Ladataan...

Pohdin itse edellisessä tekstissäni parisuhteen puuttumisesta johtuvaa yksinäisyyttä. Aihe herätti keskustelua yleisesti yksinäisyyden tunteesta. Toisessa blogissa käsiteltiin nuoren aikuisen kokemaa yksinäisyyttä ja sitä kuinka aikuinen voisi löytää uusia ystäviä. Moni ystävyyssuhde muuttuu ajan myötä. Osa lakkaa olemasta, osa jää tauolle ja osa pysyy tiiviinä. Kun elämäntilanne muuttuu erilaiseksi, saattaa ystävyys muuttua sen mukana. Lasten syntymien myötä osa lapsettomista ystävistäni etääntyi ja tapaamiset harvenivat. Asiaan ei liittynyt sen kummempaa draamaa, vaan on aivan luonnollista, että jutut ovat todella erilaisia siinä vaiheessa. Äideille ja pikkulapsille on paljon järjestettyä toimintaa, jossa voi tutustua samassa elämäntilanteessa oleviin. Nyt sinkkuna olen löytänyt uusia ystäviä sinkkuryhmien ja -tapaamisten kautta. Aivan, sinkkuryhmien ainoa tarkoitus ei ole vain parisuhteen etsintä vaan myös uusia ystäviä voi sitä kautta löytää. Mistä aikuinen voi löytää uusia ystäviä, jos juuri hänen elämäntilanteessaan ei ole mitään ryhmää, johon identifioitua?

Kouluissa on järjestetty erilaista "kaverikioski"-toimintaa, jotta kenenkään ei tarvitsisi olla yksin. Kuinka tällainen toimisi aikuisten keskuudessa? Olisiko sille kysyntää? Monelle on vaikeaa aikuisiällä löytää uusia ystäviä esimerkiksi uudelta paikkakunnalta. Parisuhdetta ja satunnaista seksiseuraa etsiville on jos jonkinlaista seuranhakupalvelua. On Tinder, Badoo, Heya jne., mutta entä ystävää etsiville? Tuntuu, että yksinäisiä on nykypäivänä todella paljon. Yksinäisyyttä ei koe ainoastaan vanhukset tai syystä tai toisesta yhteiskunnasta syrjäytyneet. Ystäviä voi kaivata, vaikka niitä olisikin. Voi kaivata ystävää, jonka kanssa jakaa elämässään tiettyjä juttuja, esimerkiksi kiinnostuksen kohteita tai harrastuksia. Miksei ole olemassa (vai onko?) sellaista ystävänhakusovellusta? Ystävänhaku-Tinderiä, Frienderiä? 

Olisipa helppoa, jos voisi etsiä ystävää lähistöltä tiettyjen kriteerien mukaan. Voisi hakea tietyn ikäistä ystävää, jonkin lajin harrastajaa tai vaikka lenkkiseuraa. Voisiko ystäväsovelluksella olla oikeasti kysyntää? Uskon, että voisi olla. Sen avulla tuskin poistettaisiin yksinäisyyden kokemusta, mutta sitä voitaisiin ainakin vähentää. Jos jollain on taitoa ja innostusta lähteä kehittämään Friender-sovellusta, niin saa ottaa yhteyttä. :D

 

Ladataan...

Ladataan...

Sinkkuelämää on nyt jo useampi vuosi takana. Alun uuden opettelun ja yksinoloon totuttelun jälkeen elämä tuntui mukavalta. Tajusin, että voin olla onnellinen myös ilman parisuhdetta. Vapaus tuntui huumaavalta. Nurkan takana oli pelkkiä mahdollisuuksia ja mitä vain ihanaa voisi tapahtua joka päivä. Saisin mennä ihan minne vaan ja koska haluan (siis silloin, kun en ole lapsistani vastuussa). Kunnes tajusin, että enhän minä mene. En viihdy yksin ihmisjoukoissa. Minusta on kiusallista mennä ravintolaan syömään yksin tai kierrellä kaupungilla vailla päämäärää. Lähden kotoa vain, jos on "pakko". En lähde yksin minnekään, jos voin valita sen sijaan kotona oleilun. Olen vääränlainen sinkku.

Vielä jokin aika sitten ajattelin, että en todellakaan ole mikään "epätoivoinen" sinkku. Viihdyn yksin ja arvostan vapauttani. Nyt on taas se aika vuodesta, kun erityisesti kaipaa toista ihmistä. Sellaista läheistä, omaa ihmistä. Onhan minulla ystäviä, mutta jokaisella on omat kiireensä eikä ystävät korvaa parisuhteessa koettua läheisyyttä ja yhteyttä. Onko väärin tunnustaa, että on vähän epätoivoinen? Että haluaa parisuhteen eikä jaksaisi enää olla yksin? Eikö sinkku saa kokea surua siitä, että kotona ei koskaan odota toinen aikuinen ja että nukkumaan pitää käydä yksin? Tai ettei saa herätä toisen keittämän aamukahvin tuoksuun? Tai ettei koskaan kukaan tulee halaamaan ja sanomaan, että kaikki järjestyy? Välillä tuntuu, että sinkun pitäisi olla onnellinen vapautensa kanssa. Ei saisi sanoa ääneen sitä, että suree parisuhteen puuttumista. Pitäisi olla reipas, vahva ja itsenäinen! Minä en jaksa enää olla reipas ja vahva. Minä saan surra parisuhteen puuttumista, jos minusta siltä tuntuu.

Juhlapyhät ovat pahimpia. Minulla on sentään lapset, joiden kanssa viettää niitä ja ehkä jopa mennä jonnekin tapahtumaan. Ihmisten ilmoille. Yksin en lähtisi. Uudenvuoden vietän näillä näkymin ilman lapsia. Eron jälkeeen on ollut erilaisia uudenvuodenaattoja. Osa mukavia ja osa vähemmän mukavia. Yhden aaton vietin yksin itkien ja menin nukkumaan ennen kymmentä. Oikein sellainen itsesäälijuhlien emäjuhla. Ennen eroa juhlapäivät olivat aina vuoden kohokohtia, vaikka mitään ihmeellistä ei olisi tehtykään. Syötiin hyvin ja oltiin yhdessä perheenä. Nyt, kun sitä ei enää ole, juhlapäivät ovat vain päiviä muiden joukossa. Yksinäiselle se tarkoittaa Netflixiä ja sohvalla makoilua. Ei siinä mitään vikaa ole, mutta ajatus siitä, mitä voisi olla, on se pahin. Ajatus siitä, että muut viettää juhlaa iloisesti yhdessä tuntuu murskaavalta, jos itse viettää sitä yksin.

Yksinäisyys on kokemus. On hyvää yksinäisyyttä, jolle suomenkielessä ei ole oikein luontevaa ilmaisua. Minulla on usein hyvää yksinäisyyttä. On mukava olla joskus yksin kotona, lähteä lenkille tai istua saunan lämmössä. Saa olla vapaasti omien ajatustensa kanssa. On myös huonoa yksinäisyyttä. Sellaista kipeää ja jopa fyysisesti tuntuvaa yksinäisyyttä. Ei saisi viettää "nolla-aikaa". Sitä aikaa, jolloin ei ole mahdollista tutustua uusiin ihmisiin. Sen sijaan pitäisi mennä tapahtumiin, kahviloihin, elokuviin jne., ja olla löydettävissä. Mutta en minä mene. Odotan kotisohvalla ihmettä ja suren, ettei minulla ole parisuhdetta.

Ladataan...

 

Metsässä kaikki asettuu aloilleen.

Luonto ei vaadi mitään,

ei kysele.

Se vain on.

Ei sillä ole kiire minnekään.

Minun ei tarvitse sanoa mitään

tai tehdä mitään

voidakseni olla.

Ei tarvitse ansaita oman olemassaoloni hyväksyntää.

Näin kirjoitin joskus metsäretken jälkeen. On vaikeaa selittää, kuinka paljon luonto minulle merkitsee. Kun pääsen metsään, tuntuu, että kaikki on hyvin ja juuri kuten kuuluu olla. Vaikka olisi kuinka stressaava elämäntilanne ja kauheat paineet saavuttaa jotain, metsässä on vain rauha. Kiire ja suorituspaineet ovat ihmiselle aika vieraita ja luonnottomia asioita. Pitää olla koko ajan vain tehokkaampi ja suoriutua. Jos et ole, et ole mitään. Luonnossa saavutuksilla ei kuitenkaan ole merkitystä. Luonnolle on ihan sama, oletko tehnyt viikon aikana huippumyyntiluvut tai esiintynyt suurelle yleisölle kansainvälisessa konferensissa. Puut ympärillä ovat olleet kymmeniä, ehkä jopa satoja vuosia ja kivet vuosituhansia. Luonnolle jokainen on tasa-arvoinen.

Myös nykypäivän informaatiotulva aiheuttaa epäilemättä ongelmia, joista ei ennen tiedetty. Yhä useammilla on keskittymisvaikeuksia. En ihmettele sitä ollenkaan, kun miettii, kuinka paljon ärsykkeitä on koko ajan tarjolla. Havahduin jokin aika sitten, että en pysty keskittymään lukeakseni kirjaa. Ennen saatoin uppotua kirjojen maailmaan moneksi tunniksi. Nyt huomaan vähän väliä vilkuilevani puhelinta ja selailevani somea. Kuinka tärkeää olisi pystyä olemaan päivittäin edes hetki siten, että aivot lepää. Keskellä metsää se onnistuu. Siellä ei tee mieli näppäillä puhelinta. Tuntuu, että metsässä aivot menevät "slow"-tilaan ja aistit tarkentuvat. Pää ei suolla koko ajan ajatussaastetta. Tiedättekö, sellaista turhaa sisäistä höpinää, joka ei hyödytä mitään, mutta kuormittaa kehoa? 

Jokaisella on omia tapoja rauhottua. Tunnistan itsessäni erityisherkkyyttä monella osa-alueella. Minulla on todella hyvä haju-, maku- ja tuntoaisti. Huomaan myös kuormittuvani todella paljon, jos ympärilläni on meteliä. Kauppakeskukset ovat minulle ahdistavia kovan hälyn vuoksi. Metsässä on hiljaista ja jos tarpeeksi kauas menee asutuksesta, ei kuule lainkaan ihmisten tuottamaa meteliä. Viihdyn muiden ihmisten seurassa ja "luen" toisten tunteita taitavasti. Olen hyvä ihmistuntija. Sen kääntöpuoli on kuitenkin kuormittavuus. Mielelläni vetäydyn joskus sinne, missä ei ole muita.

Luonnon terapeuttinen ja parantava vaikutus perustuu edellä mainittuihin asioihin. Luonnossa asiat tuntuvat palautuvan mittasuhteisiinsa. Valtavat murheet ovat siellä mitättömiä ja raskailta tunteilta katoaa pahin paino. Mieli lepää, kun ympärillä on vain luonnollisia ärsykkeitä. Ei tarvitse mennä erämaahan vaeltamaan eikä patikoida kilometrikaupalla kokeillakseen metsäterapiaa. Kaupungin keskustoista ei tietenkään metsää löydä, mutta jos käyt lenkkeilemässä esimerkiksi pururadalla, niin poikkea ensi kerralla muutaman askeleen verran radalta metsän puolelle (älä kuitenkaan eksy!). Kuuntele metsän ääniä, aisti tuoksuja, katsele puita ja kallioita ympärilläsi. Mitä kaikkea kaunista löydät? Mieti hetki oman kehosi tuntemuksia, sydämen sykettä. Keskity myös ajatuksiisi ja siihen, että tietoisesti tarkkailet niitä. Mitä ajatuksia päässäsi pyörii ja ovatko ne tärkeitä vai ainoastaan mieltä kuormittavia? Edistääkö ajattelu jonkin ongelman ratkaisua vai pyöriikö ajattelu vain kehää? Ajattelun hallinta ei ole helppoa, mutta sitä oppii vähitellen harjoittelemalla. Parhaiten se onnistuu paikassa, jossa ei ylimääräisiä ja luonnottomia virikkeitä. Metsä. <3

 

Pages