Ladataan...

Viime aikoina on ollut paljon esillä uskonnollisissa yhteisöissä tapahtuva hengellinen väkivalta. Olen siitä itsekin kirjoittanut blogissani. Mikä sitten mahdollistaa hengellisen väkivallan ja tuottaa uskonnon uhreja? Onko kyse vain yhteisöstä eli ihmisistä, jotka toimivat väärin ja näin ollen käyttävät hengellistä väkivaltaa muihin yhteisön jäseniin? Onko uskolla uhreja? Pyrin antamaan oman näkemykseni mukaisen vastauksen, joka perustuu useisiin uskonnon uhreiksi itsensä mieltävien henkilöiden kanssa käytyihin keskusteluihin. Kyse on todella monimutkaisesta ilmiöstä, joten vastaus on pintaraapaisu aiheesta.

Ajattelin pitkään, että usko sinänsä ei ole vaarallista eikä vahingoita ihmistä. Usko vastaa moniin ihmisen tarpeisiin. Se antaa turvaa, koska aina voi luottaa Jumalan huolenpitoon ja siihen, että Jumala ei salli mitään pahaa tapahtuvan. Jos niin tapahtuu, se kuuluu Jumalan suunnitelmaan ja on hänen tahtonsa. Hädässä voi pyytää Jumalaa muuttamaan tapahtumien kulkua. Usko antaa myös elämälle tarkoituksen. Se antaa vastauksia vaikeisiin kysymyksiin esimerkiksi siitä, mitä on luvassa kuoleman jälkeen. Usko myös asettaa elämälle tietyt rajat. Usko tarjoaa myös sellaista yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota on vaikea kuvitella olevan millään muulla elämänalueella. Moni uskoon tullut kertoo valtavasta rakkaudesta ja huolenpidosta, jota on saanut yhteisössä osakseen. Nämä ovat uskon positiivisia puolia.

Mikä tekee uskosta ihmistä vahingoittavan? Mielestäni suurin ongelma ja hengellisen väkivallan aiheuttaja on ihmiskuvan vääristyneisyys. Kristinuskon opin mukaan ihminen on syntiinlangennut ja luonnostaan paha, eikä voi pelastua ilman Jumalaa. Pelastua miltä? Pelastua helvetiltä ja päästä taivaaseen. Ihmisen turmeltunut luonto saa ihmisen toimimaan väärin ja tekemään pahoja tekoja. Vain Jumalan armon ja Jeesuksen sovitustyön avulla ihminen voi vapautua. Kristinuskon sanomaa mainostetaan vapauttavana, mutta se vapauttaa vain ongelmilta, jotka se itse aiheuttaa. Usein se ei edes vapauta, vaan jättää syyllisyyden ja häpeän. Yksilö pakotetaan tekemään jatkuvaa parannusta siitä, että hän toimii ihmiselle luonnollisella tavalla. Kaiken takana on lopulta pelko ikuisesta kadotuksesta.

Lähes kaikissa hengellisestä väkivallasta käydyissä keskusteluissa esiin nousee pelko. Pelko helvettiin joutumisesta, pelko yksinjäämisestä, kun muut ylöstemmataan, pelko siitä, ettei olekaan pelastettu. Moni uskonnollisessa yhteisössä lapsuutensa viettänyt muistaa myös syyllisyyden ja joka iltaiset syntien anteeksipyytelyt. Syyllisyys vaivaa myös monia aikuisia. Ajatus uskovan pyhittymisestä eli muuttumisesta "paremmaksi" ihmiseksi ja uskovaksi johtaa helposti kokemukseen epäonnistumisesta. Mikä minussa on vikana, kun edelleen painin samojen ongelmien kanssa? Näitä ongelmia voivat olla esimerkiksi seksuaaliset ajatukset tai "väärät" tunteet, kuten kateus, ahneus, ylpeys tai viha. Ne ovat kaikki tunteita, joita uskovan ei pitäisi tuntea. Merkkejä lihallisuudesta. Toki voidaan ajatella, että armo kuittaa myös nämä pahat ajatukset ja tunteet, mutta siinä tapauksessa armo on lääke sairauteen, jonka kristinuskon oppi aiheuttaa. Tunteet ovat viestintuojia. Esimerkiksi viha kertoo meille, että on tapahtunut jotain, minkä koen vääryydeksi ja asia edellyttää jotain toimintaa. Sen sijaan, että näitä tunteita kuultaisiin ja niiden viesti yritettäisiin ymmärtää, ne pakotetaan tukahduttamaan.

Nämä ovat esimerkkejä siitä, kuinka nimenomaan usko tarjoaa ne mekanismit, joilla yksilö uhriutuu. Kristinuskon sanoma on ristiriitainen ja harhainen. Se ei vapauta, vaan riistää ihmiseltä mahdollisuuden vapaaseen ajatteluun ja järjen käyttöön. Uskovainen voisi sanoa tähän kritiikiksi, että ehkä näin kokeva ei ole koskaan henkilökohtaisesti edes ollut uskossa. Hänellä ei ole ollut henkilökohtaista suhdetta Jumalaan eikä hän oikeasti ole koskaan tuntenut Jeesusta. Uskossa oleva perustaa uskonsa vahvaan kokemukseen ja tunteeseen siitä, että usko todella toimii ja Jumala on olemassa. Jokainen ihminen tulkitsee todellisuutta oman maailmankuvansa kautta ja poimii sieltä vihjeitä, jotka tukevat omaa ajattelua. Esimerkiksi onnettomuuteen joutunut ja siitä vähillä vammoilla selvinnyt voi ajatella, että hänellä oli suojelusta matkassa. Oli suoranainen ihme, ettei käynyt pahemmin. Miksi hän sitten ylipäätään joutui onnettomuuteen? Ehkä sen vuoksi, että tapahtumalla on jokin merkitys. Esimerkiksi se, että se tapahtuma vahvisti ihmisen uskoa Jumalan varjelukseen. Uskova näkee merkkejä siellä, missä on todellisuudessa vain elämää. Elämässä tapahtuu hyviä ja pahoja asioita.

Kaikki ihmiset eivät suinkaan uhriudu uskosta. Monelle ihmiselle se todella on elämään sisältöä tuova asia ja positiivinen voimavara. Osa niistä, jotka kokevat olevansa yhteisön uhreja, pitävät silti kiinni siitä maailmankuvasta eli pysyvät uskossa. Osalla kuitenkin ero yhteisöstä laittaa liikkeelle prosessin, joka johtaa maailmankuvan muutokseen. Kun ihminen ei ole läheisessä kosketuksessa muiden uskovien kanssa, saa kilpailevat maailmankuvat tilaa ajattelussa, mikä johtaa usein kyseenalaistamiseen ja ajattelun muutokseen. Jokainen tie vapauteen on erilainen.

Ladataan...

Ystävyys. Lähes kaikissa leffoissa päähenkilöllä on vähintään yksi läheinen ystävä, joka tulee pyyhkimään kyyneleet poskilta, kun elämä kolhii. Purjehtii ovesta viinipullon ja noutoruuan kanssa perjantai-iltana, ja raahaa mukaansa maanantaina lenkille, vaikka ei yhtään huvittaisi. Elokuvaystävykset viettävät paljon aikaa yhdessä, käyvät ulkona ja vierailevat toistensa luona. Silti välissä pitää vielä soitella ja kysellä kuulumisia. Minulla on elämäni aikana ollut näitä ystäviä. Ihmisiä, joille on voinut kertoa aivan kaiken ja joiden kanssa on viihtynyt päivästä toiseen. Ystäviä, joiden kanssa on joskus tehty kaikkea hölmöä ja joskus puhuttu aamuun asti viisaita. Aina on ollut yhtä hauskaa ja helppoa olla yhdessä. Syystä tai toisesta elämä on kuljettanut nämä läheiset ystävät hieman etäämmälle. Ei pois, mutta etäämmäs. Sille on aivan luonnollisia syitä, esimerkiksi erilainen elämäntilanne tai välimatka. Ehkä elämä joskus taas kuljettaa lähelle, kuka tietää?

Rakkauskaipuussani on itseasiassa varmasti ripaus myös sydänystävyyskaipuuta. Havahduin tänään siihen, etten ole juurikaan ystävieni kanssa tekemisissä. Ei se vähennä näiden ystävien arvoa, he ovat silti rakkaita jokainen. Heillä on vain erilainen elämäntilanne kuin minulla. Ruuhkavuodet. Minulla alkaa pahin jo helpottaa. Lapset alkavat olla isoja ja olisi taas mahdollisuus viettää aikaa enemmän ystävien kanssa. Olen ollut laiska ystävä. En itsekään jaksa olla aktiivinen pitämään yhteyttä. Toisaalta ei kai sydänystävyyden pitäisikään olla sellaista, että vain toinen huolehtii yhteydenpidosta? Oikein läheisen ystävän kanssa yhdessä vietetty aika pitäisi olla luontevaa ja molemminpuolista halua olla yhdessä. Toisen hyväksymistä ja välittämistä. Sydänystävää varten ei kotia tarvisi siivota. Onko "elokuvaystävyys" mahdollista aikuisiällä?

Ystävyys on kahdensuuntaista. Kahden persoonan keskinäistä vuorovaikutusta, jossa molempien persoonat vaikuttavat toiseen. Näin ollen kenen tahansa kanssa itsestään ei pysty antamaan parastaan. Hyvän ystävän kanssa on aina helppoa olla. Ei tarvitse selitellä itseään eikä tekemisiään, koska ystävä ymmärtää selittämättäkin. Ystävä myös ymmärtää antaa tilaa, kun sitä tarvitsen. Hyvä ystävä ei tuomitse eikä arvostele, vaikka toimisin joskus typerästi. Hän ei kaivele negatiivisia puoliani vaan saa minut tuntemaan itseni ihanaksi ja arvokkaaksi. Hyvä ruokkii hyvää. Kun ystävä arvostaa minua ja kertoo sen, myös häntä on helppo arvostaa.

Viime vuosien aikana olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin. Lähinnä kuitenkin miehiin, koska olen käynyt treffeillä. Osa heistä on jäänyt ystäviksi. Kaipaisin silti sydänystäväkseni naista. Miehenkin kanssa voi olla "vain" ystävä, mutta ystävyys on kuitenkin erilaista kuin kahden naisen välinen ystävyys. Haluaisin sellaisen vähän hullun ystävän, jonka kanssa voisi tältä istumalta päättää lähteä roadtripille toiselle puolelle Suomea ja jonka luona tuntuisi hauskalta yökyläillä (olen tullut ikään, jossa arvostan valtavasti sitä, että saa herätä omassa kodissa). Ystävän kanssa voisi myös harrastaa jotain hauskaa. Jospa rakkauden etsimisen sijaan etsisinkin itselleni ystävän.

Ladataan...

Yksinäiset juhlapyhät, uhka vai mahdollisuus? Olin etukäteen ajatellut, että ehdottomasti mahdollisuus. Ostaisin hyvää ruokaa, katselisin Netflixistä surkeita leffoja ja makaisin sohvalla. Lapset lähtivät juhannuksen viettoon isänsä luo jo keskiviikkona, joten minulla on hyvää aikaa vain olla. Torstaina alkoi kuitenkin hiipiä juhannusahdistus. Se alkoi muutamien tuttujen somepäivityksistä. "Mökkeilyä rakkaan kanssa", "Kaveriporukalla juhannuksen juhlintaan", "Kohta mennään, auto pakattu täyteen tavaraa, juhannus täältä tullaan!" Jos joskus, niin juhlapyhinä tunnen oloni yksinäiseksi ja surkeaksi! Kaikilla muilla on rakas. Kaikki muut ovat perheen kanssa jossain lomailemassa. Ainakin kaikilla muilla on kaveriporukka.

En pyöriskele enempää itsesäälissä. Vietin lopulta kivan juhannusaaton ystävän kanssa. Grillattiin sateessa ja kuunneltiin ysärimusaa liian kovaa. Juhannuspäivänä tein itselleni ihanan aamiaisen ja nautin hiljaisesta kodista. Söin aamiaiseksi kaurapuuron sijaan mansikoita ja lauantaimakkaravoileipiä. En koskaan syö leipää aamiaiseksi enkä koskaan laita aamiaisleivän päälle lauantaimakkaraa, mutta nyt taas söin. Lounaaksi paistoin edelliseltä päivältä jääneitä uusia perunoita ja kaavin lautaselle salaatin jämät. Söin sohvalla. En löytänyt Netflixistä mitään katsottavaa, mutta söin silti sohvalla, koska mä voin. Jälkkäriksi salmiakkijäätelöä. Kävin keskellä päivää saunassa ja puin sen jälkeen päälle pelkän mekon. En ollenkaan alusvaatteita. Olinhan yksin kotona. Kasasin tiskit vuoreksi tiskipöydälle ja jätin ruokapöydän pyyhkimättä. Kuka niitä katsoo, paitsi minä. Kukaan ei tule huomauttelemaan tekemättömistä asioista eikä kukaan vaadi mitään. Oikeastaan aika kivaa.

Kaipaan silti juhlapyhinä ympärilleni ihmisiä. Haluaisin, että juhlan erottaa arjesta. Ettei se olisi vain yksi viikonloppu monista. Eräällä sinkkupalstalla keskusteltiin aiheesta. Osaa sinkuista ei ahdistanut yhtään yksinäinen juhannus. Osalle se oli vain vapaapäivä muiden joukossa. Osa taas ihmetteli, miksei sitten lähde kavereiden seuraan tai jos ei samassa elämäntilanteessa olevia kavereita ole, niin miksei lähde jonnekin tapahtumaan hankkimaan niitä. En voi puhua kuin omasta puolestani, mutta en vain ole ihminen, joka lähtee yksin jonnekin tapahtumaan. Varmasti saisin seuraa, mutta nauttisinko vieraan kanssa juhannuksen vietosta yhtään sen enempää kuin yksin kotona olemisesta? Kokisin sen kuormittavaksi. Niinpä vietin juhannuksen pääosin omalla sohvalla.

P.S. Jos vaan joskus vielä rakastun ja vietän juhannusta rakastuneena, niin aion vetää somen niin täyteen hempeilykuvia ja -päivityksiä, että kaikkia alkaa ällöttää. 

Pages