Ladataan...

En sitten mahtipontisempaa otsikkoa keksinyt blogitekstille? Jokainen varmasti joskus miettii elämänsä tarkoitusta. Kysymys, johon uskonnot antavat vaihtoehtoisia vastauksia kuitenkaan lopulta vastaamatta itse kysymykseen. Miksi ihmeessä me olemme täällä? Tieteen mukaan erittäin onnekkaan sattuman johdosta. Uskonnot tarjoavat vastaukseksi erilaisia luomismyyttejä. Nekin antavat vastauksen vain kysymykseen, kuinka elämä syntyi. Ei siihen miksi elämä syntyi. Ihmisyyteen kuuluu halu tietää asioita, joita ei voi selittää eikä ihmisjärjellä ymmärtää. On vaikeaa hyväksyä sitä, ettei kaikkeen löydy syytä.

En tiedä elämän tarkoitusta. Pikku hiljaa alan hyväksyä sen tosiasian, ettei sitä voi tietää. Ehkä tarkoituksen pohtimisen sijaan pitäisi keskittyä itse elämään. Se on nyt. Siitä ei voi ottaa uusintaottoa eikä sitä voi kelata taaksepäin. Suurin osa ihmisistä elää elämäänsä puolitehoilla. Odottaa sopivaa hetkeä, jolloin voisi aloittaa elämänsä ja nauttia siitä. Osa elää odottaen palkintoa tuonpuoleisessa. Tämä elämä on vain pakollinen välivaihe ja todellinen elämä alkaa vasta kuoleman jälkeen. Tuonpuoleisen odotuksessa unohdetaan elää tämä elämä. Se ainoa, joka on nyt. Tai eletään rajoittaen itseä. Asettaen sääntöjä, joiden raameissa saa elää.

Luin eilen erään naisen kirjoittaman blogitekstin. Hänen ihmiskuvansa mukaan ihminen on lähtökohtaisesti paha ja turmeltunut. Esimerkiksi seksuaalisuus on hänen mukaansa "pahojen himojen jylläämistä". Hän saa toki olla sitä mieltä, mutta minä en ole sitä mieltä. Minun maailmassani ei ole lähtökohtaisesti pahoja ihmisiä. On ihmisiä, jotka toimivat joskus väärin aiheuttaen muille haittaa. On silti täysin eri asia ajatella olevansa läpeensä paha kuin ottaa vastuu vääristä teoista ja toimia jatkossa siten, ettei satuttaisi muita. Ihmisellä on tunteet, jotka ohjailevat toimintaa. Tunteiden tarkoitus on viestiä jostain. Esimerkiksi pelko kertoo mahdollisesta vaarasta, johon olisi reagoitava tai viha siitä, että joku on toiminut arvojemme vastaisesti ja tilanne vaatii korjausta. Suru auttaa sopeutumaan muuttuneeseen tilanteeseen. Syyllisyys on seurausta siitä, että on toiminut väärin ja syyllisyyden poistamiseksi on muutettava toimintaansa. Ei ole negatiivisia tai positiivisia tunteita. Jokaisella tunteella on oma tärkeä tehtävänsä. Jos näkee ihmisen uskonnollisten silmälasien läpi pahana ja turmeltuneena, ja kaiken ihmisyyteen kuuluvan syntinä, ei oikein ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää elää elämäänsä rajoittaen, ettei sisäinen ristiriita kävisi liian voimakkaaksi. Tämä tarkoittaa luonnollisen ihmisyyden kieltämistä.

Ihmisyyden kieltäminen johtaa usein ongelmiin. On täysin hullua, että nyky-yhteiskunnassa elävä ihminen on vieraantunut omista tunteistaan eikä tunnista niitä tai osaa tulkita niiden tarjoamia ohjeita. Normaalina pidetään jotain, mikä ei ole ihmiselle luonnollista ja epänormaaliksi tuomitaan moni täysin luonnollinen asia. Ihmiset ovat onnettomia toimiessaan muiden vaatimusten mukaisesti ja yrittäessään olla tehokkaita. Elämää suoritetaan sen sijaan, että sitä elettäisiin. Toiset kiirehtivät saadakseen valtaa, rahaa ja mainetta, ja toiset kiirehtivät kerätäkseen valtavan määrän kokemuksia. Jos todella nauttii sellaisesta elämästä, se on hyvä tapa elää. Jos tekee sitä vain, koska niin on tapana elää, kannattaa miettiä, mikä oikeastaan on elämässä tärkeää? Jos tietäisit, että sinulla on vain tämä vuosi tai vähemmän aikaa elää, kuinka silloin eläisit? Mitkä asiat elämässäsi menisivät kaiken edelle? Mitä vielä haluaisit tehdä? En tarkoita, että pitäisi elää peläten kuolemaa, vaan elää siten, että uskaltaisi ottaa myös riskejä ja suunnata kohti unelmiaan. Uskaltaisi olla ihminen ja opettelisi kuuntelemaan viisasta itseään. Erottaisi oman äänensä muiden toiveiden ja odotusten seasta, ja osaisi kyseenalaistaa ulkopuolelta annettuja rajoituksia. Ymmärtäisi, että kokonaiseen elämään kuuluvat sekä valot että varjot. Ja ettei kaikkeen löydy syytä.

Tämä oli liberaalin teologin pääsiäissaarna.

 

 

Ladataan...

Olipa kerran pieni tyttö nimeltään Anna. Anna oli ihan tavallinen, hieman temperamenttinen, mutta yleensä varsin nauravainen tyttö. Anna oppi jo varhain, että suuttua ei saisi, koska se on väärin. Se on syntiä. Vanhemmille ei saa kiukutella, koska pitää kunnioittaa äitiä ja isää. Vanhempia pitää totella aina, koska Jumala näkee kaikkialle. Jumala näkee jopa ajatukset. "Kuinka pelottavaa!", ajatteli Anna ja yritti ajatella vain hyviä ajatuksia. "Taivaan Isä tulee surulliseksi, jos teet syntiä", kerrottiin. Anna alkoi tuntea syyllisyyttä siitä, että ihan joka ikinen päivä hän varmasti pahoitti Taivaan Isän mielen. Iltaisin nukkumaan mennessä hän rukoili omassa sängyssään syntejään anteeksi. Pelko hiipi mieleen varsinkin iltaisin. Oli kerrottu, että Jeesus voi tulla noutamaan omansa hetkenä minä hyvänsä. Silloin uskovaiset temmataan taivaaseen ja ne, jotka eivät usko, jäävät maan päälle. Ja totta kai Anna uskoi, koska oli sanottu olevan vain yksi totuus. Joka muuta väittää, on viisaudessaan tyhmäksi tullut. Vaikka Anna uskoi, hän pelkäsi silti jäävänsä yksin maan päälle, jos Jeesus hakisikin vain vanhemmat. Voiko olla mitään pelottavampaa ajatusta lapselle, kuin jäädä yksin maailmaan, ilman hoivaa ja turvaa?

Anna oli myös kuullut, että on pahoja henkiä, jotka vainoavat jokaisen nurkan takana. Ne saattavat laittaa päähän pahoja ajatuksia. Valheita. Sielunvihollinen on taitava valehtelija, sanottiin. Annan kasvaessa isommaksi, hänen mieleensä tuli epäilyksiä. Hän ei uskaltanut sanoa niistä kenellekään, koska Anna tiesin niiden ajatusten olevan sielunvihollisen valheita. Paholainen yritti houkutella viatonta lasta ajattelemaan väärin. Anna rukoili, että Taivaan Isä estäisi sellaiset ajatukset ja antaisi voimia taistella niitä vastaan. Mutta Anna ei voinut mitään sille, että kysymyksiä vain tuli hänen mieleensä. Kyseenalaistaa ei saanut. Epäusko on pahin synti, sen Anna tiesi. Ja Anna pelkäsi. Ne, jotka eivät usko, joutuvat kärsimään ikuistä tuskaa Helvetin liekkeihin. Eikä hän sinne halunnut joutua. Ei, vaikka ikuinen harpun soittelu Taivaassa kuulosti sekin varsin tylsältä.

Murrosiässä Anna tunsi olevansa jollain tavalla viallinen. Hän oli paha. Eikä hän voinut sille mitään, vaikka hän kuinka yritti uskoa Totuuteen. Aina hän päätyi tekemään pahoja asioita. Syntiä. Anna tunsi itsensä heikoksi, koska ei pystynyt vastustamaan epäilyksiä eikä maailman houkutuksia. Kotona hän ei uskaltanut peloistaan puhua, koska niihin olisi tarjottu ratkaisuksi rukousta. Anna olisi viety jonkun vahvassa uskossa olevan luo, joka olisi yrittänyt karkoittaa epäuskon hengen. Annan itsetunto oli huono, koska hän koki jatkuvasti olevansa riittämätön. Vaikka hän kuinka yritti olla kiltti ja suorittaa kaiken täydellisesti, mikään ei koskaan ollut tarpeeksi. Hänestä tuntui epäreilulta, että kaikki "paha" johtui hänestä itsestään, mutta jos hän saavutti jotain hyvää, se oli Jumalan ansiota. Kaikki kunnia kuului Jumalalle.

Maailma on paha. Sen Anna oli oppinut varhain. Maailmassa on paljon houkutuksia, jotka kuitenkin johtavat vain epäonneen ja kurjuuteen. Anna oli kuullut satoja puheita, joissa uskoon tullut kertoi entisestä elämästään ja sen kurjuudesta. Kun tämä ihminen oli antanut elämänsä Jeesukselle, kaikki oli muuttunut. Nyt elämä oli onnellista ja Jumala oli siunannut. Maailman siis täytyi olla paha. Pienikin harha-askel sinne johtaisi suorinta tietä katuojaan ja katuojasta olisi hyvin lyhyt matka Helvettiin. Annan maailmassa ihmiset eivät olleet vain ihmisiä. He olivat joko uskovaisia tai sitten kadotettuja. Maailmassa oleville piti julistaa evankeliumia. Anna tunsi syyllisyyttä siitä, ettei hän uskaltanut kertoa maailmassa oleville kavereilleen Jeesuksesta tai edes tunnustaa uskoaan. Hänen takiaan joku menettää mahdollisuuden päästä Taivaaseen. Viimeisellä tuomiolla Annaa tullaan rankaisemaan siitä, että hän ei yrittänyt käännyttää ystäviään. Ystäviä, jotka tuntuivat olevan ihan tavallisia ihmisiä, siitäkin huolimatta, että he eivät olleet uskossa.

Anna ei pelännyt varsinaisesti kuolemaa, koska hän ei ehtisi luultavasti koskaan kuolla. Jeesus tulisi jo ennen sitä. Annasta tuntui epäreilulta, että muut ovat saaneet elää kokonaisen elämän, mutta hänen elämänsä jäisi kesken. Hän ei koskaan ehtisi mennä naimisiin tai perustaa perhettä. Vanhemmat ja muut uskovaiset tuntuivat oikein odottavan sitä hetkeä. Anna toivoi, ettei Jeesus tulisi vielä, kun hänellä on niin paljon kaikkea kivaa kokematta. Ettei jäisi mistään paitsi, Anna halusi kokea kaiken. Alkoholikokeiluista ja poikien kanssa liikkumisesta seurasi kuitenkin kammottava syyllisyys ja pelko. Nyt viimeistään Anna oli matkalla kohti ikuista kadotusta. Edelleen joka ilta Anna rukoili syntejään anteeksi. Hän yritti kaikin voimin taistella hiipivää epäuskoa vastaan ja olla miettimättä liikaa.

Jeesuksen tulo tuntui viivästyvän ja Anna kasvoi nuoreksi aikuiseksi. Puolison pitäisi olla uskovainen, oli kerrottu. Jumala ei siunaa liittoa ei-uskovan kanssa. Seuraisi vain onneton parisuhde ja elämä olisi mennyttä. Seksuaalisuus oli kiellettyä. Seksiä ei tietenkään saanut harrastaa ennen avioliittoa. Sen lisäksi myös seksuaaliset ajatukset olivat syntiä. Tässäkin taistelussa Anna tunsi hävinneensä. Hän oli vain niin pohjattoman huono ihminen. Heikko. Häntä piinasi loputon syyllisyys ja häpeä. Jos ei puolisoa löytyisi oman yhteisön sisältä, olisi parempi pysytellä yksin. Ei tietenkään aivan yksin, koska Jeesus rakastaa jokaista. Mutta Anna kaipasi konkreettista rakkautta. Sitä, että joku halaisi ja kertoisi ääneen, että rakastaa. Anna oli koko elämänsä tuntenut olevansa kelpaamaton omana itsenään. Hän halusi kipeästi olla hyväksytty. Sitä hän ei koskaan ollut kokenut. Aina olisi pitänyt olla enemmän jotain tai vähemmän jotain. Anna ei tuntenut rakastavaa Taivaan Isää vaan hänen Jumalansa oli pelottava ja ankara kyttääjä, joka oli valmiina merkitsemään kirjaansa jokaisen virheen ja väärän ajatuksen. Oli kyllä ohimennen mainittu Jumalan rakkauden olevan ehdotonta rakkautta, mutta silti siinä tuntui olevan ehtoja.

Anna ymmärsi vasta ensimmäisessä parisuhteessaan, ettei hän osaa käsitellä tunteita ollenkaan. Kukaan ei ollut koskaan opettanut, kuinka se tehdään. Kuinka oppia hallitsemaan vihaa, jos sellaista ei saanut edes tuntea? Miten puhua tunteista, joille ei kukaan ollut koskaan antanut sanoja? Kaikki tunteet oli aina "annettu rukouksessa Jumalan tiettäväksi". Helppo ja yksinkertainen tapa, joka oli johtanut siihen, että Annan tunnetaidot olivat lapsen tasolla. Pitkään padottuina olleet tunteet purkautuivat ulos kuin painekattilasta. Opiskelun myötä Anna ymmärsi olevansa oikeastaan ihan normaali ihminen, jonka kehitykseen kuuluu oman ajattelukyvyn kehittyminen. Kaikki ne kielletyt ajatukset ja tunteet, joiden vuoksi Anna oli tuntenut syyllisyyttä ja häpeää, kuuluivat luonnolliseen kehitykseen lapsesta aikuiseksi. Vähitellen Anna tajusi, ettei olekaan viallinen yksilö, ei sielunvihollisen harhaanjohtama eikä heikko. Anna tajusi olevansa ihminen.

Tämän tarinan Anna saatan olla minä itse tai se saattaa olla joku toinen. Jos se olet sinä, toivoisin sinun tietävän, ettet ole viallinen etkä syypää siihen, mitä olet kokenut.

Ladataan...

Olen ollut niin kauan sinkku, että voisin melkein väittää olevani erilaisten deittisovellusten ja -sivustojen asiantuntija. Muutama vuosi sitten Tinder ei vielä ollut saavuttanut suurinta suosiotaan. Kun sinkkuunnuin ja toivuin ensijärkytyksestä sen verran, että aloin ajatella seuranhakua, päädyin kirjautumaan ensitöikseni perinteiselle deittipalstalle eli tietenkin Suomi24:n Treffit-palveluun. Sitä kautta tapasinkin ihan fiksuja miehiä, mutta lopulta alkoi ärsyttää, että kuka tahansa pystyi siellä laittamaan viestiä. Ja niitä viestejä tuli ja tuli. Parhaimmillaan kymmeniä päivässä. Alussa vastasin jokaiselle jotain, mutta pian tajusin, että se on täysin mahdotonta, jos ajattelin tehdä muutakin kuin kokopäiväisesti vastailla viesteihin. Oli siis rajattava vastaaminen vain heihin, jotka oikeasti herättivät kiinnostuksen. Tämä johti siihen, että aloin saada vihaista postia muutamilta, joille en vastannut mitään. Sain kuulla olevani mm. ylimielinen lehmä ja itseäni täynnä. Nämä ilmaisut olivat niitä lievimpiä. Päätin, että nyt saa riittää!

Olin kuullut kauhutarinoita Tinderistä, mutta lopulta kuitenkin päädyin lataamaan sen jännittyneenä puhelimeeni. En oikein tiennyt, mitä siellä kuuluisi tehdä ja aluksi selasin koko valikoiman läpi tykkäämättä kenestäkään. Luulin, että niihin kiinnostaviin kasvoihin voi sitten myöhemmin palata. Ei voinut, joten piti ladata koko sovellus uudelleen. Pelailin muutaman illan miespeliä, mutta pian kyllästyin siihen. Osumia tuli, mutta vain osa heistä kirjoitti tai vastasi. Joitain keskustelunaloituksia sitä kautta tuli, mutta ne lopahtivat muutaman lauseen jälkeen. Ehdin viikossa kyllästyä systeemiin. Kunnes yhtäkkiä sain viestin todella mielenkiintoiselta ihmiseltä, joka vaikutti olevan aivan täydellinen mies minulle. Muutama kuukausi meni siinä illuusiossa, kunnes olin jälleen alkupisteessä. Latasin Tinderin uudelleen ja tapasin sitä kautta monia, oikein mukavia miehiä, jotka eivät kuitenkaan tuntuneet sopivilta minulle. Kun tarpeeksi moneen kertaan kertoilee itsestään ja elämästään kirjallisesti, alkaa jossain vaiheessa tökkiä pahemman kerran. On kuitenkin tosiasia, ettei kukaan ole vielä ovelta tullut hakemaan (oikeastaan varmaan aika hyvä juttu) ja kun en baareissa juokse, niin aika vähissä ovat mahdollisuudet tavata uusia, mielenkiintoisia ihmisiä.

Tinderin ongelma ei mielestäni ole ainoastaan ulkonäkökeskeisyys. Ulkonäkökeskeistä parisuhteen muodostuminen on aina. Pitäähän sen kumppanin miellyttää ulkoisesti. Olla jollain tavalla puoleensavetävä. Isompi ongelma Tinderissä, Badoossa, Heyassa ja vastaavissa minun näkökulmastani katsottuna on chattailykulttuuri. Se, että keskustelut ovat "Moi, mitä kuuluu?" "Hyvää, entä itsellesi?" "Hyvää myös." Ja sitten kumpikaan ei keksi mitään puhuttavaa. No ehkä töistä ja harrastuksista voi jotain kysellä, mutta yleensä keskustelut ovat kankeita ja tuntuvat väkisin keksityiltä. Jos yhden illan jonkun mukavalta vaikuttavan kanssa juttelee, ei hänestä taatusti enää seuraavana päivänä kuule sanaakaan. Toisekseen chat-keskustelu vaatii aikaa keskittyä ja olla koko ajan saatavilla reaaliaikaisesti. Minä mieluummin kirjoittaisin pidemmän jutun kerralla ja sitten jatkaisin muita puuhia. Toisesta saa mielestäni enemmän irti tällä tavalla. Luulen, että monet ikäiseni ovat kyllästyneet näihin "moikka"-aloituksiin ja oletukseen, että vastapuolen kanssa pitäisi jutella reaaliajassa. Silti näitä chat-tyyppisiä keskustelunavauksia näkee nykyisin paljon myös deittipalstoilla. Ihan vinkkinä vaan miehille, että kannattaa kirjoittaa ainakin ensimmäiseen viestiin useampi kuin yksi lause.

Sinkkumarkkinatrendeissä taitaa olla tulossa käännös takaisin perinteisempiin deittipalveluihin. Sinkuilla ei ole aikaa notkua koko aikaa deittisovelluksissa ja kahlata läpi satoja keskusteluja. Sen sijaan kiinnostaa syvällisempi kohtaaminen, jossa itsestä kerrotaan jotain muutakin kuin pituus. Paluu juurille oli minullakin edessä. Monet perinteiset deittisivustot ovat nykyisin maksullisia, joten päädyin luomaan tilin jälleen Suomi24:n. Se on edelleen perustoiminnoiltaan ilmainen, mutta saadakseen käyttöönsä laajemmat palvelut ja mahdollisuuden vastata useammalle käyttäjälle, pitää maksaa. Aika näyttää, johtaako perinteisempi deittipalsta sinkkuelämän päättymiseen, mutta ainakin se vaikuttaa nyt paljon paremmalta tavalta tutustua kuin pinnalliset deittisovellukset. Ainakaan nettideittailu ei ole enää millään tavalla noloa. Vielä 15 vuotta sitten se vaikutti epätoivoisten ihmisten tavalta tutustua, mutta nykyään se on onneksi täysin normaalia. Jospa tämä kesä on nyt viimein se rakkauden kesä?

Pages