Ladataan...

En osaa päättää, nautinko sinkkuudesta vai en. Juuri nyt on ihanaa olla hetki hiljaisessa kodissa aivan yksin. Tuntuisi rasittavalta ajatukselta, että tänne, minun kotiini, tulisi hengailemaan joku tyyppi sen kerran, kun saan olla hetken ilman lapsia. Viihdyn yksin ja lataan sillä tavalla akkujani. En vihaa ihmisiä, mutta tarvitsen aikaa olla itsekseni ja aikaa olla olematta sosiaalinen. Yksinäisyys on kummallinen tunne. Se ei ole kiinni siitä, onko ympärillä ihmisiä vai ei. Itse asiassa tunnen itseni usein paljon yksinäisemmäksi ihmisten seurassa kuin kokonaan yksin ollessani. Isossa väkijoukossa on paljon yksinäisempää kuin vaikkapa metsässä yksin ollessa.

Ystäväni esitti minulle eilen kysymyksen, joka sai pohtimaan yksinäisyyttä. Hän kysyi, kuka on sellainen henkilö, johon turvaudun elämän isoissa ratkaisuissa. Keneltä kysyn neuvoja tai pyydän tukea, jos sellaista tarvitsen. Tajusin, ettei sellaista ihmistä ole tässä maailmassa. Ei minulla ole ketään, jonka mielipiteitä kunnioittaisin niin paljon, että voisin kysyä neuvoja tiukassa tilanteessa. En tarkoita, etteikö ympärilläni olisi tärkeitä ystäviä. On minulla ja heitä arvostan. Silti kaipaan ihmistä, jonka mielipiteet painaisi niin paljon, että toimisin edes joskus niiden mukaan. Tunnustan olevani auktoriteettikammoinen ja usein teen asiat oman pääni mukaan. Olen siihen tottunut. Aikuisuuteen kuuluu tietysti vastuun ottaminen omasta elämästä, mutta joskus se käy raskaaksi. Olisi hienoa tuntea ihminen, jonka kanssa voisi jakaa tuota vastuuta. Sellainen ihminen, joka kertoisi mielipiteensä, mutta ei kuitenkaan vaatisi toimimaan sen mukaan. Ihminen, joka kunnioittaisi minua siitäkin huolimatta, etten aina toimisi hänen ohjeidensa mukaisesti. Sellaista ihmistä olisi helppo arvostaa. Vielä, jos osaisi itsekin toimia samoin. 

Eniten kaipaan parisuhde-elämästä tuota vastuun jakamista. Sitä, että päätöksiä tehdään yhdessä asioista neuvotellen eikä aina tarvitse yksin vastata kaikesta. Yhdessä mennään syteen tai saveen. Vaan mistä löytyisi ihminen, joka olisi valmis ottamaan koko paketin? Kummallisen yhdistelmän sosiaalisuutta, introverttiyttä, erityisherkkyyttä, pohdiskelevuutta, itsenäisyyttä ja maailmanparantajaa. On ollut monia, jotka ovat kiinnostuneet ulkokuoresta ja halunneet tietynlaisen ihmisen sen sisälle. Ihmisen, joka en ole minä. On ollut myös monia, joille olen tehnyt samoin. On vaikeaa tulla ymmärretyksi ja ymmärtää itse toista ihmistä. Ehkä silti jossain on se ihminen, joka osaa sanoa oikealla hetkellä: "Ei hätää, kaikki järjestyy." 

Ladataan...

Mitä jää jäljelle joulusta, kun sen perimmäinen sanoma tuntuu enää pelkältä tarinalta muiden joukossa? Miltä tuntuu laulaa Enkeli taivaan tai kuunnella jouluevankeliumi? Tuntuuko joulu enää joululta ollenkaan?

Olen aina rakastanut joulua. Olen laittanut jo marraskuun alussa Spotifystä joululauluja soimaan, käynyt Kauneimmissa joululauluissa ja muissa konserteissa, ja tuntenut syvää hartautta kuunnellessani lauluja Jeesuksen syntymästä. Tämä joulu on ensimmäinen jouluni uskon lopullisen lakkaamisen jälkeen. Monena aiempana jouluna olen vielä pitänyt kiinni jonkin sortin Jumalasta. Olen halunnut uskotella, että uskon. Viime keväänä kuitenkin usko lakkasi. Ei se tapahtunut yhtäkkiä tai jonkun ihmisen tai tapahtuman vuoksi. Se oli pitkän prosessin lopputulos. Yhtäkkiä kaikki tuntui selvältä ja rationaaliselta. Ei ollut enää ristiriitaa järjen ja uskon välillä. Ehkä joku kokee suuren helpotuksen tunteen tullessaan uskoon. Minä koin helpotuksen menettäessäni uskon. Tänä vuonna marraskuussa vaihdoin kanavaa, kun joululaulut soivat. Vielä viime viikolla kuuntelin Radio Rockia, josta ei vahingossakaan kuule joululauluja. Joululaulut tuntuivat jossain määrin ärsyttäviltä ja tekopyhiltä. Miksi kristityllä on mieli hellä vain kun joulu on? Miksi jouluna tavallinen tapakristittykin laulaa palkeet auki Jeesuksesta? Tammikuussa kukaan ei enää mieti sen kummemmin kyseisen jampan elämää ja merkitystä ihmiskunnalle.

Joulu tuli silti tänäkin vuonna. Kuuntelin automatkalla joululauluja. Lauletaanhan jouluna joulupukistakin, vaikka en häneen sen enempää usko. Miksi en siis voisi laulaa enkeleistä ja paimenista kedolla? Ne ovat osa perinnettä. Perinnettä, joka on muodostunut vuosituhansien kuluessa ja jalostunut tähän muotoon. Ei kaiken aina tarvitse merkitä jotain. Itseasiassa minun joulussani tänä vuonna parasta on se, ettei minun enää tarvitse miettiä elämän tarkoitusta tai hakea merkityksiä itseni ulkopuolelta. Minun ei tarvitse rukoilla jotain elämäni ulkopuolista tahoa, jotta hän tekisi elämästäni mahdollisimman mukavaa. Minun ei enää tarvitse miettiä ikuisuutta taivaassa tai helvetissä. Voin olla oma itseni ja hyvä sellaisena. Ja voin lillua elämän merkityksettömyydessä. Kerran täällä satutaan elämään, niin koitetaan vetää mahdollisimman hyvin!

Joulu merkitsee minulle tänään lepoa arjen kiireistä. Aikaa, jolloin ei tarvitse stressata ja saan viettää aikaa lasteni seurassa. Tänä jouluna mietin erityisesti sitä, että haluan heidän tuntevan olevansa hyväksyttyjä juuri sellaisina kuin ovat. Olen koko elämäni yrittänyt mahtua muottiin. Olla kaikin puolin sopiva. Olen yrittänyt olla ajattelematta liikaa tai ainakin ajatella hyväksyttävällä tavalla. Olen yrittänyt tykätä oikeanlaisesta musiikista ja olla aina iloinen ja seurallinen. Olen halunnut kelvata. Nyt en enää jaksa mahtua kenenkään muottiin. Tänä jouluna nostan maljan sille! Joulu merkitsee minulle myös pitkän ja harmaan syksyn päättymistä. Nyt mennään kohti kevättä ja valoa! On syytä juhlia sitä, että tänäkin vuonna selvittiin marraskuun pimeydestä. Joulu myös päättää vuoden. On hyvä hetki hiljentyä ja rauhoittua. Levätä hetki ennen kevään kiireitä. Nauttia joulun tuoksuista ja mauista. Tunnelmoida kerrankin valkeaa joulua!

Minun jouluhartauteni on huomenna metsässä. Siellä hiljennyn hetkeksi luonnon keskellä ja tunnen yhteyttä maailmankaikkeuden kanssa. Kaikki on hyvin.

Rauhallista joulua jokaiselle sitä viettävälle!

Ladataan...

Olen asunut ilman toista aikuista ihmistä viisi vuotta. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmin tilanteeseen tottuu. Sinkkuuteni alkutaipaleella en voinut kuvitellakaan tilannetta, jossa asuisin yksin vielä näin pitkään eron jälkeen. Ajattelin ilman muuta olevani parisuhteessa ja asuvani jälleen yhdessä jonkun kanssa viimeistään vuoden päästä erosta. Nyt tuo ajatus tuntuu lähes naurettavalta. Olenko jo niin tottunut sinkkuuteen, että parisuhde tuntuu liian isolta muutokselta? Elämä soljuu eteenpäin omissa uomissaan ja varsin mukavasti. Muutos tuntuisi pelottavalta.

Sinkkuuden alkuaikoina jaksoin notkua Tinderissä ja muilla sinkkupalstoilla. Olin hyvin vakavissani. Kun tutustuin uuteen ihmiseen, ajattelin, että tässä saattaa olla ihminen, jonka kanssa vietän lopun elämäni. Kun kerta toisensa jälkeen suhdeyrityksissä iski ahdistus ja alkoi tuntua, että on parempi olla yksin, usko parisuhteen mahdollisuuteen alkoi hiipua. Oli kaipaus, mutta ei enää intoa toteuttaa sitä. Tapaamiset, jotka olen saanut sovittua, ovat aina olleet mukavia enkä ole ollut oikeastaan yksilläkään kauheilla treffeillä. Ongelma on siinä, että en kertakaikkiaan enää jaksa tutustua kehenkään uuteen ihmiseen.

Vuosi sitten lähdin pois kaikista deittisovelluksista. En keksi mitään puhuttavaa kenenkään kanssa. Kun on aloittanut satoja keskusteluja, ei enää ole mitään sanottavaa. Ei jaksa kerta toisensa jälkeen aloittaa alusta ja kertoa itsestään. Paljon mieluummin tutustuisi suoraan kasvotusten. Toisaalta, koska vapaa-aika on hyvin rajallista, ei viitsi tuhlata sitä käymällä treffeillä täysin sokkona ja tietämättä ihmisestä etukäteen mitään. Muutama päivä sitten kirjauduin takaisin Tinderiin ihan vain todetakseni, että viiden minuutin selailun jälkeen olin valmis jälleen poistamaan koko sovelluksen.

Sinkkupalstoilla miehet usein ihmettelevät naisten tökeröä käytöstä deittipalstoilla. Ei vastata viesteihin tai hävitään sanomatta sanaakaan. Alussa yritin vastata kaikille. Jossain vaiheessa tajusin, että saan (naiset saavat) viestejä niin paljon, että jokaiselle vastaaminen tarkoittaisi monen tunnin päivittäistä rupeamaa. Kaiken lisäksi "ei kiitos"-viesti sai usein aikaan huorittelua ym. mieltä ylentävää, joten päätin vastata vain sellaiselle, joka oikeasti kiinnostaa. Nykyisin tuntuu, että edes niille kiinnostaville ei jaksa vastata. Harvoin viestittelen edes ystävieni kanssa, niin miksi pitäisi jutella niitä näitä jonkun vieraan kanssa? Ihmisellä, joka harvoin jää sanattomaksi, ei ole enää mitään sanottavaa kellekään. Rakastan keskusteluja, mutta en jaksa enää keskustella tuntemattomien kanssa.

En tiedä johtuuko haluttomuus tutustua deittiähkystä vai siitä, että todellisuudessa elämän muuttuminen on alkanut pelottaa. Kun menin naimisiin, en ollut oikeastaan koskaan vielä ehtinyt itsenäistyä. Olin henkisesti riippuvainen vanhemmistani ja sen jälkeen miehestäni. En halunnut olla yksin koskaan. Nyt, kun olen oppinut nauttimaan yksinäisistä hetkistä, se tuntuu uskomattoman hyvältä. Tuntuu mukavalle, kun saa jäädä sohvalle rötväilemään eikä kukaan valita tekemättömistä kotitöistä. On kivaa, kun voi tehdä ruuan yksin itselle ja katsella telkkarista Netflix-sarjoja vaikka koko päivän. Nautin myös siitä, että saan mennä rauhassa nukkumaan, kun väsyttää eikä kukaan ole vaatimassa läheisyyttä juuri silloin. Yksin nukkumisesta on tullut luksusta.

Miksi kuitenkin mieleen hiipii haikeus, kun ystäväni yksi toisensa jälkeen löytävät rakkauden ja näen kuvia ihanista parisuhdelomista ja kuulen tarinoita romanttisista viikonlopuista? Luultavasti siksi, ettei ihmisen kuuluisi olla yksin. Itsenäiseksi oppiminen ei ole pelkästään hyvä asia. Jotain on pielessä, jos kokonaan lakkaa tarvitsemasta muita ihmisiä. Vielä minussa elää pieni kaipaus. Ehkä minäkin vielä joskus kohtaan ihmisen, joka valloittaa sydämeni ja jonka seurassa saan olla omana itsenäni arvostettu ja rakastettu. Ehkä jo ensi keväänä? Tai sitten seuraavana. Jos edes kymmenen vuoden sisällä?

Pages