulla riippuvaiseksi siitä, että onnistut. Haluat antaa parastasi, ja kun onnistut, olet onnesi kukkuloilla! Dopamiinin vallassa työntekijä jyrää toisen altaan, hän ei kaihda keinoja onnistuakseen, vaikka se sitten heikentäisi toisen asemaa. Oma etu menee yhteisön ja talon edun edelle.

4. Kortisoli, "stressihormoni". Tätä erittyy, kun pelkäät tai stressaat. Jos joku kuulee töissä, että tiedossa on irtisanomisia, kaikki alkavat stressaamaan. Palan tunne kurkussa, möykky mahassa. Hermostuneisuus. Stressin muuttuessa krooniseksi, tämän hormonin olemassaoloon tottuu. Sitä ei edes huomaa. Et huomaa, että olet jatkuvasti ahdistunut, sykkeesi on kohonnut, ruuansulatuksesi käy hitaammalla kuin normaalisti, uni ei tahdo illalla tulla ja aamulla heräät väsyneenä, rasva varastoituu tehokkaasti jne. Kortsolin ottaessa vallan, työntekijät epäilevät toisiaan, tulee kyräilyä, konfliktit voivat leimahtaa ilmiliekkeihin sekunnissa. Työ uuvuttaa.

Johtaja asettaa kulttuurin firmaan

Jos kuuluu kova pamaus, kaikki huoneessa olevat säpsähtävät, ja ovat hetkessä kortisolin vaikutuksen alla. Kaikki ihmiset reagoivat periaatteessa samalla tavalla, siksi työyhteisössä vallitsee suurinpiirtein samat vibat, eli aivokemiat. (Toki yksilöllisiä eroja on siinä, kuinka voimakas on kenenkin reaktio.) Tästä päästäänkin johtamiseen. Johtaja luo kulttuurin firmaan. Onko työyhteisössäsi ihmisyyttä korostava kulttuuri, vai työtä korostava? Onko johtaja yksin norsunluutornissaan, eristäytyneenä alaisistaan, ja jakelee sieltä käskyjä? Onko hänen "sisäpiirinsä" pieni ja rajattu? Vai laskeutuuko johtaja työntekijöiden tasalle, nimenomaan henkisellä tasolla? Laajentaako hän sisäpiirinsä koskemaan kaikkia ympärillään? Tuolla sisäpiirissä olevat tuntevat olonsa turvalliseksi. Ja turvallisuus on avainsana, koko tämän jutun pointti.

Jos työntekijä kokee olonsa turvalliseksi töissä, hän sitoutuu paremmin ja työskentelee paremmin. Hän on lojaalimpi kollegoitaan ja esimiestään kohtaan. Vähän kuin ihminen on lojaali perhettään kohtaan. Jos työntekijä ei koe olevansa turvallisessa asemassa, hänellä on koko ajan jotain pelättävää. Voi pelottaa, kuka saa potkut seuraavana. Voi pelottaa, että jos teen virheen, minua rangaistaan siitä. Voi pelottaa se, että toinen työntekijä puukottaa selkään. Tällöin myös yhden työntekijän onnistuessa, kehujen sijaan esiin nousee kateutta. Tietoa pantataan, ja ajatellaan omaa etuaan sen sijaan että vinkkejä jaettasiin avoimesti kaikille muillekin.

Mikäli johtaja asettaa työpaikalle omalla esimerkillään suorittamista korostavan kulttuurin, hän aikaansaa sen, että työntekijöiden aivokemiat ovat dopamiin ja kortisolin vaikutuksenalaisia. Pyritään kenties etenemään ja suoriutumaan hinnalla millä hyvänsä. Tämä on hyvin lyhytnäköinen hyöty. Siinä sivussa ympäristö on stressaantunut, epäileväinen ja konflikteja kehittyy ihan mitättömän pienistäkin asioista. Jos firman kulttuuri painottaa numeroita ja tulosta, on johtajan turha yllättyä, jos jopa sisäpiiriläiset vaihtavat työpaikkaa.

Hyvä fiilis aikaansaa hyviä tuloksia

Kuinka monesti olet saanut hyviä ideoita stressaantuneena? Kuinka monesti olet tehnyt huippulaadukasta työtä suoraan sanoen tatti otsassa? Entä kuinka monesti olet saanut hyvän idean, kun vain juttelet ystävän tai läheisen työkaverin kanssa rennosti? Kuinka monesti olet tehnyt parhaan työsi flow-tilassa? Flow-tila on sitä, että et malta lopettaa työtä, kun se sujuu niin hyvin, saat paljon aikaan, ja aika ihan lentää. Vastaus on aivokemiat. Serotoniinin ja oksitosiinin vallassa luotat tovereihisi, silloin olette luovia ja rentoja, ja jopa flow mahdollistuu. Stressaantuneena, pelätessä työpaikan puolesta, aivot takkuavat, ja etsit alitajuisesti korkeintaan pakotietä.

Niin, se tasapaino työn ja kodin välillä

Kotona ehkä koet näitä mielihyvän tunteita, luottamusta, hyväksyntää. Jos töissä on stressaavaa, etkä koe voivasi luottaa toisiin, on kontrasti valtava työn ja kodin välillä. Siksi olet kuin kuiviin puristettu tiskirätti kotiin palattuasi. Olet antanut itsestäsi kaiken töissä, eikä kotona sinusta ole enää mitään jäljellä. Pahimmassa tapauksessa raahaudut vain töihin, jotta saat palkan. Sinua ei kiinnosta yhtään, miten firman käy. Miten firma hyötyy tällaisesta työntekijästä? Olisiko niin, että lyhyen edun sijaan (suoritus hinnalla millä hyvänsä), tulisi panostaa pitkään hyötyyn (luottamukseen ja sallivaan ilmapiiriin)?

Mulla on tässä hieman omakohtaista kokemusta. Työskentelen personal trainenina palkkatyössä. Harvinaista sinänsä, koska suurimmaksi osaksi valmentajat ovat yrittäjiä, enemmän tai vähemmän toistensa kilpailijoita. Olen erittäin iloinen, että meillä on tiimi, jossa tietoa jaetaan avoimesti, ja kollegalta voi aina kysyä, jos jokin asia mietityttää. Tämän takia kilpailua ei ole, vaan päinvastoin, myymme kollegalle asiakkuuksia, jos itselle ei mahdu. En voi kuvitellakaan, miltä tuntuisi työskennellä kilpailua korostaen, niin, että haluaisin pitää kaiken tiedon itselläni, ja että kaverin onnistuessa kokisin kateutta ilon sijaan. Tämä on mielestäni merkittävin työssä jaksamisen pilari.

Millaisessa ilmapiirissä sinä työskentelet? Kertooko pomosi, että hän on siellä sinua varten? Hän haluaa kuulla, miten sinulla menee? Hän hlauaa tietää, mistä motivoidut? Hän antaa palautetta työstäsi? Hän myöntää omat virheensä, ja kertoo, ettei muidenkaan tarvitse peitellä virheitään? Hän kannustaa yhteistyöhön ja kaverin kannustamiseen? Vai onko tulos ja suoritus päällimmäisenä?

Mihin sinä voit vaikuttaa?

Jos olet esimies, voit vaikuttaa paljonkin: mieti asettamaasi kulttuuria. Korosta ihmisyyttä, luottamusta, tasaveroisuutta, kehu työntekijöitäsi vuolaasti, mieluummin liikaa kuin liian vähän. Ota aikaa ollaksesi heidän kanssaan. "Ei minulla OLE aikaa", ajattelet. Mieti, tavoitteletko lyhyen tähtäimen etua, vai pitkän tähtäimen. Pitkän tähtäimen etu tekee sitoutuneita työntekijöitä. Ota sitä aikaa!

Jos olet työntekijä, et voi ehkä vaikuttaa kaikkeen. Älä siis käytä aikaasi siihen, mille et mahda mitään. Mutta johonkin voit vaikuttaa. Voitte työtovereiden kanssa keskustella siitä, millaisen ilmapiirin haluaisitte paikalle. Voitte miettiä, että olette samassa veneessä. Jokainen teistä jaksaa paremmin, jos autatte toinen toisianne. Voitte ehkä miettiä työtehtävien tai vuorojen jakoa uudelleen. Sinulla pitää olla energiaa työpäivän jälkeen muulle elämälle. Työ ei ole koko elämäsi.

Energistä, ja innostavaa loppukesää!

Kuvat Pixabay

Kirjavinkki aiheeseen liittyen: Simon Sinek - Leaders eat last

 

Ladataan...
Stronger by Hanna

Juoksin eilen illalla maailman parhaan juoksulenkin! En olisi millään malttanut lopettaa! On ollut tosi kuumia päiviä, jopa täällä Oulussa, 32 astetta useampana päivänä, eilen tosin jäätiin "vain" 29 asteeseen. Illalla, puoli kahdeksan aikaan alkoi kuitenkin hieman viilenemään kun aurinko laski puiden latvojen taakse piiloon, niin saattoi edes pystyä harkitsemaan juoksemista. Harmillisesti lenkit on vaihtuneet kävelyksi tänä kesänä juurikin helteiden takia.

Uskalsin jo näin iltasella ottaa koirankin lenkille mukaan. Eppu on rodultaan whippet, eli voisi sanoa, että hän on juoksua varten suunniteltu, ja jaksaa hölkätä hieman lämpimämmälläkin ilmalla. En kuitenkaan koskaan vie juoksulenkille koiraa paahtavaan aurinkoon! Enkä vähiten siksi, ettei siellä silloin pysty ihminenkään juoksemaan! :)

Askel rullasi kevyesti. 35 minuuttia juostuani heitin Epun kotiin, koska ilma oli kuitenkin vielä lämmin. Itse en malttanut kuitenkaan lopettaa, vaan jatkoin matkaa. Olin niin fiiliksissä! Ja se on mulle harvinaista. En ole mikään juoksija. Lähinnä juoksen silloin, kun muut liikuntamuodot ei helpommin onnistu. Mieluummin treenaan salilla, tai vaikka ryhmäliikuntatunnilla. En rakasta juoksua, siedän sitä. Mutta nyt fiilis oli ihan eri!

Syy, miksi nyt fiilis oli niin hyvä, on niinkin jännä kuin se, että sykemittarini hajosi! Joten jouduin menemään tuntemusten mukaan. Juoksen ja treenaan yleensä aina mittarin kanssa. Varsinkin juoksussa seuraan sykkeitä, koska haluan parantaa peruskuntoani. Vahdin, ettei syke karkaa liian ylös. Ja vuosien kovatehoisten ryhmäliikuntaohjausten ansiosta olen tottunut toimimaan nimenomaan vauhtikestävyysalueella, ja siksipä se juostessa alkaakin heti kohota ns. työalueelle. Joten juoksen hitaasti, seuraan sykettä, ja kävelen heti kun syke nousee liikaa. Se on rasittavaa! Mistään flowsta ei ole tietoakaan. Lisäksi odotan aina, että joko saa lopettaa. Tuntuu, että on vaikea hengittää järkevässä rytmissä. On vaikea löytää kevyttä askellusta, askel tuntuu joko liian lyhyeltä, tai sitten harppovalta. Kävelylenkit ovat hyviä rakentamaan peruskuntoa, niissä saan sykkeen hyvin pysymään PK1, mutta PK2 en tahdo päästä, en ehkä osaa kävellä tarpeeksi nopeasti. Siksi koitan harjoitella juoksua, mutta silloin harppaan aina PK2 yli suoraan vauhtikestävyysalueelle. Toivotonta.

Mutta nyt: Juoksin tasan sitä vauhtia, mikä tuntui hyvältä. Askel oli kevyt, hengitys pysyi helppona, sitä ei edes huomannut! Ja mikä tärkeintä, olotila oli sellainen, että jaksaisin vaikka kuinka kauan. Helposti menisi kaksi tuntia samaa vauhtia pysähtymättä. Tarkkaa matkaa en pystynyt siis mittaamaan, mutta jotain 15 kilometrin hujakoilla se oli, ehkä hieman enemmän. Vauhti tuntui paljon kovemmalta, mitä yleensä juoksen. Ja varmasti olikin. Todennäköisesti syke ainakin alussa oli kohonnut vauhtikestävyyden puolelle, mutta veikkaan, että koska juoksu oli niin helppoa, sen on täytynyt pian laskea peruskestävyysalueelle.

Kunnon puolesta olisi matkaa mennyt vielä vaikka kuinka. Ja se, jos mikä on mahtava tunne! Tunne siitä, että jaksat! Yleensä mulla lenkeillä on sellainen tunne, että en jaksa. Ja se johtuu siitä, että kaikki mun fokus menee sykkeen seurantaan ja siihen, että pyrin juoksemaan itselleni epätaloudellisella tyylillä. Mikä opetus tämä olikaan!

Jos sä harrastat juoksua, pyöräilyä tai vaikka kävelyä, ja toimit aina sykemittarin kanssa, niin kokeile joskus jättää se kotiin! Tai ota se mukaan, mutta teippaa näyttö piiloon! On ihan järkevää opetella kuulostelemaan omia tuntemuksia. Sykemittaria kannattaa kuitenkin ehdottomasti opetella käyttämään. Jos et ole koskaan sitä käyttänyt, niin hanki nyt. Varsinkin aloittelijoilla on yleensä se ongelma, että juoksee, tai jopa kävelee liian korkealla sykkeellä, ja kunto ei siksi nouse. Eli ehdottomasti olen sykkeen seurannan kannalla noin pääpiirteittäin!

Sykemittari on hyvä renki, mutta huono isäntä. Itse huomasin nyt, että oon vähän liikaa tuijotellut sitä, enkä ole maalaisjärjellä miettinyt tuntemuksia. Siksi fiilikset juoksua kohtaan olivat aina vähän sellaiset negatiivissävytteiset. Olo oli sellainen, että uskoin olevani huono juoksija. Että juoksen, kun muutakaan ei ole, tai koska on "pakko" kohottaa kuntoa. Ja tuollainen ajattelu on omiaan murentamaan motivaatiota! Nyt into on ihan erilainen, odotan oikein seuraavaa kertaa!

Kotiin tultuani ihan leijuin. Suihkussakin jopa kokeilin Ranskasta tuomaani body scrubia. Merisuolaa ja jasmiinia sisältävä kuorinta-aine jätti ihon ihanan pehmeäksi. Ja oli ihan tavallinen keskiviikkoilta. Ei mikään juhla. Mulla on tapana säästellä kaikkia hemmotelujuttuja johonkin juhlaan tai viikonloppuun. Se on tyhmää. Elämä on nyt. Koska juoksulenkki sai minut hyvälle tuulelle, ja body scrub, (niin pieni asia kuin se onkin), vielä vähän paremmalle tuulelle, lasten iltapesut ja sadun lukemisetkin sujuivat täysin vaivatta. Liekkö se, että äiti oli kiireetön ja rauhallinen, tarttui lapsiinkin. Menispä iltapuuhat aina yhtä rauhallisesti!

Olin niin innoissani tästä lenkistä, että seuraavat lenkit teen myös ilman mittaria. Jossain vaiheessa otan sen kyllä mukaan, ja katson vasta lenkin jälkeen, että millä alueilla sitä on menty, mitä vauhtia ja mikä matka. Mutta en nyt. Nyt mä nautin!

P.S. tän biisin kuuntelin varmaan kolme kertaa, sopi hyvin fiilikseen.

Ihanaa kesän jatkoa kaikille!

 

Ladataan...
Stronger by Hanna

Ilmeisesti mun keho on liian laiha puhumaan kehopositiivisuudesta. Kehopositiivisuuus (body positive) on aate, joka alunperin lähti liikkeelle marginaalisten kehojen puolustamisesta. Mahtava aate! Kannatan! Ei kun ai niin, minulla ei ole oikeutta siihen! Olen liian hyväkuntoinen. OOTTEKO TOSISSANNE?

Anteeksi nyt vain, mutta tämäntapainen bodysheimaaminen vain vie aatetta taaksepäin. Mielestäni jokaisella on oikeus pitää omaa kehoaan kauniina, nauttia liikunnasta ja elää. Mutta tässä ei nyt ole kyse minusta henkilökohtaisesti, puhun ilmiöstä yleisesti, ja lähinnä työni kannalta: Valmentajana törmään usein siihen, että ihmiset kokevat olevansa liian lihavia tai huonokuntoisia vaikkapa kuntosalille. Tällaisiin ongelmakohtiin haluan työssäni puuttua. Liikunta kuuluu kaikille! Koitan tuoda kehopositiivisuusaatetta siksi esiin, että jokainen kokee, että on oikeutettu tekemään samoja asioita, huolimatta painostaan, iästään tai kunnostaan. Miten tuon sitä esiin, jos en saa puhua siitä? Kuka omistaa tämän aatteen? Keneltä kysyä lupa?

Bodypositive vai bodynegative

Aiheeseen liittyviä keskusteluita seuranneena törmäsin erittäin rumaan asiaan: toisten kokemusten vähättelyyn. Jos joku ihminen kertoi olevansa vaikkapa 20 kiloa ylipainoinen, ja siksi kokevansa ahdistusta, keskusteluun tuli 40 kiloa ylipainoinen ihminen sanomaan ettei sulla ole oikeutta sanoa noin, minäkin olen näin paljon sinua isompi! Sitten tuli kolmas, joka olikin 60 kiloa painavampi, lyttäämään tämän toisen kommentoijan, että sulla ei ole oikeutta sanoa noin, minä olen vieläkin isompi.

Miksi ihmiset haluavat vain lisätä toistensa ahdinkoa!? Ei ole olemassa mitään ultimaattista määrää olla onneton, että jos joku on onneton, ja toinen vielä onnettomampi, niin sitten sitä surullisuutta ei enää saisi riittää tälle ensimmäiselle? Ja katoaako tuo ylipaino samalla? 20 kiloa ylipainoinen ei enää jollain ihmeen kaupalla olekaan oikeutettu näihin tunteisiin, jos toinen on 40 tai 60 kiloa painavampi? Toisia kiusataan siksi, että he ovat ylipainoisia. Ja sitten heitä saatetaan kiusata siksi, etteivät kuitenkaan ole tarpeeksi ylipainoisia. Mitä järjettömyyttä!

Entä tämä oma kehoni sitten? Voisiko joku kertoa mulle, mihin mä sitten kuulun?

En kuulu ainakaan mihinkään seuraavista:

Kehopositiivisuuspiirit: Ei, olen liian laiha.

Fitnesspiirit: Ei, olen liian löllö.

Tavan väestö: Ei, olen liian hyväkuntoinen.

Huippu-urheilijat: Ei, olen liian huonokuntoinen.

Normaalipainoiset: Ei, painoindeksiltäni olen lievästi YLIPAINOINEN!

Ylipainoiset: Ei, 34-vuotiaaksi naiseksi ole rasvaprosentiltani lievästi liian VÄHÄRASVAINEN!

Näin ollen, mulla ei ole siis "oikeutta" kuulua mihinkään muottiin.

Mutta tiedättekö mitä, juuri johonkin muottiin änkeäminen tekee onnettomaksi! Meillä kaikilla on kyllä tarve kokea kuuluvansa johonkin. Sitten kun sanotaan, että et ole tervetullut tänne, aiheuttaa se ahdistusta ja surua. Mutta mieti, haluatko oikeasti kuulua juuri sinne? On paljon yhteisöjä, harrastuksia, sosiaalisia ympyröitä, joihin kuulua. Miksi väkisillä puskea itseään johonkin epäsopivaan? Jos vibat jossain ympyröissä on negatiiviset, nosta kytkintä!

Mä koen, että kuulun omaan kehooni. Sinne olen aina tervetullut. Olen tehnyt pitkän työn siinä, että olen oppinut hyväksymään itseni. Mieheni kerran katsoi yhtä salilla otettua valokuvaa, ja totesi hyväntahtoisesti että "onpa muhkeat reidet". Itse ajattelin mielessäni että bigger the better. :) Mutta aina ei ole ollut näin. Aiemmin halusin olla pienempi. Mutta nyt olen tämän kokoinen ja se on ihan ok, itse asiassa mielelläni treenaan jotta saisin vielä lisääkin lihasta. Mutta hei, jos olisin todella hoikka, "liian laiha" jopa, niin varmasti olisin nähnyt vaivaa myös silloin, että opin hyväksymään kehoni.

Kenellä on oikeus olla tyytyväinen kehoonsa?

Siksi on tosi ikävää, että ihan kaikilla ei tunnu olevan oikeutta olla hyvää mieltä kehostaan. Koska aina on joku jolla on asiat huonommin. Aina. Jos itse ajattelet, että siinä taas yksi hyväkuntoinen paasaa kehopositiivisuudesta, niin tiedäthän, että sinäkään et ole maailman huonokuntoisin tai ylipainoisin? Aina on jollain vielä huonommin. Ja se, että tällaista pitää edes sanoa, on surullista.

Me ihan turhaan tehdään enempää ongelmia tähän muutenkin niin vaikeaan tilanteeseen. Tyytymättömyyttä, ahdistusta, kiusaamista on jo ihan tarpeeksi, ilman että me väännetään positiivisista asoista negatiivisia. Jos mietit, että joku ihminen ei kuulu tähän aatteeseen, niin mieti, onko sua suljettu koskaan jostain jutusta ulkopuolelle? Miltä se tuntui? Et kai halua jatkaa samaa rataa itse? Olethan itse parempi ihminen?

Miten puhut itsestäsi?

Toki ymmärrän, että jos joku tosi hyväkuntoinen ja hoikka tägää bodypositive-keskusteluihin itsensä ja valittaa puolitosissaan jostain pienestä kauneusvirheestä, on se epätahdikasta. Ylipäätään kehostaan valittamisen voisi karsia pois. Mitä se auttaa yhtään? Mitä itsesi haukkuminen tekee sinulle? Ei se ainakaan saa liikuntaintoa nousemaan, tai ala tehdä mieli terveellisiä ruokia. Enemmänkin sitä itsesyytöksissä velloessaan ajattelee, että millään ei ole mitään väliä, ja sitten ahmii koppakaupalla sipsejä. Siksi omasta kehostaan rumasti puhuminen pitäisi lopettaa. Sanoisitko samoja asioita ystävällesi? Aivan, älä sitten sano niitä itsellesikään.

Mulle henk. koht. ei merkkaa juurikaan se, että käytänkö hashtagia #bodypositive, vai #bodylove, vai #bodyacceptance, mutta tämä keskustelu aiheen ympärillä merkaa. Se vain osoittaa, että me ei olla tultu yhtään eteenpäin. Luulin jo välillä, että nyt viimein aletaan antamaan tilaa kaikenlaisille kehoille, mutta ei. Ja en tarkoita, että mulle tulisi antaa tilaa. Se ei ole ollut mun tarkoitus. Kuten yllä kirjoitin, työskentelen sitä kohti, että kaikilla olisi oikeus liikkua, elää ja olla onnellinen. Ja yleensä tähän liittyy liikkumattomuus, ylipaino, jotkin sairaustilat. Ja heitä haluan auttaa.

Mä itse kyllä pärjään tämän kehon kanssa, vaikken kuulukaan mihinkään spesifiin ryhmään.

Se on ihan ok.

Mutta mieti sä, kenelle sä voisit antaa tilaa ja hyväksyntää?

Pages